Finnmarksviddan yli Nordkappiin – Norjan Halki Hiihtäen 2024

Hiihtovaellukseni Norjan päästä päähän tulee loppuun. Hiihto Finnmarksviddan yli ei ole vaihtelevan kelin vuoksi helpoimmasta päästä, sillä lumi soseutuu, taivaalta tulee vettä ja jäät heikentyvät. Saan viimeiselle etapille yllättävää matkaseuraa. Kevät etenee vauhdilla, ja Nordkappiin saapuessa sää paranee. Tervetuloa lukemaan viimeistä vaelluskertomusta talvivaellukselta Norjan halki!

Muista liittyä sähköpostilistalle, jotta saat ilmoituksen seuraavista julkaisuista, kuten varustearvioista!

9.4. Lähtö Kilpisjärveltä

Kaiken täydennyssäädön ja asiainhoitamisen keskellä sukset jäi voitelematta suksihuoltofasiliteeteista huolimatta. Jopa hammasharjani unohtui huoneeseeni, josta se jo siivottiin pois ennen kuin huomasin virheeni. Siis uutta ostamaan. Onnekseni kaupasta löytyi viimeinen 2-pack Jordan Ultralite -hammasharjoja. Sujautin toisen vielä hotellille jäävään kassiin, jonka Vilman työkaveri kävisi noukkimassa mukaansa muutaman päivän päästä.

Hammasharjapaketti viilsi sormeeni ilkeän haavan, kun koetin sitä avata. Kaikkeen sitä itsensä telookin. Vaeltaessa itsessään ei vahinkoja juuri ole käynyt, mutta kylillä sitten taas. Vaatteisiini tuli pesukoneen häiriössä muutama lankapako. Reissun ne kestivät rinkan alla mukisematta, mutta sitten yksi kuivana pyörivä pesukone hajottaa viime metreillä pinnan. En siis pääse ottamaan kuvia, joissa vaate näyttää uudelta vaikka se on hiihtänyt Norjan halki.

Someni laahaa jäljessä, mutta blogi Sulitjelmasta alkaen oli nyt saatava viimein ulos. Istuin Kilpishallilla niin monta tuntia, että selkää alkoi pakottaa. Lopulta illan tullen pääsin käymään kaupasta loput täydennettävät tarpeet ja ekstraeväät.

Iltalenkki Termisjärvelle

Lähdin kahdeksan maissa hiihtämään kohti Termisjärveä. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä ilta viileni päivän plusasteilta lopulla nollan pintaan.

Heti Cahkaljärvellä kohtasin porukan, joilla oli filmaukset kesken. Aika usein täällä kuvaillaan kaikenlaista mainosta. Nyt oli tuttu, uudempi norjalainen telttamerkki pääosassa.

Keli oli lähtiessä vielä lämmin ja isosti, neljä astetta plussalla. Tästä tuli ensimmäinen hetki vaelluksella, kun riisuin tuulitakin ja hiihdin koko matkan pelkkä Svalan verkkopaita päällä. Tuuletus oli erinomainen ja todellakin tarpeen. Tikkasin ylämäet tiuhaa tahtia, jotta sain röpelöllä kelkkauralla maksimoitua pidon. Melkoisen tuskastuttavan keinuttavaksi tuo ura oli kyllä rällätty, suomalaiset kelkkailijat ajaa niin kovaa ja aggressiivisilla teloilla että siinä ei jää jäljistä kuin harmia hiihtäjälle. Luisto tosin muuten oli erinomainen, ja hiihdinkin pitkään urien vieressä vaikka se vähän upottikin.

Olin Termisjärven tuvalla noin kahdessa tunnissa hiki hatussa. Onnekseni autiotuvan puolella oli reilusti tilaa, yksi kulkija vain jo nukkumassa. Pihassa oli monta telttailijaa ja varaustuvassa väkeä. Nautin hiljaa juustokierrepaistoksen koskenlaskijalla iltapalaksi, sekä vadelmatäytekeksejä palan painikkeeksi. Siitä sitten unten maille saunalta tuntuvassa tuvassa. Kanssavaeltajalla oli vielä reilusti paksumpi Cumuluksen Exquistic pussina. Mahtoi olla lämmin.

10.4. Räntämyrsky

Heräsin pakkaamisen ääniin kello neljä aamulla, nukuttuani viitisen tuntia. Tämä toinen vaeltaja aikoi ottaa aikaisen aamun kohti Kilpisjärveä, jotta kerkeää pois lupaillun räntämyrskyn alta. Ilmeisesti viikko pulkassa oli jo takana. Harkitsin siinä itsekin, josko kannattaisi jo luovuttaa unien osalta ja lähteä itsekin matkaan. Tunnin kuluttua kolistelu hiljeni ja vaivuin kuitenkin taas unten maille, heräten vasta kahdeksalta uudelleen. Aivan oikea ratkaisu. Eilinen oli ollut kokonaisuudessaan väsyttävä päivä.

Aurinko alkoi käydä säteillään kauniisti tuntureihin, kun laitoin aamupalaa hiljalleen. Vielä toistaiseksi keli vaikutti hyvältä. Puoli kymmenen hujakoilla sain itseni liikkeelle, kun Rovaniemen luonto-ohjaajaopiskelijat jäivät vielä aamutoimiin teltoilleen. Pilvenreuna oli jo alkanut saavuttaa aurinkoa. Milloinkahan sade alkaisi?

Kelkkarallin saattelemana sateeseen

Kelkkareittiä seuraillessa tietysti kohtaa kelkkoja. Mutta mikä määrä. Kymmeniä ja kymmeniä moottorikelkkoja kulki ohitseni safarimatkoilla, joku kelkkataksikin ajoi kauempaa ohi. Reilusti yli 50 moottorikelkkaa tuli muutaman tunnin aikana ohitse pitkässä jojoilevassa letkassa. Yksittäiset muutaman kelkan porukat ajoi selkeää ylinopeutta, välillä taas itse hiihdin kelkkajonoa nopeammin rinnalla. Huhhuh. Kyllä siinä pärinää sai kuunnella ja pakokaasuja hengitellä kauan, melu kantautui kauas avomaastossa ja kaikui viereisistä rinteistä. Jotenkin olin jo alkanut tykkäämään eteläisen Norjan linjasta, että vain välttämätön ajo on mahdollista. Ei ollut ainakaan niitä lieveilmiöitä havaittavissa, tupakkatumppeja tahi kelkoista lentelevää roskaa ja tavaraa tai tiputtanutta öljyä. Nyt sai melko keon moskaa keräillä mukaansa matkan varrella. Mitäpä sitä kelkalla pysähtymään rojuja tai roskaa keräämään. Hankalahan ne olisi pois kuljettaa.

