Sulitjelmasta Kilpisjärvelle – Norjan Halki Hiihtäen 2024

Sulitjelman kylästä alkoi taivallus kuuluisaa Kalottireittiä pitkin, kunnes koukkaisin Pohjois-Ruotsin kautta Kilpisjärvelle. Tälläkään kertaa en koko Kalottireittiä päässyt sattumusten vuoksi hiihtämään, mutta Padjelantan ylitys osoittautui tästä huolimatta hienoksi kokemukseksi. Tapasin matkalla suomalaisen hiihtovaellusporukan opastetulla reissulla, sekä muutaman muun Kungsledeniä ja Vita Bandetia hiihtävän kaverin. Kiirehtiminen kostautui, sillä logistiikka on myöhässä, ja päädyin Kiirunaan saakka odottelemaan huoltopakettia. Lopulta pääsin jatkamaan matkaa kohti Kilpisjärveä, joka merkkaa Norjan Halki 2024 -hiihtovaellukseni viimeisen etapin alkua. Matka Sulitjelmasta Kilpisjärvelle oli tällä kertaa ajallisesti pisin etappi, sekä henkisesti ja fyysisesti rankin. Tervetuloa lukemaan näistä tapahtumarikkaista viikoista!

26.3. Kalottireitti jää edelleen haaveeksi

Ny-Sulitjelman DNT-majalta lähtiessäni tuuli pauhasi ulkona, ja lunta satoi hieman. Olin pukenut reilummin päälle, jotta pärjäisin viimassa. Tuuli ei ainakaan vielä ollut niin kova kuin oli luvattu, mutta varmaan se ylemmäs tunturiin kiivetessä voimistuisi. Alkuun olisikin edessä useiden satojen metrien nousu. Todella kannatti tulla tähän eilen, ja jakaa nousu kahtia. Olisi ollut todella kova paikka hilpaista tämä yhteen vetoon.

Alkuun täytyisi nousta jännittävimmät ja rankimmat nousumetrit suhteellisen jyrkkää lumivallia myöten kovassa vastatuulessa. Tuskastelin nousun parissa kauan, kunnes lopulta maisema avartui riittävän monta siksakkia tehtyäni. Edessä olisi ylös alas järvien laitamia seuraavaa kämppää tavoitellen. Suunnistukseen sain apuja, sillä ainakin osittain näkyi kesäreitin merkinnät sekä edeltä hiihtäneen ruotsalaisen ja hänen koiransa jäljet. Heidän tiesin kämpän kirjan merkinnän mukaan menneen oikeaa reittiä, joten eikun seuraten vaan.

Tuuli kuitenkin hetken päästä ylös noustuani hävisi. Kunnes tuli puuska. Ja puuska meni ohi. Tuli toinen puuska. Ja kolmas. Sitten aurinko näyttäytyi, ja huippujen toiselle puolelle pikkuhiljaa kääntyessäni tuulikin tasaantui. No voi mätä. Pitäisikö tässä alkaa keventämään vaatetusta. Aurinko porotti polttavasti. Kokeillaan nyt alkuun kaikki räppänät auki, kun sää vaihteli tiuhaan. Ylämäissä tuli auttamatta kuuma.

Pulkka ja koira

Sorjushyttaa lähestyessä oli niin kuuma, että olin läkähtyä. Kävin katsomassa tuvan ja vahingossa varaston, mutten löytänyt ruotsalaisen vieraskirjamerkintää. Missäs se koirille sallittu huone olikaan. Varakämppä löytyi varaston takaa, ja pihassa näkyi tuoreita jälkiä. Kappas, lukko on auki. Hmm. Käynpä sisään. Vastassa oli ruotsalainen Jenny ja Tjokken-koira. Olivat kuulemma tekemässä hidasta lähtöä, sillä eilispäivä oli ollut rankka hilata ahkiota tänne. Olin samaa mieltä, välillä ihmettelin että miten tuosta ja tästä on oikein menty ahkion kanssa. Koira kuulemma auttoi hieman.

Mitä en arvannutkaan, niin kyseessä oli toinen pitkämatkalainen! Jenny oli lähtenyt kolme viikkoa sitten Hemavanista Ruotsista, käynyt nyt täydentämässä ruokaa Sulitjelmasta ja oli lopulta matkaamassa Riksgränseniin, joka on rajakylä Abiskosta länteen. Jennyllä ja hänen koirallaan oli pitkille täydennysväleille kaikki tarpeet mukana, kuulemma Sulitjelma oli ollut ensimmäinen täydennyspaikka. Nyt oli tarpeet loppuun saakka mukana! Hän kertoi kulkevansa mieluummin hiljaisempia seutuja, eikä siksi ollut viitsinyt lähteä Kungsledenin moottorikelkkabaanalle. Ongelmaksi vaan tuli pitkät ja painavat täydennykset. Norjan puolella nousut ja laskut vielä erityisesti oli Ruotsia rankempia. Kyllä vaatii kuntoa!

Sanottiin lopulta heipat ja toivotettiin hyvää matkaa. Siinä sukkia kuivatellessani unohdin täysin, että vaatetta olisi pitänyt vähentää. Alkuun myös tuuli jälleen ja aurinko oli pilvessä, joten liikkeelle lähtiessä ei käynyt mielessä fiksata asiaa vielä sisätiloissa. Päädyin ottamaan pienen breikin auringon jälleen näyttäytyessä, suksia piti muutenkin voidella sopivammin. Eikun taituroimaan yhden monon päällä välihousuja pois. Täytyy askarrella ne sivuvetoketjulliset välihousut vielä joku kerta.

Lumeton sokkelo

Hiihto oli nyt huomattavasti helpompaa, sillä enimmät nousut olivat takana, loppu päivä olisi melko tasaista. Edessä myös kulki ainakin suunnilleen oikeisin suuntiin ahkioiden sekä moottorikelkkojen vanhoja jälkiä, jotka kantoivat hieman paremmin hiihtäjää. Lounastauon jälkeen laskeutuessa Ruotsiin monojen kannalta helpommille reiteille, lumi alkoi käymään vähiin. Päätin seurailla pääasiassa kelkkajälkiä, sillä niiden kuskit todennäköisemmin tunsivat täällä lumisimmat paikat. Silti välillä piti ottaa aina varovaisia askeleita hiekkaisten kohtien yli.

Stáloluokta lähestyi äkkiä sinisiä jäitä seuraillen, kun päivä alkoi kääntyä oranssiin iltaan. Tuoreimmat, varmaan tämänpäiväiset ahkiojäljet menivät kämpälle, mutta olin jo päättänyt jatkaa Árasluoktan kämpälle, jonne olisi kahdeksan kilometrin lisämatka. Olisi tärkeä päästä etenemään, sillä huomiselle oli luvattu myrskyä. Haluaisin olla hyvissä asemissa jatkaa matkaa parempiin ja suojaisampiin maastoihin. Mitä lähemmäs Ritsemiä kulkisin, sitä lievemmäksi sää ennusteiden mukaan kävisi.

Vaihtoehtoja oli kolme – seurata jyrkkää kesäreittiä lyhin matka, hiihtää jäätä myöten ja ylittää harjanne matalammasta kohtaa, tai hiihtää jäällä koko niemen ympäri. Näin jälkikäteen viimeinen vaihtoehto olisi ollut paras valinta, toinen seuraavaksi, ja tietysti valitsin ensimmäisen ja vaikeimman. Ilta-auringon tuoma hyvä mieli voitti loogisen päättelyn, ja ähelsin vähälumisilla rinteillä reilun tunnin ylimääräistä – tunnin joka olisi kuitannut sen ylimääräisen viisi kilometriä jotka jäällä helpommin hiihtäen olisi tullut.

Vaarallinen virhearvio

Säikäytin kaksi hirveä, emän ja vasan. Ne ilmeisesti oleilivat näillä kukkuloilla paljon, jäljistä ja jätöksistä päätellen. Hirvet jatkoivat edeltäni matkaa kauemmas piiloon.

Siinä samassa harjanteella kiipeillessäni päätin ottaa sukset pois, kävely polkupohjaa myöten olisi helpompaa. Yhdessä kohdassa lunta oli polulla enemmän, ja sille astuessani jalat luistivat alta. Lähdin valumaan pitkää ja jyrkkää rinnettä alas, huudahdin kauhistuneena. Ohuen lumikerroksen alla olikin ollut jäätä. En saanut jaloilla potkittua sen läpi reikiä. Kerkesin valua muutaman metrin vauhdin alkaessa kiihtyä, kun käsissäni olleet sukset pysäyttivät luisun. Xplore-siteet tarrasivat hanakasti jään pinnan läpi. Huh, olipa hyvä että pidin suksia käsissä niin että siteet osuivat alapuolelle. Suksen kanteista ei tässä ollut hyötyä. Hetken konttailtuani siteiden varassa pääsin jatkamaan matkaa, säikähdyksellä selvinneenä. Tuli mieleen valitettava tapaus pari vuotta sitten Pacific Crest Traililta, jossa samankaltaisessa tilanteessa nuori mies kuoli liukastuttuaan jyrkkää rinnettä sivuavalla polulla tuoreen lumen alla olleeseen jäähän. Olin itse vuotta aiemmin kääntynyt samasta kohdasta takaisin lumipyryssä, kun kiipeilyvarusteita ei tässä kohtaa vielä ollut mukana.

Loppuillasta tuli melkoinen siksakki-sotku, ylös alas ja paljaiden länttien kiertelyä. Lopulta kuitenkin saamelaiskylä alkoi näkyä, ja löysin suunnan majoille. Pihassa oli useita vuokramökkejä jotka olivat lukossa, kunnes löysin yhden joka oli auki hätäpuhelimineen. Tämä olikin erityisempi tupa, sillä kamiinaa ei ollut, lämmitys tapahtui kaasulämmittimellä. Sähköt sai aurinkopaneelista kattovaloon. Onnekseni kattiloissa oli riittävä määrä sulaa vettä jo valmiiksi, niin pääsin samoin tein uupuneena ruoanlaittoon ja seuraavien päivien suunnitteluun.

27.3. Sarekia sivuten Ritsemiin

Nyt on pitkän päivän paikka, Árasluoktasta Ritsemiin määrä taivaltaa vajaa kuusikymmentä kilometriä. Tämän mahdollistaa se, että sääennuste ei ollut oikeassa. Myrskyä ei tullut. Aamuksi sain vieläpä mukavan myötätuulen, kun lähdin ylittämään Pårkan satulaa. Olin ajatellut, että tuossa olisi kenties päivän tuulisimpia paikkoja, niin heti aamulla selviäisi onko myräkässä mahdollista edetä. No, nyt oli oikein hienossa auringon osittaisessa paisteessa loistava hiihtokeli. Loppupäivä olisi käytännössä tasaista laaksojen seurailua ja lopuksi jopa kelkkaväylää.

Satulasta vauhti kiihtyi mukavan loivaa rinnettä lasketellessa. Huomasin jo ylhäältä, että järven toisella puolen joen suussa oli varmaan sulia kohtia. Täytyisi sinne päästessä katsoa miten sieltä selviäisi. Jäällä kelkkauraa seuratessa katselin, että kaikki urat menevät toiselle rannalle sivumpaan. Itse haluaisin pysyä eteläisemmällä puolella, jotta saisin suoremman reitin. Lähdin oikaisemaan kurssia. Hetken kuluttua huomasin, että joen suu oli tälläkin puolella auki. Keskellä oli saari, jossa sijaitsi saamelaiskylä. Varmaan toiselta puolen pääsi kelkalla kiertämään kylään. Tältä puolen katsottuna koko saari oli sulan ympäröimä. Joki jatkui pitkään avonaisena, ja tarkistelinkin usein kartasta etten osunut minkään haaran kohdalle.

Minunkin puolelta jokea löytyi satunnaisia uria, joiden avulla suunnistus helpottui. Hiihtämiseen niistä muuten oli välillä jopa enemmän haittaa, sillä lumi oli kasaantunut tuulen mukana täyttäen urat pehmeällä lumella. Suksi keinahteli miten sattuu kelkan jalasten urissa pehmeän lumen läpi.

Eläinten valtakunta

Yhytin taas hirven edeltäni, ja riekkoparvien lukumäärä ja pääluvut sen kuin kasvoivat. Tänään hivottiin jo kolmatta kymmentä yhdessä pölähdyksessä. Huomasin, että tällaisen ison parven keskellä oli aina koivun oksalla yhdestä kolmeen riekkoa korkeammalla vahdissa, vaikka ne näkyivätkin kauemmas.

Pidin lounastauon jo ajoissa yhdentoista aikaan, kun löysin tuulensuojan lumilipan takaa. Reilu parikymmentä kilometriä oli jo kadonnut johonkin, eikä kiirettä ollut. Mietin, että nyt alle iso ateria, ja Akkastugrornalla sitten voisin pitää taas taukoa eväspatukoiden kera. Akka-vuori itsessään oli jo mennyt pilveen piiloon. Aamulla sain siitäkin jokusen vilauksen kaukaa, huippu kohaa yli 2000 metrin korkeuteen. Myös Sarekin huippuja häilyi hieman sivussa taustalla.

Ennen Akkajauren rantaan pääsyä törmäsin kahteen pulkkailijaan, joilla oli suuntana Sarek. Hieman oudoksuen katsoivat kun ilmestyin puskasta. Olin hiihtänyt toista isompaa kelkkaväylää myöten joen rannassa, ja tässä kohtaa varsinainen ura tuli melkein rantaan. Minun piti muutenkin päästä takaisin merkatulle väylälle, joten kävin kaveruksia moikkaamassa ja jatkoin tuoretta uraa Akkalle. Siellä odottikin lämmin tupa muutaman belgialaisen ja ruotsalaisen vapaalaskijan kera. Jäin pidemmäksi aikaa tarjotun teen ääreen juttelemaan ja syömään eväitäni. Stugvärd eli kämppäisäntä oli myös suotuisa aikeilleni oleilla hetki, vaikka varsinainen päivävierailuaika olikin ohi. Normaalisti lounastauosta tuvalla pitäisi pieni maksu maksaa, mutta siitä ei nyt ollut puhetta. Jotenkin näen, että jos satunnainen kävijä ei käytä fasiliteetteja kuten keittimiä tai polttopuita, niin olisi se vähän aiheetonta. Vaikka toki jostainhan varat paikan ylläpitoon onkin haalittava. Nyt oli jo kämppä muutenkin lämpimänä, niin samapa tuo siis.

Paha pannukakku

Akkajaurelle laskeutuessani otin ehkä vakavimman pommin nenälleni tällä reissulla. Edessä näytti että reittimerkinnät menevät todella jyrkästä kohdasta, ja aloin hidastaa vauhtia. Samaan aikaan suksen kärki tökkäsi ilmeisesti jäävallien rakoon, ja lensin vauhdista kolmisen metriä suoraan nenälleni, en kerennyt käsiäkään eteen kääntää. Hetken aikaa sain keräillä itseäni kun pullot rinnalla painoi keuhkoja hieman rytäkässä kasaan, ja niska retkahti pahemmin. Kipu viipyili pitkään. Päässä tuntui myös huonolta pannutuksen jäljiltä, melkoinen whiplash-ilmiö tuossa tapahtui. Siitä on muutaman vuoden takaa liiaksi kokemusta, niin soisin ettei polla tästä taas ottaisi takapakkia.