Räntäsade alkoi pikaisen ja aikaisen lounastaukoni jälkeen, aika heti kello kaksitoista. Oikeastaan se oli sekoitus alijäähtynyttä vesisadetta, räntää ja vesisadetta. Suurimman osan loppupäivästä satoi vain vettä. Heti vesisateen alettua suksien pito meinasi jatkuvasti hävitä. Ei olisi pitänyt jättää liisteriä kyydistä, nyt sitä punaista tuubia kaipaisi.

Kohtasin matkalla myös yllätyksekseni kaksi norjalaista, jotka olivat lähteneet hiihtää Altasta Kautokeinon kautta kohti Kilpisjärveä. Naureskeltiin kelille, ja kaverukset kertoivat joutuneensa avaamaan upottavaa uraa käytännössä koko matkan Kautokeinosta saakka. Kelkkauran kelkkauraa ei kuulemma ollut. Nyt minulla olisi heidän jälkensä seurattavana! Jäi kuitenkin mieleen epäilys, olivatko meneet sieltä missä ainakin kartan mukaan pitäisi olla kelkkareitti.

Hirvasvuopio

Pääsin lipsumisesta huolimatta lopulta ihan hyvissä ajoin Hirvasvuopion tuvalle, ja laitoin mökin lämpenemään. Siinä ei plusasteilla kauaa mennyt. Tupa ei kaamosaikaan varmaan kovin lämpimänä pysyisi, kun ovi on ohut ja siinä on suuri ikkuna, tulee rantasauna mieleen. Nyt tämä oli kuitenkin hyvä, niin olisi nopea tuulettaa jos kosteus nousee sisällä liiaksi.

Kenkiä riisuessani huomasin, että monot oli kastuneet aivan täysin läpi kaikkialta muualta paitsi varresta. Ne oli olleet housunlahkeiden alla suojassa, vaikka sadehame suojasikin vain puolisääreen saakka. Kosteus ei voinut olla hikeäkään, sillä VBL-sukat oli edelleen jalassa. Ensimmäistä kertaa ne olivat ulkopuolelta märät jalkaterän kohdalta. Se siitä vedenpitävästä kalvosta joka näissä monoissa olevinaan on. Ei loppuneet mono-ongelmat kengänvaihtoon. Näistäkin alkoi jo pohjan saumat hieman irvistellä ennen Kilpisjärveä. Sama ongelma on siis myös muissakin malleissa. Tämä oli tietoinen riski, mutta eiköhän näillä nyt loppuun saakka pärjää. Lämpimämpi tämä mono ainakin on, nyt toisaalta saisin nauttia nollan molemmin puolin vaihtelevasta kelistä.

11.4. Lepopäivä Hirvasvuopiossa

Päätin pitää lepopäivän. Tuvalle eilen tullessani kaatosade muuttui tiskiräteiksi ja tuuli voimistui yön aikana. Tänään aamulla näkyi olevan rakoilevaa pilvipeitettä ja kovaa tuulta, mutta vesisade sentään oli poissa. Sinänsä siis keli olisi hyvä hiihtää, tuuli kun oli myötäinen kaiken lisäksi. Mononi eivät vaan olleet kuivaneet vielä, ja oikea akillekseni ja kyynärpääni ilmoittelivat itsestään. Olin varannut ruokaa mukaani reilummin, jotta lepopäivä olisi mahdollinen. Pidetään nyt siis sellainen! Haluan nauttia tästä viimeisestä pätkästä, nyt kun ei vielä tarvitse teiden varsia seurailla.

Pihassa kävi päivän aikana jokunen koiravaljakko ja poromies, ja ohi ajoi suhteellisen suuri määrä kelkkoja kääntymättä pihapiiriin. Kukaan ei uskaltautunut sisälle asti moikkaamaan, kun huomasivat minut ikkunasta. Ei täällä hiihtäjiä niin usein näy, jos tupakirjaan on uskominen, joten varmaan aika epätodennäköistä odottaa seuraa. Joku yksittäinen läskipyöräilijäkin oli kelkkareitillä seikkaillut. Tuttu norjalaiskopla oli kuulemma päässyt Kilpisjärvelle ja he aikoivat pitää siellä lepopäivän, mitä pienen yhteyden päästä viesti tuli läpi.

Kirjojen mukaan täällä Hirvasvuopiossa yöpyy myös kelkkailijoita. Pihassa on todella suuri nuotiomonttu. Olikohan mukana tuotuja puita. Tupakantumppeja ainakin on sikinsokin. Pitkällä tikulla keräilemään…

Päivälliseksi nautin lohipastaa, jonka Vilma oli lähettänyt Kilpisjärvelle. Myöhään illalla olin kuulevinani joutsenten toitotusta taivaalta, mutta laitoin sen jo uneliaisuuden piikkiin.

12.4 Odottamattomat vieraat

Kello lyö yksi aamuyöllä, kun herään ääniin kämpän ulkopuolella. Vai oliko siellä mitään, tai olenko unessa? Ei, ikkunan takana tosiaan näkyy valoa ja ulkoa kuuluu puhetta. Mitä kummaa? Paljonko kello oikein olikaan. Ei sen väliä, joku siellä on.

Pian oven ikkunasta kurkkaa metsittyneen näköinen hiihtäjä. No jo on kumma, tänne vielä tähän aikaan päätynyt. Eikun heitä onkin kaksi, ja he puhuvat norjaa keskenään. Jotain tuttua näissä kaveruksissa on, vaikken heitä ole tavannutkaan. Unenpöpperössä onnistun lopulta yhdistämään palapelin palat, ja tajuan että nämä on ne kaksi viimeisimpänä aloittanutta Norge på langsin hiihtäjää. Luulin heidän olevan kauempana, vaan unohdin toki jo viettäneeni viikon päivät Abiskossa paikallani.

Pian Carl ja Kristian kertoivat hiihtäneensä yli 70 kilometriä päästäkseen kämpälle. Eivät käyneet edes Kilpisjärvellä, vaan Keinovuopion kautta seurasivat kelkkauria. Siinä sitten tunti laitettiin paikkoja yöpymiskuntoon, ja omatkin aikaisen herätyksen suunnitelmat menivät uusiksi, sama se kai olisi myöhemmin lähteä paremmissa voimissa. Hyvällä tuurilla olisi hyvä hiihtokeli ja Kautokeino olisi saavutettavissa.