Päätä särkee edelleen illalla kirjoittaessani, niska on jumissa mutta kirjoittaminen onnistuu sentään tarkasti. Toivottavasti huomenna vointi on myös hyvä. Olisi edessä yhtä pitkä päivä kuin tänään. Jään ylitse Ritsemiin päästyäni seuranta näytti 56 kilometriä. Tuuli yltyi illalla tietysti vielä siinä viimeisellä pätkällä jään yli, mutta suurimmaksi aikaa se tuuli sivusta. 12 kilometrin ylitykseen tömäyksestä toivuttua meni vain puolitoista tuntia. Ritsemin STF:n respa vaan oli sinne päästessäni kiinni. Soittelin seinältä löytyneeseen numeroon, ja pian olinkin jo uunipizzan äärellä valmistelemassa nukkumaanmenoa. Täydennystä laskeskelin pikaisesti että en välttämättä tarvitse, tai voin täydentää myöhemmiltä tuvilta.

28.3. Pitkä päivä Padjelantan poikki

Hipsin Ritsemin majoituksessa hereille 5:50. Uni ei meinannut illalla tulla ilmastoinnin huristessa, joten jaksaminen aamulla oli vähäistä, kunnes kuuden jälkeen pääsin aamukahvin ääreen. Blogin päivitys jäisi nyt tältä kertaa, mutta Abiskossa pakettia odotellessa olisi sitten aikaa. Pakko se on kyllä odottaa, monojen kantapäät kumpikin taas jo heiluvat puoliksi irtonaisina. Ylpeys ja haave vaelluksen loppuun saattamisesta 79 päivässä täytyy nyt ohittaa. Onhan tässä muutenkin jo varmaan kymmenen päivää kertynyt, jotka olisi aiemmin voinut nipistää saldosta. Ei tässä ennätyksiä haeta.

Tästä päivästä tosin tulisi pitkä. Jaoin päivän kolmeen osaan – kolme noin 20 kilometrin pätkää. Ensimmäinen olisi suurimmat nousut taas aikaiseen lounastaukoon saakka. Keskimmäinen pätkä olisi myös jokseenkin nouseva, mutta myös tasainen. Viimeinen pätkä sitten melkein kokonaan alamäkeä. Tunnin taukoja tulisi siis kaksi. Siinä kerkeää tuuletella jalat, syödä ja levätä pahimmat jalkojen kivistykset pois.

Ensimmäiset kaksi kolmannesta olivat lopulta päivän helpoimmat pätkät. Pito oli tänään erinomainen, lumi kohtalaista hiihtää. Lounaan pidin Sitasjauren tuvalta jonkun matkaa ohi, kun keli tyyntyi täysin. Toisen taukoni hiihdin loputtomalta tuntuneen pätkän jälkeen Hukejaurestugalla, jossa stugvärd toivotti tervetulleksi taukoilemaan.

Kohtaamisia tunturissa

Tovin stugvärdin kanssa juteltuamme kävi ilmi, että hänen tyttärensä oli ollut samaan aikaan Pacific Crest Traililla viime vuonna. Juteltiinkin pitkälti eri reissuista, hänellä oli haaveissa vaeltaa Israel National Trail, jonka suunnitelma tosin on venynyt epävakauksien vuoksi.

Trafiikkia riitti tänään reitillä, oli pulkkailijoita joista yksi kauempaa katsottuna olemukseltaan, vaatetukseltaan, eleiltään ja varusteiltaan näytti aivan prikulleen ystävältäni Paololta. Täytyi päästä kymmenen metrin päähän, että huomasin, ettei kaveri ollutkaan tehnyt yllätystä hiihtäen vastaan. Liikkeellä oli myös rinkkojen kera hiihtäjiä, lumikenkäilijöitä sekä yksittäinen kävelevä turisti. Ei suksia, ei lumikenkiä. Kummaa sakkia.

Loppupäivänä keli viileni sen verran, että suksen siniset pitovoiteet alkoi jarruttaa. Luvattua myräkkää ei tullut eilen eikä tänään, paitsi viimeisellä kymmenellä kilometrillä tuuli vastaan niin, että alamäessä jyrkemmissäkin kohdissa piti lykkiä minkä ehti vauhtia, voiteiden jarrutellessa. Komeasti aurinko kuitenkin kävi tuntureihin vastarinteellä, ja valaisi ne kultaisiksi.

Lopulta piina palkittiin, kun Sälkalla tupien edustalla odotti tutun näköinen telttakylä – Jakosuot asiakkaineen Kebnekaisea kiertämässä! Sain kuin sainkin osumaan aikataulut yksiin. Heräsi heti ajatus, että olisikohan siellä ahkiossa jotain hyvää ylimääräisenä. Hyvistä vaellusruoista kun heidät tunnetaan.

Iltahämärä oli kääntymässä pimeään, kun etsiskelin katseellani ketä kaikkia pihassa liikkuu. Keittiörakennuksella kävi kuhina, ja pihassa Vesa ja Minna ottivat ilolla vastaan pitkän matkan kulkeneen vaeltajan. Muutaman sanankäänteen jälkeen Jakosuot istuttivat minut keittiön pöytään savumakrillin, mutakakun, pullapussin, parin kokiksen, suklaapatukan ja muun hyvän ääreen. Voi pojat että kelpasi eväs! Jätin sentään yhden pullan aamuksi kahvin kylkeen, jos se ei ihan jäätyisi. Söin ainakin kuusi pullaa kaiken päälle. Juttutuokion jälkeen teltta nousi pystyyn revontulten leimutessa yllä.

29.3. Kaksi kuukautta reissussa!

Niin siinä on käynyt, että maaliskuu lähenee loppuaan ja täyteen tulee tällä päivämäärällä pyöreät kaksi kuukautta vaelluksella. Aika uskomaton juttu, tämä viimeinen kuukausi vain katosi jonnekin sen enempää ajattelematta. Sanomattakin selvää, että tästä elämästä on muotoutunut arkea. Kun ajattelin, että saisin hiihdettyä sen tuhat kilometriä maaliskuun aikana, en arvannutkaan että luku ylittyisi reilusti. Tarkkaa numeroa en tiedä, lasken sen vaelluksen jälkeen. Mutta nyt ollaan viimeisellä kolmanneksella matkankin osalta.

Ja mikä parempi tapa juhlistaa reissun viimeisen kuukauden alkua, kuin nauttia eilisillalta yli jäänyt pulla kahvien kera. Samalla seurailin leirielämää, kuinka pikkuhiljaa tunturikylä heräili ja suoritti aamutoimia.

Tälle päivälle oli luvassa kovaa tuulta, mutta ainakaan vielä sitä ei näkynyt. Sen sijaan kirkas taivas ja auringon pilkahdus virittivät porukkaan menohaluja. Sain itsekin taas pitkästä aikaa rauhallisen aamulähdön, ja lähtölaukauksen aplodien kera samalla kun Minnan ja Vesan porukka lähti itse toiseen suuntaan. Läksiäislahjaksi sain kasapäin suklaata, karkkia ja patukoita. Ei voi kuin kiittää huolenpidosta!

Kungsleden

Sälkalta porukan hajaannuttua alkoi Tjäktjalle päin suunnatessani tulla vastaan jo aikaisen lähdön ottanutta porukkaa. Lähinnä ranskalaisturisteja lastenpulkkineen, joillain hatarasti sukset alla, toisilla lumikengät. Mitenkähän selvisivät, kun tuuli nousi ajoittain puuskissa 20 metriin sekunnissa ja näkyvyys katosi täysin. Tuuli yltyi puuskissa aina silloin tällöin, kun laakson sivuilla solista tuuli alas kovasti. Välillä hikoilutti tyynessä ja auringossa, sitten taas vilutti.

Sattui myös niin harvinainen tilanne, että pääsin pitämään pienen tauon Tjäktan solan majassa aivan yksin. Ja kuinka ollakaan, joku suomalainen oli merkannut jo samana päivänä kirjaan kulkevansa kanssani samaan suuntaan. Edellisenä päivänä ohi oli myös mennyt Jacomina, joka hiihtää Vita Bandetia. Saa nähdä, tavataanko Abiskossa. Mietiskelen pitäisikö minun hiihtää nyt lyhyitä päiviä, jotten saapuisi Abiskoon ihan liian ajoissa. Paketti olisi odotettava, vaikka siinä sitten menisi se viisi päivää. Monot hajoaa jo käsiin. Inreachin viestit vinkumaan ilmoille, ja jos samalla saisi myös säätietoja josko tuuli laantuisi.

Suomalaiset sumassa

Alesjaurella istahdin lounaalle pitkäksi aikaa odottelemaan vastauksia. Tuossa olisi sen noin kahdeksan kilometrin päässä vähän liiankin tutuksi tullut Rádunjargan tuulisuoja, jonka vierelle voisi helposti mennä leiriytymään. Täällä tuvalla näyttäisi tulevan täyttä. Jonnekin jo katosi 30 kilometriä tänäänkin, ja kello oli vasta puoli kolme paikalle saapuessani. Suomalaisesta ei vilaustakaan, olisinkohan mennyt ohi jos hän kävikin Tjäktjan tuvan kautta. Tai sitten kaveri on ollut aikaisessa.

Istuskelin päätuvan aulassa aikani, kunnes päivä kääntyi iltaan. Porukkaa tuli kuin pipoa, varmaan viidettäkymmenettä henkeä. Stugvärdeillä oli kädet täynnä tekemistä jatkuvasti, eivät paikallaan kerenneet olla minuuttiakaan. Lopulta hälyn hälvetessä pihaan jäi vain yksi ahkio, Savotan Paljakka. Pakko olla sen suomalaisen. Ja sehän se oli – muttei kahta ilman kolmatta, pian paikalle pelmahti vielä kolmas suomalainen toisen Paljakan kanssa. Abiskojaurelta kuulemma oli kaveri hiihtänyt, ja matka kohti Nikkaluoktaa. Hän oli käynyt auton jättämässä sinne parkkiin ja otti sitten julkisilla matkan Abiskoon. Näin hän pääsisi hiihtämään Kungsledeniä Abiskosta Nikkaluoktaan. Oli kuulemma ensimmäinen talvireissu.

Illan yllätys

Minun matkani jatkui tuuliseen ja kylmään iltaan, kun muut jäi saunomaan ja lämpimiin tupiin nukkumaan. Hiihto Alesjauren jäällä oli nopeaa. Tuuli tuli pääasiassa sivulta, ja ura oli hyvin tamppautunutta joten suksi luisti. Välillä tuuli oli pakannut lunta keoiksi joista sai taiteilla yli. Hiihdin kahdeksan kilometriä reilusti alle tunnissa, ja pääsin vieläpä näkemään ahman käyskentelevän läheisen harjanteen päällä illan kajossa. Varmaan sama ahma, jonka pari vuotta sitten näin Vita Bandetilla täysin samassa paikkaa. Rádunjargan taukotuvasta on tullut minulle jo melkein perinne, sillä yövyin tässä lähellä Gröna Bandilla 2019, Vita Bandilla 2022 ja nyt 2024 Norge på Langsilla. Eihän näitä yöpymiseen varsinaisesti ole tarkoitettu, mutta myöhään tullessa ja ajoissa lähtiessä ei tästä ole kenellekään haittaa. Lisäksi ajattelen niin, että mikäli jolla kulla paikalle saapuvalla on se hätätilanne, on silloin hyvä olla levännyt ja hyvissä voimissa oleva pari apukäsiä paikalla. Olihan tuo tuuli sen verran kovakin, etten usko kenenkään pahastuvan majan käyttämisestä.

30.3. Jumissa

Niinhän siinä kävi, että ”auttajasta” tuli autettava, karma puraisi niin sanotusti takalistosta. Yön aikana tuuli puhalsi lunta metrin verran oven eteen, enkä päässyt aamulla ulos vaikka kuinka potkin ja väänsin. Ei auttaisi kuin nöyrtyä ja odottaa. Ainakin toinen suomalaisista oli mielestäni tulossa Abiskoa kohti, mutta lähtisikö hän tuohon myrskyyn, mihin aikaan ja kulkisiko tätä kautta. InReachilla viestit laulamaan, ja sain ohjeistusta Abiskon turistikeskuksella työskentelevältä tutulta, että pitäisi ottaa hätäpalveluihin itse yhteys jos tarve vaatii. Hän kuitenkin alkoi selvittämään, saisiko alueen stugvärdeille viestin jonka välittää ohi hiihtäville, että joku voisi käydä katsomassa oven auki.

Joku saattaa nähdä tämän nyt jonain turhana valittamisena, ja sitä se osin varmaan onkin. Inhottavinta tässä maailmassa on, kun jokin ei toimi kuten tarkoitettu, ja etenkin että sille ei tehdä mitään.

Niin moneen asiaan liittyy joku suunnittelumoka tai ominaisuus jota ei selkeästi ole testattu tai edes ajateltu loppuun saakka – tehdään mahdollisimman vähällä vaivalla jokin tuote tai palvelu joka ”riittää” että sitä voidaan myydä. Vielä raivostuttavampaa on yliajatellut ominaisuudet joilla tarkoitetaan hyvää, kuten tämän kyseisen tuulisuojan oven eteen kyhätty katos kaksine seinineen. Hieno ajatus, että tuuli ei hankaloita oven avaamista ja sulkemista, mutta sitten lumi pakkaantuu katokseen sulkien myrskyssä sisälläolijat jumiin lumivallin taakse. Kaikissa muissa tuulisuojissa tällainen on jätetty pois, minkä ansiosta koko tuulisuojan ympärys on lumesta vapaa sillä tuuli puhaltaa sen pois pyörähtäessään majan ympäri. Tälläkään tuulisuojalla ei olisi tosin mitään ongelmaa, mikäli ikkunan saisi tarvitessa auki. Vaan ei saa. Tämä ei tee muuta kuin laittaa miettimään, kuinka usein tämä vastaava tilanne täällä on käynyt, ja miten paljon resursseja pelastuslaitokselta tuhraantuu lumitöihin lähtiessä.

Hitaasti ja hilpeästi hyvä tulee

Ainakin minulla on nyt aika puolellani, ei ole mikään kiire. Eilen sulattelin riittävästi lunta, jotta tälle päivää on vesivarat kunnossa. Lisää saanee ilmastointiventtiilin tai oven raon kautta. Ruokaa minulla on nyt yllin kyllin kiitos ystävällisten stugvärdien ja Jakosoitten herkkukassin. Herkuista suurimman osan tosin kerkesin jo nauttia! Mutta kuitenkin ruokaa itsessään on pariksi päiväksi ja tällä majalla oli joku jättänytkin vähän einestä, varmaa tietäen tilanteen. Tarkemmin katsottuna seinälläkin lukee pienellä präntillä, että valvo lumen kertymistä oven eteen. Semmoinen vastuuvapauslauseke sieltä sitten.

Vessahätä oli aamulla kova, mutta en saanut ovea sen vertaa raolleen. Kakkosella en aio käydä, en halua käryttää koko kämppää vaikka on tuossa erillinen eteinen. Virtsatarpeet tein gallonan pakastepussiin. Käsidesiä täällä on korona-ajoilta. Kamiinaan ei tulta tarvitse tehdä, sillä makuualusta ja pussi pitävät lämpimänä. Äänikirja soimaan ja aamupuuron ääreen. Parin tunnin kuluttua sain viestiä, että Alesjaurelta päin on porukkaa jo lähtenyt, ja että suurin osa pysähtyy yleensä tässä. Erästä koiravaljakkoa myös informoitiin tilanteesta. Heitä ennen paikalle kerkesi kuitenkin eilen Alesjaurella tapaamani hiihtäjä, joka auttoi lapioimalla oven auki. Huh, selvittiin!