Viimeistä kertaa, Norja!

Lähdettiin vasta puolenpäivän jälkeen liikkeelle tuvalta, ja päätettiin pian hiihtää tämä päivä yhdessä. Reitti Kautokeinoon oli epävarma, ja olisi helpompi kolmistaan polkea täydeksi velliksi sohjoontunutta lunta, jos pakko. Ahkiokansa ei toki hiihtäisi yhtä nopeasti kuin itse pystyisin, mutta toisaalta nyt olisi erinomainen tilaisuus hidastaa tahtia ja antaa akillesjänteen ja kyynärpään vielä levätä.

Hiihdettiin ensin hieman harhaan lähellä sijaitsevan vuokrakämpän pihaan. Löydettiin takaisin käännyttyämme oikea ura, jota voitiin seurailla hetken matkaa kunnes piti kääntyä Norjaa päin. Siihen suuntaan meni vain yksi vanha kelkkaura, ja hiihtäjien uraa ei näkynyt missään. He kertoivat tehneensä pienen virheen loppusuoralla suunnistaessa, joten seurailtiin vain lievästi upottavaa kelkkauraa. Välillä suksi romahti lumen pinnan läpi, mutta hiihto oli kohtuullista vieressä vallitsevaan pohjattomaan soseeseen nähden.

Maasto oli muuttunut melko loivaksi ja tasaiseksi. Finnmarksviddan ominaispiirteitä. Jos vain öisin pakastaisi, olisi hiihto todella vaivatonta. Toisaalta oltiin oikein onnellisia ettei näissä lumiolosuhteissa tarvinnut puskea älyttömiä mäkiä ylös alas. Norjan puolella piakkoin vastaan tuli pieni kylä, josta päästiin ajetummalle kelkkauralle. Loppupäivän matkanteko helpottui vielä huomattavasti. Lounaan jälkeen Kautokeinoon oli enää reilut 20 kilometriä matkaa.

Kautokeinoa kohti

Kautokeino-joen varteen päästessä olikin ihmeteltävää. Käytännössä joen rannat olivat sulat, ja vain keskellä oli jäätä. Silti siellä oli viitoitus ja kelkkoja oli saman päivän aikana jäällä kulkenut. No, jospa mekin uskallettaisi. Etsittiin kohta josta jäille pääsi, ja hiihdettiin summa mutikassa tuoreinta jälkeä myöten. Oli aika hurjaa, että osa kelkanjäljistä muutaman edellisen päivän ajalta johtu nyt jo sulaneisiin aukkoihin. Välillä hiihdettiin aivan sulan reunalla. Joki oli toki suurimmalta osalta aika matalan oloinen, joten lämpimässä kelissä matalassa vedessä seuraamus plutauksesta ei olisi kummoinen. Monot oli muutenkin taas kastuneet jo jonkun verran.

Jää kantoi, ja ohi ajoi muutama kelkka ja hiihtäjä koiriensa vetämänä. Illan tullen päästiin Kautokeinoon, jossa Carl ja Kristian joutuivat etsimään reitin ahkioidensa kanssa hotellille. Kiirehdin itse tietä myöten perille tekemään ruokatilausta, mutta ilmeisesti myöhästyin kahdella minuutilla emmekä saaneet tilausta enää sisään ravintolaan, vaikka oli soitettu etukäteen että olemme juuri yhdeksältä perillä. Saattoi olla myös vähän kielivallia ja eri henkilö tiskin takana, kuin kenelle juteltiin. No, poikien tultua lähdettiin huoltoasemalle syömään. Varattiin huone hotellilta, ja huoneeseen saatiin lisäpeti pienestä maksusta. Huoneita ei kovin montaa ollut jäljellä, sillä siellä oli meneillään saamelaishäät. Koreita pukuja vilisi koko kylä täynnä.

13.4. Kautokeinosta Láhpoluoppaliin

Aamulla tuttuun tapaan istuin aamupalalla pari tuntia, nauttien buffetin tarjoiluista. Carl ja Kristian nukkuivat myöhempään, he olivat tehneet ruokatäydennyksensä jo edellisiltana. Itse olin todella väsynyt iltapainotteiseen rytmiin kääntymisestä, ja päätin jättää suunnittelun aamiaispöytään. Ottaisin noin neljän päivän tarpeet mukaani, ja seurailisin kaverusten reittiä Skeideen, josta mukaan tulisi viimeinen täydennys tällä reissulla. Olin aiemmin ajatellut hiihtäväni Olderfjordin kautta, mutta tarkemmalla silmäilyllä olisi tämä uusi vaihtoehto monessakin mielessä parempi. Kuulemma matkalla olisi myös muutama edullinen majoitus, joita potentiaalisesti voisi hyödyntää. Minä norjaa osaamattomana en tietenkään ollut saanut tällaisia selville, joten oli paljon hyötyä jälleen lyöttäytyä paikallisten matkaan. Tai siis, jäin vielä kaupalle jälkeen kavereista, hakemaan ja pakkaamaan ostoksiani rinkkaan. Aina sama virsi, osta tarpeet, poista paketit ja kääreet, sekä valitettavan usein yli jäävät määrät elintarvikkeita.

Matka jatkui sohjoisessa lumessa jälleen jokea pitkin. Vieläkään ei ollut pakastanut, ja oli käytännössä pakko pysytellä kelkkaurilla. Onneksi tässä oli monta vaihtoehtoa edessä. Jäällä oli kuitenkin jonkin verran vettä jään päällä lumen alla, mikä vaikeutti hieman tasajäillä hiihtoa. Todettiin kuitenkin se helpommaksi vaihtoehdoksi, kuin jatkaa toista reitinhaaraa hieman ekstramatkaa ja ylä-alamäkiä sohjossa.

Totesin havaintoni Hirvasvuopion öisistä toitottajista todeksi – joen yllä lensi tänään pari joutsenta kohti pohjoista. Kevät teki jo tuloaan. Sohjovellissä hiihtäessä monot kastui, mutta hiki vain virtasi plusasteilla verkkopaidoissa hiihtäessä. Voi kunpa tämä vielä tästä viilenisi hieman. Illan tullen saatiin viimein yhteys Lahpoluoppaliin, jossa paikallinen isäntä vuokrasi mökkiä pihastaan. Hän tuli kelkalla myös vastaan, ja nappasi viimeisille kilometreille ahkiot ja rinkan kyytiin. Päästiin sujuttelemaan pikavauhtia hämärän laskeutuessa mökin lämpöön, monoja kuivattelemaan.