Jäin vielä kahvittelemaan ja valmistelemaan lähtöä. Vaatetus hieman pohditutti, mutta päädyin laittaa tänään kuoritakin ja vähemmän kerrastoa alle. Kuoritakki blokkaisi tuulen joka oli jo tuulitakilleni liian kova. -6 ja -8 asteen välillä lumi voisi myös kertyä takin pintaan ja sulaa siihen jäätyen sitten kylmäksi kerrokseksi.

Mysteeri Termos

Abiskojaurelle matkatessani löysin maastosta termospullon, jossa oli vielä nestemäistä vettä. Ei olisi voinut päivää pidempään olla siinä näissä öiden kylmissä pakkasissa. Kyselin jokaiselta ohittamaltani hiihtäjältä oliko termos heidän. Ei ollut, joten liekkö jonkun toiseen suuntaan hiihtäen. Takaisin tuskin parin kympin primuksen takia olivat tulossa, etenkään kun suurin osa matkaa Nikkaluoktaan. Mikä ihmetytti, kaikki ohittamani hiihtäjät olivat termarin nähneet, mutta kukaan ei noukkinut sitä mukaansa.

Abiskojaurella pidin pitkää lounastaukoa, kiire kun ei ollut. Juttelin keittiössä muutaman laskijan kanssa, yksi heistä oli muutama kuukausi sitten tipahtanut parisataametriseltä jyrkänteeltä. Ja nyt kaikkine vammoineen sen verran palautunut, että takaisin lajin parissa. Olivat ilmeisesti saksalaisia, ja yhdellä miehellä oli sen näköisiä kamppeita että tiesi hänen tietävän mitä tekee. Bonfuksen rinkkaa ja sensellaista kevytvarustetta. Juteltiin aiheesta paljon.

Pääsiäinen aiheuttaa päänvaivaa

Abiskoon hiihdettyäni en tiennyt mihin oikein pääsisin majoitukseen, sillä en tietenkään muistanut nyt olevan pääsiäinen ja kaikki paikat oli täynnä tai törkykalliita.

Vilkaisin puhelimestani facebookin feediä, ja mitä näinkään – Leena, johon tutustuin Riisitunturin kämpällä UKK-reitin läpivaelluksellani 2018, oli viettämässä viimeistä päiväänsä Abiskossa lomanvietossa. Viimeksi hän oli kämppään laittamassa tulia, kun pimeään ja sateiseen iltaan väsynyt vaeltaja saapui kämpälle. Nyt oli kahden hengen huoneessa yläpeti vapaana mahdottoman täydessä kylässä. Viestistä ei mennyt kuin muutama minuutti, kun Leena jo karautti karkkikaupan pihaan.

31.3. – 6.3. Postijupakka

Johan tuli monta odottelupäivää. Bringin asiakastukeen soittelua, kun samalla alati majoituksessa vaihtuvan väen seassa yritti rauhoittua. Ei siitä lepäämisestä tullut oikein mitään, sillä iltaisin jotkut rymisteli myöhään paikalle, ja toiset pakkailivat tamineensa aamutuimaan.

Kävin kertaalleen kaupalla hakemassa täydennystä pizzavarantoihini, ja Godisfabriken jättikokoiset paperipussit täyttyi myös salakavalasti. Saunaa, pizzaa ja bistron burgereita tuli nautittua urakalla STF:n majoituksessa. Tapasin myös Lukaksen ja Kimin päivällispöydässä. He kävelivät Norge på Langsin viime kesänä, ja olivat nyt auttaneet yhden paketeistani kanssa. Sain hyviä tietoja loppumatkaa varten kauppojen tarjonnasta ja sen sellaisesta.

Tapasin lepopäivinäni monenkirjavaa porukkaa. Huonekaverikseni sattui hollantilainen kuusikymppinen mies, joka oli juuri vaeltanut kungsledenin. Anniina sai myös minut kiinni, ja jatkoi viimeiselle etapilleen Vita Bandetilla. Muitakin bandiitteja näkyi, sekä turistiasemalla oli muutama täydennyslaatikko odottamassa.

Omakin laatikkoni lopulta melkoisen edestakas vänkäämisen kautta löysi reittinsä Kiirunaan. Sieltä sain onnekseni haettua sen jo perjantaina maanantain sijaan, kiitos suomea puhuvan pakettikuskin, joka toi sen hostellilleni.

Pääsin jo samana iltana hiihtämään jokusen kilometrin, kun sain pakettini sorttailtua ja vietyä kotiin menevän postiin. Norjalaiskopla otti minut myös kiinni, mutta ei keretty näkemään sillä pojat oli ravintolan pöydässä. Heitin Ulrikin virtapankin kaverusten ahkioiden tykö, pyysin autokuskeilta ottaisiko joku ylimääräiset bensani, ja hiihtelin komeissa illan väreissä muutaman kilometrin.

6.4. Viimein liikkeellä

Eiliselle sain aikaiseksi 12 kilometriä 20 sijaan, kovan vastatuulen yllätettyä illalla. Oli fiksu veto laittaa leiri pystyyn ja odottaa tyyntymistä aamuun, vaikka se tiesi pitkää päivää. Tällainen noin 60 kilometrin rykäisy ei olisi helppo pitkän tauon jälkeen, kun keho oli jo jämähtänyt. Vaikka lepoa olikin nimellisesti riittävästi, soti se jo itseään vastaan. Olisi täytynyt jaksaa käydä hiihtolenkeillä päivittäin ja pitää kroppa liikkeellä. Uupumus vaan vei voiton, ja jalat tottuivat jo liikkumattomuuteen sekä siihen, ettei niitä sullottu monoihin joka päivä. Vaakakupissa painoi myös olettava helppo hiihto Torniojärven jäätä myöten, josta kelkkareittiä helposti seuraillen pääsisi loivempaa reittiä kohti Kilpisjärveä.

Olin hiihtänyt saman reitin 2022 Vita Bandetillani. Tällä kertaa tosin en menisi rajapyykille saakka, vaan kääntyisin alemman Kilpisjärven kautta suoraan kaupan suuntaan. Alunperin reittini oli tarkoitus ylittää pieni sola järven puolivälistä Altevatnetille josta päätyä Dividalenin yli Dærtahyttalle, mistä Pältsan kautta rajapyykille. Päätin kuitenkin loppumetreillä vaihtaa helpompaan reittiin, sillä sunnuntain sää näyttäisi menevän melko myrskyiseksi. Maassa oli muutenkin jonkin verran pehmeää lunta mikä jo hidasti menoa, mutta laaksoissa sitä etenkin voisi olla vielä paljon enemmän. Halusin helpommin suunnistettavalle reitille, mieleen kun tuli Etelä-Norjan haasteet. Täällä maasto ei ollut läheskään yhtä vaativa, mutta minimaalisessa näkyvyydessä reitiltä harhautuminen ei olisi hankalaa. Lumivyöryvaara myös oli, vaikkei tämä reitillä normaalioloissa olisi varteenotettava seikka. Ruotsin puolella kelkkauran viitoituksia taas olisi helppo seurata oli myrsky miten paha vaan, joten pystyisin varmemmin saavuttamaan Kilpisjärveä ajoissa. Seuraavan viikon pitäisi sitten olla rauhallisempaa keliä.

Kaasumoka

Tein reittimuutoksen osalta kohtuullisen virheen, sillä olin laskenut nyt kaasukeittimeen vaihdettuani kulutuksen sen mukaan, että voisin osin käyttää tupien keittimiä. Ruotsin puolella tätä vaihtoehtoa ei ollut, ja kirosin asiaa mielessäni vähän liian myöhään asian laidan tajutessani. Eipäs siinä, saahan tuota venytettyä kattamaan välttämättömät vesitarpeet. Kahvittelut minimiin, veden kuumentamiseen enemmän huomiota ettei mene liian kuumaksi, luonnonvesiä haravoimaan sulan veden toivossa. Tarvittaessa uhraisin kattilan vielä nokeamattoman pohjan. Ei mikään tekemätön paikka, mutta hieman turhauttavaa töhöilyä. Onneksi nyt oli enemmän patukoitakin mukana, sillä 4 päivän ruokavarannot postipaketista noukittuani oli muonaa enemmän kuin tarpeeksi.