Aivan viime metreillä mustaan tahmavoiteeseeni tarttui tien viereltä hiekkaa. Fantastista. Mikä piristi, kaverukset tarjosivat kunnon illallisen saamastaan poronliharullasta. Olivat saaneet sen ja ison määrän kuivattua poroa matkaansa Rostojärven lähettyvillä tavanneeltaan poroisännältä. Kelpasi nauttia kunnon ruokaa! Jotenkin sain sellaisen vaikutelman, että tällä kaksikolla oli aika usein gourmeeta matkassa.

14.4. Sohjon saartamat

Heräsin aamulla seitsemältä eli tuntia aiemmin kuin sovittiin. Olin asettanut herätyksen väärälle tunnille. Sain väsymyksestä huolimatta hiljaisen ja rennon aamun, joka tuntui kuin vierailulta isovanhempien luona. Tämä talo toi sellaisen tunnelman. Kamiina syttyi vielä vanhoista hiilistä.

Koko päivä oli aika hurjaa vesivelliä. Mitä muuta tässä kohtaa enää voi sanoa. Monot on läpeensä märät ensimmäisen tunnin aikana, ja liikkuminen jään päällä vedessä on haasteellista. Välillä helpompaa, välillä erittäin hankalaa. Niin hankalaa, että mahdollisuuden tullen hiihdin viereiselle tielle kävelemään. Norjalaiskaksikko jäi vielä jäälle, kun lähdin nopeampaa tahtia ohitse ja jälleen kelkkareitille paremmassa maastossa. Ahkionveto sulalla tiellä ei oikein olisi onnistunut.

Välillä hiihto oli jopa nautinnollista, kun loivaan alamäkeen sai mukavasti vauhtia. Teki terää taas hetki mennä omia menojaan, sen sijaan että jumitti jonon hännillä jarruttelemassa mäkiin. Kaverukset jäi taakse, ja ajattelin hiihtäväni seuraavaan majapaikkaan edeltä. Sinne ei oltu saatu yhteyttä, joten oli parempi saapua paikalle aiemmin kuin myöhemmin selvittämään mahdollisuutta yöpyä. Kun iltasella pääsin kartan osoittamaan pihaan, oli pihassa pienessä mökissä kamiinassa tuli. Kävin isäntää kyselemässä, ja hän viittoi kämpän suuntaan. Asia oli sillä selvä, ilmeisesti Carl ja Kristian olivat saaneet soitettua perille. Loistavaa!

Ilta menikin taas monoja kuivaillessa, syödessä ja tulevia päiviä suunnitellessa. Annoin Carlille telttani lainaan, sillä hänen täytyisi hiihtää seuraavat päivät pidemmälle. Hänellä olisi muutaman päivän päästä haastattelu tulevaan tohtorintutkintoon liittyen etäyhteyksien päästä, ellei sitä pystyisi siirtämään. Hän ei halunnut ottaa mitään riskejä. Itse taas päätin että on parempi edelleen himmailla vauhtia, sillä oikea akillekseni ja kyynärpää vieläkin vaivasivat sitten Abiskosta lähdön.

15.4. Bojobæskihytta

Aiemmat päivät olivat henkisesti ja fyysisesti erittäin rankkoja. Sohjovellin seassa jalat märkinä välillä pudoten lumen pinnan läpi ei ollut mitään herkkua. Nyt viimein hieman paremmalla hankikannolla lumen pinta oli jonkin verran kovettunut, ja muuttunut melko haasteelliseksi pidon ja luiston osalta. Kelkkauralla suksi muljusi uriin, pitoa ei saanut röpelöllä aikaan. Uran ulkopuolella luistoa taas ei ollut lainkaan. Ukko uupui päivän aikana melkoisesti. Jäin näet aamulla noin tunnin jälkeen, sillä halusin nukkua pidempään, uni kun oli jäänyt heikommaksi viime päivinä.

Väsymys vaivaa

Tein sen virheen, että en heti aamulla laittanut karvoja suksiin, vaan sudittelin mieluummin turhaa energiaa hukkaan. Toisaalta nämä karvat ei muutenkaan olisi meinanneet millään pysyä suksissa kiinni huonon liiman takia. Hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Oman toimintakyvyn ylläpitoon olisi tosin täytynyt pistää enemmän huomiota. Jäin vähän liikaa kiinni siihen, että Kristian täytyisi saada kiinni, nyt kun minulla ei ollut telttaakaan matkassa. Tuuli oli lähes koko päivän vastainen, mikä entisestään uuvutti lipsuttelevilla suksilla hiihtävää vaeltajaa. Vaatetta olisi täytynyt lisätä enemmän päälle, patukoita olisi pitänyt syödä enemmän, vettä olisi pitänyt juoda useammin. Lounaallekkin olisi täytynyt ymmärtää jäädä ajoissa.

No, sain sitten Kristianin lopulta kiinni hieman aikomani lounastauon ajan ylityttyä. Hän oli juuri jatkanut matkaa lounastauoltaan. Koetin pysyä perässä, mutta en millään meinannut pysyä matkassa. Huomasin yleiskuntoni heikentyneen, ja päädyttiin lopulta ottamaan lounastauko yhdessä – en ollut sellaisissa voimissa, että olisin saanut ennen iltaa Kristiania enää kiinni jos olisin jäänyt lounaalle yksin. Ajoin itseni hieman turhan piippuun. Taustalla vaikutti jonkinasteinen sosiaalinen uupuminen, sekä unirytmin häiriintyminen. Selitin tilanteen Kristianille ja hän ymmärsi yskän. Hiihdettiin lounaalta Bojobæskihyttaa kohti, jossa tänään olisi aikomus yöpyä.

Yllätykseksemme saimme myös hetkellisesti Carlin kiinni. Hän oli käynyt kylän kautta kiertäen muutaman ylimääräisen kilometrin ravintolaruoan perässä. Me Kristianin kanssa oikaistiin mutka suoraksi. Kun tuli aika kääntyä kämpälle päin, Carl jatkoi matkaa hämärtyvässä illassa. Jälkikäteen selvisi, että hän oli hiihtänyt vielä 20 kilometriä yli puolenyön. Kuulemma telttani palveli hyvin kokonaiset kuusi tuntia.