Tällainen tasaisen järven hiihtely on kyllä jokseenkin puisevaa hommaa. Etenkin kun näkee ihmisten ajavan autolla ja junalla nopeasti samaa matkaa, ja toki kun on jo kertaalleen hiihtänyt saman matkan eikä yllätyksiä ole. Silloin pari vuotta sitten lumitilanne oli ihan eri, lunta ei ollut nimeksikään ja matka taittui vauhdilla myötätuulessa jäätä myöten. Nyt pinta oli lievästi tuulen aallottamaa, paikoin pehmeää paikoin lähes jäisen liukasta aaltoa. Kuluttavaa hiihdettävää, sillä koko ajan saa varoa ettei suksi luiskahda väärään suuntaan ja tasapaino mene alta.

Uusia tuulia

Matka kuitenkin taittui tuorein jaloin kohtuullista tahtia, ja kerkesin mietiskelemään läpi tuon keitinasian. Olin koko alkureissun ajatellut, että kaasukeitin olisi parempi, koska tupia on niin paljon. No tietysti nyt loppuun päin tuvat vähenee melkein nolliin, eli sinällään tein vaihdoksen väärään paikkaan. Toisaalta, tämä mahdollistaa sen, että pääsen käyttämään ja opettelemaan keittimen kunnolla, aiemmin kun en letkullista kaasukeitintä talvella ollut käyttänyt. Kaasua tiesin myös matkalla olevan saatavilla. Kaasupatruunoita oli ollutkin yleensä useammin kuin pienkonebensaa. Nyt vain puteleita saisi olla jokunen enemmän kuin alkuun ajatteli. Mikäpäs siinä. Olin tiputtanut Abiskossa pois hieman vaatetusta, vaihtanut tuon keittimen, noukkinut mukaan kevyemmän virtapankin ja vaihtanut makuupussia kevyempään. Näillä muutoksilla painoa tippui noin kilon verran, ja halutessani Kilpisjärvellä pystyisin tiputtamaan vieläkin enemmän.

Trail provides

Aloin hahmottaa järvellä horisontissa liikkuvan mustan täpän. Olisiko moottorikelkka? Ei, ei tuntunut liikkuvan vauhdilla. Hieman se mutkittelee, olisiko hirvi? Jotenkin oudon kauan se kyllä paikallaan on välillä. Lähemmäs hiihdettäessä hahmotin, että edellä hiihti joku ahkion kanssa. Hän oli tullut hieman eri suunnasta joten en ollut nähnyt jälkiä. Varmaan leiriytynyt vastarannalla. Anniina se ei voinut olla, hänen jälkensä meni toisaalla. Sebastiankaan ei kyllä enää mielestäni olisi näissä maisemissa.

Sinitakkisen miehen saavutettuani paljastui, että kyseessä oli norjalainen Knut, joka hiihti myös Vita Bandetia. Siinä hiihtäessä jutustellessamme kävi ilmi, että hänkin oli kulkenut Norge på Langsin, tosin kesällä muutama vuosi sitten. Oltiin myös ruotsalaisessa kevytretkeilyryhmässä joskus jotain kommentteja vaihdettu. Hauskoja sattumia, ja vielä hauskemmin kävi kun kaiken muun ohessa kävi ilmi, että varakeittimen kaasupatruuna olisi jäämässä hänellä turhaksi, kun sitä ei paluurahtiin tai lennolle voisi ottaa mukaan. Kuin tilauksesta sain tarvitsemani 230 gramman kaasupatruunan mukaani, vieläpä talvilaatua! Trail provides, sanotaan, eli polulla asiat vaan järjestyy.

Hetken tahtia kohotettuani tulin muutamaa kilometriä vaille järven päätyyn, kun reittini päätyi sohjovelliin. Jään päällä oli vettä, ja sitä oli mahdotonta sivuuttaa. Sohjo tarrasi hanakasti pohjiin kiinni, ja löntystin puolisen kilometriä pahimmalta alueelta pois. Siinä sitten skrapaillessa päätin pitää myös lounastauon vaikken ihan vielä ollut järven päädyssä saakka. Keli oli tyyni ja aurinkoinen, joten hyvinhän se tässä avoimellakin tauko sujuisi. Vaan mitä, tovin kuluttua tietysti kylmä viima tuhoaa toiveet nautinnollisesta taukoilusta, päädyn hieman värjöttelemään jalkoja tuuletellessani. Uudet monot hankasi kantapäitä niin, että teippailin ne reilusti tauon päätteeksi. Tätä varten jalkojen tuli olla kuivat.

Knut saavutti minut toistamiseen, kunnes jatkoin tauolta kelkkareittiä päin, ja pääsi myös skrapaamaan suksia ja ahkiota. Rannassa lumi upotti polviin saakka, joten haaveet suoalueen poikki oikaisusta romuttui, ja lähdin kiertämään etelästä mutkan kautta. Jalkoja pakotti, vesi alkoi loppua ja kroppa hyytyä. Söin patukan toisensa perään, mutta mikään ei tuntunut riittävän tyydyttämään loputonta näläntunnetta.

Luonnonvesien voimalla

Lopulta tulin avonaisen ojan kohdalle, ja pidin siinä sillan kupeessa pitkän tauon nauttien nesteitä. Viimeiset 16 kilometriä meni jotenkin pöhnässä. Sandstormia ja muuta nopeatempoista jytää kuunnellessa tahtikin pysyi kaikesta huolimatta kohtuullisena, vaikka itsestäni tuntui että junnaan vaan paikallaan. Ilta värjäytyi näyttävän kirjavaksi, mikä viritti viimeiseen puskuun puhtia.

Pyrin vetämään kaikki mahdolliset mutkat suoriksi, jos järkevä reitti löytyi. Kohtasin yhdellä oikoreitillä illalla vielä koiravaljakkoleirin, joiden kolmelle telttakunnalle pahoittelin mielessäni illan häirintää, koirien ulvoessa ohittavaa hiihtäjää. Lopulta Kamasjauren taukotuvalle pääsin puoli kymmenen maissa, missä sitten pääsin suorinta tietä illallisen jälkeen unten maille laverille. Häilyvät revontulet koristivat maisemaa.

7.4. Puhti loppuu

Heräsin jo ajoissa, vartti ennen herätystäni kello 5:45. Varmaan auringon kajastus taukotuvan ikkunassa kävi syypäästä, toisaalta vastaavaa hetki ennen hälytystä -heräilyä oli käynyt pitkin matkaa, pimeissäkin tiloissa. Kummallista, miten äkkiä taas rutiini toistui takaisin maastoon siirryttyä, sen ensin pakettijupakkaa odotellessa hetkeksi häiriinnyttyä. Unta ei kuitenkaan ollut kehuttavaksi määrin, sillä edellisilta oli venähtänyt myöhäksi.

Veden käsittelyä

Taukotuvan pihapiiri oli aivan kauttaaltaan ties missä keltaisissa nesteissä, koiravaljakoiden ulosteläjissä ja niistä lennelleissä tummissa kappaleissa joita moottorikelkat kulkiessaan levittivät. Pyrin ottamaan sulateltavaksi vain uutta lunta, mutta jälkikäteen tarkemmin tutkiessa senkin uuden kerroksen alla oli jätöksiä. Mahdoton homma löytää sadan metrin säteellä mitään järkevää paikkaa hakea lunta, kattokin oli puhdas auringon sitä lämmitettyä.

Päätin, että kuumennan illalla sulattamani nesteet aamulla vielä kiehuvaksi ja kaadan ne termariin. Loput sulatettavat kuumentaisin noin 80 asteeseen ja antaisin pastöroitua kattilassa lähtöön saakka ennen kuin kaataisin ne pulloihin. Sisätiloissa vesi pysyikin kattilassa lämpimänä kauan lämpöeristeessään, sillä vaikka pihalla oli -15 astetta pakkasta, sisällä oli vain -4 astetta.

Tuttuja kasvoja

Puoli kahdeksan jälkeen pääsin liikkeelle aurinkoiseen mutta kylmään aamuun. Pieni tuulenvire viilsi kylmästi, ja päätin pitää välikerraston päällä. Pian lähdön jälkeen hiihtojälkiä alkoi näkyä enemmän ja enemmän kelkanjälkien seasta, joten edellä hiihtävät Sebastian ja Anniina eivät voineet olla kaukana. Ja kuinka ollakaan, parin kukkulan jälkeen saavuin ensimmäiseen leiriin. Teltan ovesta kurkkasi hämmästyneenä Sebastian.

Vaihdettiin kuulumiset ja jatkoin sitten matkaa. Oli kuulemma ollut tarkoitus ottaa aikainen aamu jotta matkaa saisi taitettua ennen kelin kääntymistä kurjaksi. Kaveri vaan oli nukkunut pommiin. Kävi hieman kateeksi.

Muutama kukkula lisää, ja reitiltä sivuun erottui toinen teltta, varmasti Anniina. Laskin hiljakseen teltan kupeeseen ja kyselin suomeksi ollaanko siellä hereillä. Sisältä kuului unenpöpperössä häkeltyneenä ihmettelyä siitä, että joku puhui suomea. Hetken päästä ovi raottui ja pesästä kömpi juttusille toinen myöhään nukkunut hiihtäjä. Kuulemma herääminen oli tekeillä jo, joten ihan hyvä vaan tulla pakottamaan raikas tuulenvire ovesta sisään. Pystyin samaistumaan, useimpina aamuina heräämiseen tuppasi menemään se vähintään 15 minuuttia itseään keräillessä.

Kävi jälleen kateeksi mukavan lämpimän näköinen leirimeininki. Yöllä tosin kuulemma oli ollut kylmää. Hetken jutusteltuamme ja heippojen jälkeen otin suunnan takaisin kepitetylle reitille. Toivotin jo onnittelut pitkän reissun loppuun saattamisesta. Olkoon kelit suotuisat loppumatkalla. Ei ole mikään helppo juttu tuottaa paljon sisältöä reissun varrelta, kuten tässä blogin aloituksen jälkeen on saanut huomata. Anniinalla on työn alla elokuva tältä Ruotsin tuntureita halkovalta vaellusreissulta, joten seurailehan ihmeessä Anniinan tekemisiä!

Keli huononee

Aamupäivän tunteina sain nauttia auringon kajastuksesta, mutta hiljalleen se jäi tihenevän pilvipeitteen taakse kuten oli odotettua. Tänään pitäisi tuulla puuskissa reilu 20 metriä sekunnissa, ja samalla saada niskaan lumipöllyä.

Puolen päivän maissa tuuli hieman voimistuikin, ja lunta alkoi hiljalleen olla hieman seassa. Lounastauolle istuessani alkoi jo tulla enemmän hilettä, ei siis mikään paras keli istuskella. Tänään oli kuitenkin löytöjen päivä – reitin varresta löytyi Thermarestin taittomakuualusta, jota päätin käyttää istuimena kunnes veisin sen seuraavalle taukotuvalle. Reitiltä löytyi myös melkoisesti roskaa, mutta myös avaamaton Kvikk Lunsj -suklaapatukka jonka noukin mukaani. Pakkaus oli ehjä, vaikka sisältö olikin kelkan alle jäänyt. Iltapäivällä selvisi mistä patukka oli peräisin, Rostojauren mökkikylässä oli pieni kioski.

Pohdin ennen reitiltä sivuun hiihtoa vaihtoehtojani, sillä oikea akillekseni oli toden teolla alkanut jomottaa, ja muutenkin kroppa oli tänään ollut aivan tehoton. Menisi pitkä aika hiihtää Hurvejåkkalle, vaikka matkaa on vain enää 17 kilometriä. Keli paheni pahenemistaan, asetuin laittamaan kuoritakkia ja taukohousuja jalkaan. InReachiin kilahti viesti, että Vilma ja Kanerva lähtisivät jo tänään illalla pois Kilpisjärveltä, etteivät joudu odottamaan myräkän jälkeen teiden avausta.

Tämä ratkaisi asian ja päätin lunastaa mökin yöksi ja jäädä Rostolle. Kyselin pihassa suomalaisilta kelkkailijoilta, mikä mökeistä olisi päärakennus. Isännän kanssa valikoitui myös suomi yhteiseksi kieleksi. Paikka on suosittu erityisesti kalastajien, mutta myös Vita Bandetin hiihtäjien keskuudessa.

Tässä kohtaa olisi vielä oikeasti aikaa lepäillä ennen yöpuulle käyntiä, ajattelin mökkiin päästessäni. Harhaisesti tietenkin ajattelin tekevän kovasti hommia kirjoitustaakan purkamiseksi, mutta pian kävi selväksi, että jälleen lämpimän sisätilan aiheuttama kooma veisi voiton. Kuuntelin siis äänikirjaa useamman tunnin välillä syöden. Päivällisiä söin tänään kaksi, ja viimeisetkin lakupatukat kohtasivat loppunsa.

Muistin ja tiesin, että tämä reitti Ruotsin kautta tulisi olemaan helpohko mutta tylsä, etenkin nyt kun näkyvyys katosi melkein kokonaan. Toisaalta juuri siksi tämän valitsinkin, jotta nollanäkyvyydessäkin liikkuminen olisi mahdollista ja turvallisempaa kuin Norjan puolella rinteitä sivuten.

Reissurasitusta

Nyt viimeiset päivät henki on ollut jotenkin heikonlaatuinen, motivaatio ollut hukassa ja kroppa jumissa veto pois. Eilinen ja tämä päivä ovat olleet henkisesti rankimpia tähän saakka, toki myös fyysisesti. Kun tuntuu jatkuvasti siltä, että olisi vasta aloittanut reissun – olotila oli sama kuin aivan reissun alkumetreillä kun kroppa ei ollut menoon tottunut.

Hieman helpotusta antaa ajatus, että Vilma varasi Kilpisjärveltä minulle majoituksen huomiseksi, ja voisin sen jälkeen ottaa hetken verran rauhallisempaan tahtiin. Toisaalta mielen perukoilla edelleen siintää, että entä jos se 17. huhtikuuta edelleen onnistuisi. Matkaa on enää alle 500 kilometriä, varmaan lähempänä 450 kun Kilpisjärvelle pääsee. Mutta siinä samassa muistaa miten nyt kelit näyttää siltä, ettei hiihtäminen välttämättä ole kaikista helpointa Finnmarkilla – rajua räntäsadetta, plusmiinus nollaa astetta. No, näkee kun menee. Mutta alkaa kyllä painaa päälle.

Tässä kohtaa on sellainen tuskastuttava raja vastassa, että vielä tuntuu määränpään olevan kaukana, mutta tiedostaa sen olevan oikeastaan aika lähellä. Vähän kuin viimeinen pätkä Pacific Crest Traililla viime vuonna loukkaantumisten vuoksi pitkäksi venyneellä vaelluksella. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut päättävät pitkän vaelluksensa käytännössä viime metreillä. Mitä enemmän vastaavia kokemuksia, sitä helpommin niihin osaa suhtautua ohimenevinä oikkuina. Kunhan kroppa kestää, kestää myös pää.

8.4. Kilpisjärvi!

Viimeinen, merkittävä etappi tulisi saavuttaa tänään! Kilpisjärvi merkkaisi viimeistä kymmentä päivää reissua jäljellä, mikä tuntuu aika absurdilta. Tiesin varautua tunnepurkaukseen jo edeltä, mikä on myös osasyynä sille, että halusin tällä kertaa lähestyä sitä eri suunnasta kuin aiempina kertoina. En siis kävisi Pältsalla tai kolmen valtakunnan rajapyykillä, vaan ottaisin suunnan Kummavuopiota päin ja siitä eteläiselle Kilpisjärvelle jäitä myöten. Näin välttäisin assosioimasta saapumistani liikaa aiempien pitkien reissujen lopetukseen, joten suuremmalla todennäköisyydellä motivaatio jatkaa olisi korkeammalla.