Yllättävää oli myös mitä ei kämpästä tiedetty, tuvan pihassa oli uusi tynnyrisauna! Vaikka ukot oli läpeensä väsyneitä, päätettiin laittaa tuli pesään ja peseytyä. Liekö tässä vaelluksen viimeinen tilaisuus saunoa! Talkooporukka oli juuri muutama päivä aiemmin jättänyt myös vinot pinot vissyä tuvalle.

16.4. Heikoilla jäillä Stabbursdalenissa

Yön aikana lumen pintaan oli satanut ohut kerros uutta lunta, mikä helpotti suksen pitoa jäisellä pohjalla. Nyt pitoa ja luistoa oli erinomaisesti, ja jopa lumen pinta oli kovettunut yöllä kunnolla. Enää ei juuri koskaan upottanut lumen pinnan läpi, edes lumen ollessa ohuimmillaan tunturinrinteillä. Erinomaista!

Stabbursdalen olisi viimeinen kansallispuisto Norge på Langsin varrella. Ohittaisimme sen tunturit laaksoa myöten, nyt kun lumi jälleen kantoi. Löysimme kelkkareitin, ja suuren määrän moottorikelkan perässä vedettäviä majoituskoppeja. Täälläkin oli nyt viimeaikoina ollut paljon liikehdintää poronhoitoon liikkuen. Kautokeinossa jo kuultiin, että alueella oltiin keräämässä noin 40 000 poroa samoille maille. Poromiesten lisäksi liikkeellä oli myös liuta kalastajia suurine lämpötelttoineen. Tuntuivat pilkkijät ihmettelevän ohi hiihtävää kaksikkoa. Jäljet loppuivat melkein kuin seinään kansallispuiston reunan ylitettyämme.

Järven jäiltä päätettiin nousta tunturinsivuun, sillä jokivarsi vaikutti jokseenkin pusikkoiselta. Aikamme tunturissa hiihdettyä joitain vanhoja hiihtäjän ja yksittäisen kelkan jälkiä seuraillen, päätettiin yrittää jos joella voisi hiihtää, reitti kun muutenkin menisi metsäisemmän alueen halki. Joki vaikuttikin erinomaiselta, lunta oli reilusti eikä se upottanut. Tasaista, aivan loivasti viettävää kantta pitkin oli nautinnollista luistella. Joki teki toki mutkia, ja jyrkimmissä kaarteissa oli myös sulia kohtia. Niistä ei sen kummemmin välitetty, vaikutti että joki olisi kovin matala, ja virtaus ei ollut järin vauhdikas tasamaalla.

Lounaspaikkaa miettiessä kauempana joella näkyi liikkuvan joku eläin. Koon puolesta se vaikutti ahmalta, mutta kävelytyyli ei mitenkään sopinut kuvaukseen. Riittävän iso se taas ei sudeksi ollut, eikä sillä että niitä täällä päin maata pitäisi ollakaan. Ketuksi otus oli liian suuri. Jäljelle liukkaasti liikkuvan nisäkkään vaihtoehdoksi jäi vain ilves. Lähemmäs hiihdeltyä jäljet vahvistivat havainnon. Ensimmäinen ilves tällä reissulla, ja neljäs koskaan näkemäni. Kaikki muut kolme olenkin tavannut Pohjois-Karjalassa vaeltaessani. Hiihdeltiin hetki eteenpäin, ja löydettiin joen mutkasta mökki, jossa oli pöytä ja penkki pihassa. Pidettiin lounastauko kuivalla penkillä.

Lounaan jälkeen alkoi joella liikkuminen muuttua astetta jännittävämmäksi. Leikatiin muutama mutka suoraksi, jonka jälkeen maasto alkoi hieman enemmän viettää alaspäin. Virtaus joessa selvästi voimistui, ja jokeen liittyi sivuojia. Paikoitellen lykittiin vauhtia sinisellä jäänpinnalla, kun taas välillä joessa oli aivan kelkan jälkien vieressä sulia kohtia. Sulakohtia alkoi olla hieman turhan tiuhaan, ja virtaus voimistui liian paljon jotta kehdattiin enää koko aikaa hiihtää joella. Kristianin suksi putosi pari kertaa läpi päällimmäisestä jääkerroksesta jonka alla oli kymmenisen senttiä vettä. Oli aivan mahdotonta sanoa, paljonko jäätä oli, mutta paikoin sitä ei ollut montaakaan senttiä. Luotettiin pitkälti siihen, että virtaavimmissa kohdissa sulakohdat erottui selkeästi sillä ne olivat tulleet lumikerroksestakin läpi näkyviin.

Päätettiin lopulta seikkailla joen sivuilla kallioiden välistä ylös alas. Meno oli aiempaa rankempaa, mutta kovaa virtaaviin ränneihin ei lähdetty onneamme koettelemaan. Mentiin vielä kertaalleen ison joen yli, jonka jälkeen ilta-auringossa kiivettiin erittäin upottavaa lunta tunturinrinnettä ylös, mistä lasketeltiin alas takaisin joen varteen. Ja jälleen joen yli. Tähän seikkailuun tuhrautui suhteellisesti paljon enemmän aikaa – Aiemmin oli voitu pitää yllä 7km/h vauhtia Kristianin ahkionkin kanssa joen kannella, mutta nyt liikuttiin alle kaksi kilometriä tunnissa.

Viimein toisella puolen jokea päästiin ylemmäs tunturiin missä lumi taas kohtuudella kantoi. Kaukaa erottui myös edeltä hiihtäneen Carlin jäljet, jotka kääntyivät lopulta samaan suuntaan kanssamme. Tiedettiin, että hän ei ainakaan aiemman tiedon mukaan aikoisi aivan Bastingammenille saakka, joten tiedettiin varautua katsomaan karttaa useammin. Reitti mutkitteli sinne tänne, ja oli selkeää että Karl oli kulkenut tästä jo myöhään illalla ohitse. Vanhat hiihtäjien jäljet olivat välillä johtaneet harhaan. Mikään vanhoista kelkkajäljistä ja hiihtojäljistä ei oikein tuntunut kantavan myöskään, mikä teki viimeisistä kilometreistä rankat. Stabbursdalenin itään kääntyvässä mutkassa maisema avautui hienoksi, ja tovin ähellettyämme näin jo vilauksen kammista.

Puoli tuntia myöhemmin kammi näkyi jo viereisen kukkulan takaa hienossa maisemassa. Se olikin oikein hieno! Ei etukäteen tiedetty, millainen homeloukku se olisi, mutta ennakko-odotukset ylittyivät kertaheitolla. Pihassa oli iso kasa rankaa polttopuuksi, uudet työkalut, ja kammi sisältä oli hyvin siisti.

Sisällä oli reilut pinot valmiiksi laitettuja sytykkeitä ja polttopuita, ja kaksi suurta laveria. Tässä kelpaisi yöpyä! Seinällä oli myös käyttöohjeet ja säännöt neljällä eri kielellä, joista hämmästyksekseni yksi muistutti hyvin vahvasti suomea. Jos en olisi aiemmin ollut tietoinen, että Finnmarkilla puhutaan myös kveenin kieltä, olisin miettinyt että mikähän kumman murre tämä on.

17.4. Viimeinen täydennys

Herättiin Bastingammelta kello kuusi. Kammin sisällä oli vielä lämmintä, vaikka ilma pihalla oli selvästi viilentynyt aiemmista päivistä – käytiin jopa kuuden miinusasteen puolella. Sisällä oli mukavat ja kosteat seitsemän plussalla. Hitaasti kömmittiin ylös aamupalan ääreen kunnes siirryttiin muihin askareisiin. Pihassa oli koivurankaa odottamassa pilkkojaansa, joten tuumasta toimeen. Kammille saapuessa tehtynä oli hyvä läjä pilkettä ja tuohta sekä klapeja yllin kyllin. Niitä jonkun verran käytettyämme täytyihän kasan vaje paikata. Norjalainen kaverini olisi halunnut tässä kohtaa jo lähteä liikkeelle, hänen mielestään kansallispuiston väen asia huolehtia puut valmiiksi. Niinpä niin. Hirvasvuopiossakin ihmetytti, että missä patjat ja peitot on. Taidetaan Norjassa olla totuttu liian valmiiseen. Eikun saha ja kirves kauniisiin käsiin. Lopulta yhden rangan jälkeen laverin alla oli pino puita seuraaville.

Lumi oli yön aikana kovettunut entisestään. Nyt ei enää yhdelläkään potkulla humahtanut alla. Pinnan päällä oli myös mukava sentti uutta lunta, joka vaimensi hiihdon ääntä ja teki hiihdosta jälleen suuntavakaampaa. Puolipilvinen keli ja tuuli takana, mikäs voisi olla paremmin.

Tovin tultuamme kansallispuiston ulkopuolelle löysimme kelkkauran joka oli viitoitettu. Oiottiin vähän sieltä täältä, koska muuten matkaan olisi tullut tarpeettomia mutkia. Lähdin itse hiihtämään vähän vauhdikkaammin edeltä, nyt kun reitti oli selvä. Vaan kun ei ollut. Tein melkein heti tympeän virheen, ja laskin viitoitettua uraa pitkälle alas laaksoon. Aloin ihmettelemään että valtatie ja sähkölinjat alkoi tulla liian lähelle. Niin juuri, rinteessä vauhdissa laskiessani en huomannut, että kelkkaurassa oli risteys ja minun reittini olisi mennyt siellä ylempänä. Eikun kiirehtimään takaisin oikealle uralle, ennen kuin kaveri seuraa perässä. Kristian saikin minut melkein kiinni, mutta onneksi onnistuin viittomaan oikealle reitille. Sprinttasin jälleen vauhtiin pariksi tuntia laakeiden tunturien yli.

Hieman ylös, hieman alas. Ennen lounasta sain hienon mahdollisuuden lasketella muutamat käännökset, kun lunta oli viitisen senttiä kovan pohjan päällä riittävän jyrkkään alamäkeen. Lounaan aikana Kristian jälleen otti minut kiinni, hän ei ollut pysähtynyt syömään, vaan aikoi Skaidiin myöhäiselle lounaalle. Sivakoin jälleen tovin päästä kaverin ohitse, ja ihmetytin yksittäistä kalastajaa kun kiidin vierestä hyvää vauhtia. Järven jäällä suksi luisti erinomaisesti, ja vauhti oli jotain reilusti yli kymmenen kilometriä tunnissa. Alamäki Skaidiin oli taasen vähän kelkkauraröpelöä, jolta osin pystyi pysymään ulkopuolella. Viimeiset laskut meinasi olla hieman liian vauhdikkaita ja pompukkaita, melkein hirvitti. Onneksi kahden jyrkemmän kohdan välissä onnistuin kuin onnistuinkin pysähtymään ja ottamaan viimeisen kuopan ylityksen rauhallisesti. Viimeinen kilometri kaupalle onnistuikin tietä myöten kävellen.

Kauppa oli huoltoaseman yhteydessä, ja samassa rakennuksessa oli myös ravintola. Tilasin tuttuun tapaan isoimman burgerin. Sain tällä kertaa eteeni enemmän määrässä kuin laadussa, ja hieman nyrpeää kohtelua. Liekkö johtui metsittyneestä ulkomuodostani, vai olisiko täällä tarve Jyrki Sukulan vierailulle. Päätin keskittyä laskeskelemaan paljonko muonaa tarvitsisin loppureissulle, nyt kun Skaidi olisi mahdollista jättää viimeiseksi täydennyspysäkiksi. Matkaa Nordkappiin olisi noin 120 kilometriä enimmillään. Mikään kiire ei ole, joten laskin kolme päivää. Vilma oli jo varannut auton ja töistä vapaata, jotta pääsisi lauantaina minut hakemaan. Sovittiin, jos osuisin aikaisin lauantaina perille, vaikka mahdollisuus toki jo perjantaina olisi olla paikalla.

Latailin vielä akkuja jokusen tunnin, kunnes lopulta kuuden maissa pääsin jatkamaan matkaa. Ajatus oli hiihtää jonkun verran kylän ulkopuolelle telttailemaan. Sanoin heipat Carlille ja Kristianille, jotka jäivät motelliin lepäilemään. Oma kotini löytyi tänään kuutisen kilometriä pohjoiseen, reilu kilometri valtatieltä sivuun tunturin kylkeen.

18.4. Porsangerin poikki

Nautin aamukahvit kanelipullineen pidemmän kaavan kautta. Ei ollut tarvetta hiihtää pitkälle saati nopeaa, joten himmailin menoa. Silti kaikesta huolimatta etenin huomaamatta 8 kilometriä tunnissa vaivatta. Tästä tulikin yllättäen helpoin hiihtopäivä tähän saakka, eikä siksi kerrottavaa oikeastaan tullut. Tuijottelin käytännössä koko päivän lähes tasaista tunturiylänköä, jonka poikki hiihdin.

Aamun ensimmäinen tunturiylänkö oli pieni, ja pian olinkin jo laskemassa alaspäin tietä kohti, mistä laakson toiselta puolelta nousisin seuraavalle suurelle ylängölle. Sinne päästyäni pidin lounastauon suuren kvartsiittikiven vieressä, mistä hiihtelin kahden kauempana näkyvän kammin ohitse tasaista tunturiylänköä myöten. Suunnistaa ei tarvinnut, sillä tasangon pohjalla virtaava jokilaakso meni tänään koko päivän oikeaan suuntaan.

Illaksi laskettelin alas laaksoa myöten hienolle mökkikylätasangolle, jonka pohjalla virtasi kirkas joki, harvaan kasvavien puiden halki. Pari hassua telemark-käännöstäkin sain aikaan ylempänä tunturissa, rinteessä kun oli pieni läntti muutaman sentin paksuista pehmeää lunta. Loppulasku meni vauhdikkaasti kovaa röpelöpintaa myöten, tuulen voimistuessa kovaksi. Meinasi melkein tulla vilu, kunnes pääsin alemmas. Leirini laitoin joen mutkaan, josta oli metka saada sulat vedet pulloihin ja ruualle.

19.4. Nordkapp

Heräilin vienoon aamuaurinkoon laakson pohjalta puron varresta. Ympärillä olevat puut humisivat vain vaimeasti, tuuli oli hieman laantunut illasta, mutta viima oli silti navakka. Leirissä ei tehnyt mieli turhan kauan istuskella. Kaadoin termarista reissun viimeiset aamukahvit, ja laitoin viimeisen aamupalan valmistumaan. Nyt aamutoimet oli myös helppoja, veden kun sai sulana purosta. Nautin viimeisistä aamuhetkistä kahvini kera.

Aamutoimien jälkeen pakkailin leirin kasaan, ja aloin liukumaan kohti edessä näkyvää jäämeren lahukkaa. Lumi oli kovaa korppua, jolla pitovoiteet hinkkautuivat pois jo ensimmäisillä kilometreillä, kun laskin pienen järven ylitse jäätä myöten. Lipsuttelin tovin aikaa korkeammalla tien viertä, ja seikkailin mutkitellen kallioiden seasta lopulta oikealle seinämälle, josta pääsisin nousemaan viimeiselle tasangolle.

Päätin ottaa sukset pois jalasta ja kävellä tovin, koska lumi kantoi niin hyvin eikä sukseni oikein tahtoneet pitää. Pääsin harvakseltaan viitoitetulle kelkkareitille, jota seurailin tasamaat sukset jalassa myötätuuleen vauhtia sauvoilla lykkien, ja ylämäkiin sukset kainalossa kävellen. Aamupäivän kilometrit taittuivat nopeaa, osin vielä kylmän etelätuulen vuoksi. Harjanteilla meinasi auringonpaisteessakin tulla viileä. Nopeutta kertyi myös huomattavan herkästi pitkissä ja loivissa alamäissä kovalla lumella. Useampi kilometri taittui minuuteissa. Hieman laskiessa sai katsoa, minne reitti johtaa, sillä välillä edessä oli sulia kohtia tai pieniä tiputuksia. Liian kovasta vauhdista taas hallitusti pysähtyminen tuntui käyvän erittäin hankalaksi. Nyt olisi kova pohja pyllähtää nurin.

Päivän reitin helpoin osio oli pian takana päin, kun laskin toista laaksoa myöten takaisin kaukaa mutkitelleen tien varteen. Edessä oli jonkun verran tiekävelyä, koska maasto kävi jo liian hankalaksi, sekä minun olisi päästävä Mageroyan saarelle. Jos tie Nordkappiin ei ole tuttu, se menee tässä kohtaa pitkän tunnelin läpi meren ali. Tunneliin pääseminen kävi pyörittävän tuulen takia haasteelliseksi, ja aloin miettimään onkohan tunneli itsessään minkälainen tuulitunneli. Ei se kai, kun kerta on niin pitkä. Tunnelin ulkopuolella mittasin yli 20m/s lukemia, joissa suksipaketin kantaminen ei todellakaan ollut helppoa. Vuorten seinämistä suuntaansa muuttava ja vahvistuva tuuli pöllytti myös hiekkaa silmille. Vilu alkoi toden teolla olla kova, ilman lämpötila kun kuitenkin oli -6 astetta ja minulla oli alla vain verkkokerrasto, jonka päällä hengittävä tuulitakki. Ajattelin kuitenkin pääseväni tunneliin ennen pahempaa kylmettymistä. Kävin vielä tyhjentämässä rakon ennen tunneliin suuntaamista, koska siellä ei varmasti mitään taukopaikkoja olisi.

Erilaista vaeltamista

Tunnelissa onneksi on riittävän leveät reunat kävelijöille ja pyöräilijöille, joten autoilijoista ei tarvitsisi niin pahasti huolehtia. Laitoin kuitenkin otsavalon päähän, jotta erottuisin paremmin. Täällä ei varmastikaan aivan joka päivä kävelijöitä näe, sillä lähellä ei ollut sen suurempaa asutusta. Astelin tunneliin, jonka suulla piiputti jokin laite katossa. Seuraavat seitsemän kilometriä viettäisin kiven sisässä, ensin alamäkeen, ja sitten ylämäkeen. Kaksisataa metriä alas, kaksisataa ylös. Tuuli onneksi laantui.

Tunnelin ulkopuolella jo varoiteltiin, että tunnelissa voi olla sumua. Ajattelin että varmaan tietyssä kelissä sitä sinne valuu. Mitä en ymmärtänyt, oli että sumu oli enemmänkin hiekkapölyä. Melkein saisi olla maski naamalla, sillä huomasin jossain kohtaa että hampaani narskuvat hiekanjyväsiin. Pidämpä räppänän kiinni, ajattelin suuta huuhtoessani. Ei tämä ole ihmisen paikka, mutta minkäs teet, uimariksi en ala. Jotkut tosin ovat vesihiihtäneet tämän pätkän tunnelin sijaan, mikä voisi olla aika hauska elämys osana pitkää hiihtoreissua.

Autoilijat tuntuivat huomaavan minut jo kaukaa, mikä oli hyvä asia. Huomioliiveistä ei silti olisi haittaa, mutta onnekseni kertaakaan ei kohdalle sattunut tilannetta jossa autojonot kohtaisivat samaan aikaan. Mikäli autoja ajoi tunnelissa yhden sijaan useampi, oli melu päätä huimaava. Yksittäinenkin auto kuulosti lähestyessään suihkuturbiinilta, joten useamman auton kohdalla äänet voimistuivat vielä entisestään ja jäivät soimaan pitkäksi aikaa. Korvatulpista olisi ollut todellista hyötyä, nyt minulla oli vain kuulokkeet joista soitin musiikkia. Itseasiassa soitin myös puheluita, sillä tunnelissa oli täydet palkit yhteyksiä. Alamäki menikin helposti asioita hoitaessa jalkojen viettäessä alaspäin itsestään.

Tunnelin pohjalle tullessani lämpötila nousi huomattavasti. Eritoten ylämäkeen kääntyessä hiki alkoi virrata, kun kulkemisesta tuli huomattavasti rankempaa. Ylämäki olisi jyrkempi kuin loiva laskeutuminen alas. Aika monta kertaa mielessä kävi, että ei tällaista tarvitsisi tehdä toistamiseen. Asvalttitiellä kävely ei muutenkaan ole kovin mielekästä monot jalassa, lisätä siihen nyt tällainen tuskastuttava tuubi ympärille. Tunneli ei tuntunut koskaan päättyvän, kilometrimerkintöjen välillä tuntui olevan ikuisuus. Lopulta liki kahden tunnin jälkeen tunnelin päässä alkoi näkyä valoa.

Hikisenä tunnelin loppuessa iloitsin pääseväni raikkaaseen ulkoilmaan. Vaan tuo ilma oli vielä hieman liian raikasta, sama tuuli nimittäin pyöritti tälläkin puolella tunnelia! Kipitin nopeasti läheiselle taukopaikalle jossa oli vessat ja katos, missä aioin pitää lounastaukoni. Jätin rinkan ja muut varusteet pihalle, ja syöksyin vessan lämpimään.

Tietä ja tunturia

Eväitä oli paljon jäljellä. Olin hiihtänyt hieman pidempää matkaa kuin aioin, ja lopulta tehnyt päätöksen että haluan perille jo tänään perjantaina. Kyytinikin oli jo sopivasti matkalla. Söin siis rasvaisen lounaan, paljon kaikenlaisia patukoita ja leivoksia. Otin kohtuu pitkän tauon kävelyn jälkeen, joka oli ollut melko rankkaa ja vienyt mehut miehestä. Olin aikalailla tasan päivän puolessa välissä, päivän jonka kokonaispituudeksi tulisi 56 kilometriä. Ajattelin, että vaikein osa olisi nyt takana, mutta en tiennyt mikä odottaa edessä. Tauon kruunasi kaksoisvahinko, kun erittäin kova tuulenpuuska tempaisi suksipakettini nurin ja teki ilkeät jäljet ja halkeamat sukseni kärkeen. Sauvat onneksi säästyivät, mutta singahtaessani suksien perään myös termospulloni kaatui. Se ei onneksi tainnut osua mihinkään hiekanjyväseen joka olisi puhkonut rakennetta. Fiilis oli kuitenkin vähän sama kuin Kilpisjärvellä vaatteideni osalta. Koko reissun kestäneet, mutta sitten ihan viime metreillä pienen virheen vuoksi tulee pahimmat vahingot.

Tietä teputellessani silmäilin tuntureille. Edessä olisi päivän hankalin kohta, eli jostain olisi kiivettävä takaisin ylängölle. Karttatiedusteluni mukaan rinteet olisivat lähes katkotta jyrkkiä. Saattaisin löytää sulan kohdan josta kiivetä ylös, sillä lunta tuntui paikoin olevan vähän tai ei lainkaan. Vyöryvaaroja ei näin kummemmin olisi.

Lopulta löysin kohdan, josta pääsin kiipeämään ylös. Seurailin lumikenkäilijän kulkemaa reittiä, ja päätin ottaa sukset pois jaloista. Oli helpompaa potkia lumenpintaan askelmia, kuin liukastella ylämäkeen tampaten suksilla.

Pian korkeimman kohdan ylitettyäni hämmästyin, kun näin jo Nordkapin siintävän edessä. Matkaa sinne olisi karttani mukaan kuitenkin vielä reilusti yli kaksikymmentä kilometriä. Jaa, tämä olikin tällainen lopetus reissulle, niin lähellä mutta niin kaukana. Tähänastisilla vaelluksillani turhauttavinta oli aina ollut lähestyminen etelästä Alesjaureen, mökit kun näkyivät useiden kilometrien päästä. Turhautumisennätys meni kerralla moninkerroin uusiksi. Eipä tässä auttaisi kuin hiihtää!

Ähkin ja puhkin vuorotellen alamäissä jarrutellessa ja ylämäissä liukastellen. Lumi meni aivan korpuksi niin pahasti, että alamäessä jalat puutuivat auratessa tärinästä. Jouduin pitämään muutaman sadan metrin välein taukoja, jotta pystyin pitämään kontrollin tousussa. Mitä en yhtään odottanut oli, että viimesellä pätkällä ennen Nordkappia maasto muotoutuisi huomattavasti haastavammaksi kuin viimeiseen pariin viikkoon. Mäkiä sai hiki hatussa kiivetä ylös ja alas.

Viimeiset kilometrit

Soittelin matkalla Vilmalle, ja hän olikin saanut auton noudettua jo päivää sovittua aiemmin, ja oli tullut hyvän matkaa pohjoista kohti. Tutkailin kelloani, ja mietin malttaisinko tähän iltaan vielä laittaa leiriä pystyyn. Kylmä viima kuitenkin teki ratkaisun puolestani: hotelli kutsui. Jos arvioni nopeudestani pitäisi paikkansa, olisimme suunnilleen samaan aikaan perillä Nordkapissa.

Pian bongasinkin punaisen auton tiellä. Laitoin vauhtia tasatyönnöllä myötätuuleen. Eikä aikaakaan, kun olin jo nousemassa viimeisen harjanteen päälle. Yhtäkkiä pitkä hiihtovaellukseni oli päättynyt.

Saavutin Nordkapin illalla 19.4.2024. Matkaan kului lepo- ja odottelupäivineen yhteensä 82 päivää.

Liity sähköpostilistalle, niin saat ilmoituksen seuraavista julkaisuista!