Reittivalinta toisi hieman haasteita, sillä keli ja näkyvyys oli edelleen hieman epävakaat ja aamulla ei ollut vielä kulkenut moottorikelkkoja, reitit oli pitkälti ummessa. Lepo kuitenkin kannatti, jalka kulki jo paremmin vaikka akilles aamulla kipuilikin. Päivän mittaa se vertyi, kun avasin reittiäni kevyessä pehmeässä lumessa. Ohitseni karautti ensimmäinen kelkka aamukahdeksalta, suomalaisia menossa rautua narraamaan. Ihmettelivät että Kilpisjärvelle saakka oli matka tänään.

Pääsin tovin seuraamaan tuoretta uraa, mikä nopeutti tahtia. Lopulta täytyi tehdä valinta, kumpaa reittiä aikoisin. Vaihtoehtoina olisi Hurvejåkkaan menevä kelkkareitti, tai Keinovuopioon päin menevä ura. Jälkimmäinen olisi siinä mielesaä varmempi, että pääsisin katsomaan risteyksessä oliko Hurvejåkkaan edea uraa, tai jatkuisiko Keinovuopioon reittiä. Jos menisin suoraan Hurvejåkkaan, olisi minun kannattava tehdä valinta jo aiemmin, hiihtäen risteys suoraksi koska muuten se tekisi ärsyttävän usean kilometrin lisälenkin. Tässä oli kuitenkin riskinä se, että kovempaa työtä ei palkittaisi tuoreella uralla saati reittimerkinnöillä. Kummallakin reitillä joutuisin hiihtämään kuutisen kilometriä tunturikoivikkoisilla alueilla, mutta Keinovuopion reitissä olisi useampi varmistus, se tosin olisi aina pidempi.

Päästessäni pelipaikoille tein päätökseni ottaa riski ja seurata lyhempää reittioletettua. Siihen sattui hyvä poroaita, jota pystyin seuraamaan oikaisten Hurvejåkkan reitille. Lumi upotti välillä, mutta kantoi välillä. Suksi luisti vihreillä voiteilla hyvin, mutta meinasi hieman lipsua. Tämä oli tietoinen valinta, sillä vaikka lämpötila nousi päivän mittaa, oli reitti enemmän alamäkipainoinen ja luistosta sai enemmän hyötyä kovemmalla voiteella.

Suorinta tietä

Riski näkyi kannattaneen, kun lopulta merkattu ura tuli vastaan. Tuoretta uraa ei ollut, mutta vanhoja uria oli sen verran mukavasti että pohja reittimerkintöjen välillä kantoi kohtuudella.

Lasketellessa taukotuvalle vauhti nousi hieman liian korkeaksi loivassakin rinteessä, ottaen huomioon lumen kasaantuneisuuden. Jos suksi tökkäisi lumikasaan lentäisin suoraan nenälleni. Jarruttaa ei siksi auttaisi, sillä se nostaisi riskiä suksen tökkäämiselle vaihtelevassa lumessa. Otin siis hieman takapainoisen kyykkyasennon, ja levitin jalkoja hieman leveämmäksi ja pidin toisen suksen edempänä kuin toisen. Näin pystyin saavuttamaan maksimaalisen tasapainon pehmeällä, kovalla ja epätasaisella lumella. Sauvat pidin hieman leveämmällä sivulla takaviistossa, toista edempänä pitäen jos menisin nenälleen. Etummaista kättä vaihtamalla hiihtokoulusta tutulla kikalla ohjaaminen hoitui hankalassakin lumessa vaivatta.

Pidin Hurvejåkkalla lounastauon, kun tuuli voimistui. Oli mukava päästä suojaan tuulesta tuulettelemaan jalkoja ja syömään nuudelikeittoa. Tutkailin myös järkevintä reittiä, sillä kymmenisen kilometriä Kummavuopioon olisi ihan oman päätöksen varassa. Sinne päin lähti kyllä jokunen kelkkaura, mutta ne todennäköisesti rinteellä häviäisivät pehmeään lumeen. Niinhän siinä lopulta kävikin, ja harhauduin ehkä vähän liian alas koivikkoon hieman liian ajoissa.

Risukasan kautta

Seuraavat kuusi kilometriä rämmin välillä jokseenkin kelluttavassa lumessa, joka upotti keskimäärin 20-25 senttiä. Hiihto oli suhteellisen kevyttä, sillä lumi oli kevyttä ja tuoretta, sekä suksieni kärjet avasivat latua erinomaisesti. Korkea kärki on vaellussuksessa välttämätön, jos aikoo reittien ulkopuolella hiihtää. Välillä kapean sukseni kanta sukelsi kantavan kerroksen läpi, ja upposin noin polviini saakka. Kun kohdalle sattui tuulen kasaamia kekoja ja siihen alle vielä joku puska tai koivu, humahdin välillä jopa vyötäisilleni asti lumeen. Siinä sitten ihmettelin miten pääsisin ylös.

Pian opin välttämään pahimpia upottavia kohtia, mikä teki menosta melko mutkittelua. Upottavassa lumessa pienten kumpareiden laskeminen ja nouseminen olivat erittäin hankalia, mutta jotenkin naama meni virneeseen siitä huolimatta. Tiesin ettei kunto ainakaan loppuisi kesken, ja olihan näistä aiemminkin selvitty. Ei ehkä optimaalista hiihtoa, mutta kyseessä oli vain pieni osio helpomman hiihdon ohessa hiukkasen hankalampaa maastoa. Metsäsuksia kyllä alkoi kaipaamaan, ja laittoi kokemus miettimään millaista lumi olisi Kilpikseltä itään päin. Saattaisi olla, etten kuitenkaan pääse vaihtamaan sauvojani latusauvoihin jos lumi näin upottaisi.

Kiitorata Kilpisjärvelle

Viimein löysin jonkinlaista kelkkaurapohjaa, joka vei sillalle joen yli. Ilman siltaa ylityskohdan etsiminen olisikin ollut hankalaa, sillä joki oli pitkälti sula. Urat veivät selkeästi Kummavuopiota päin. Suureksi onnekseni sieltä löytyi yksi ainoa tuore kelkkaura, joka jatkui jokea ja järviä myöten Kilpisjärvelle saakka. Vauhti kiihtyi, ja olin ennätysaikaan perillä. Loppumetreillä lumi alkoi imaisemaan suksenpohjia ja hidastamaan liukua, kun lämpötila kipusi nollan tietämille ja lumi kostui. Päätin kävellä tietä myöten viimeisen kilometrin. Istahdin Kilpishallin ravintolaan koomaamaan burgerin ääreen, josta vaapuin kaupan kautta majoitukseeni. Nyt pitäisi ihan oikeasti levätä ja antaa kehon taas tottua meininkiin.

Kilpishallin herkut kutsuivat puoleensa. Maukas päätös rankalle etapille.

Merkittävin etappi vaelluksella oli nyt saavutettu. Kilpisjärvellä kotimaassa asioiden hoito helpottui huomattavasti, ja majoituksessa odottikin vaihtovarusteita, ruokatäydennys ja lisää kaasua. Hotellilta löytyi pyykkikone ja suksihuoltopaja. Nyt saisi kunnollisen huoltotauon aikaan, ennen viimeiselle etapille siirtymistä. Sää tosin ei erityisesti motivoi jatkamaan, sillä seuraaviksi päiviksi on lupailtu melkoista räntämyrskyä. Mutta onhan näitä ennenkin nähty, ja käsivarressa riittää tupia!

Liity sähköpostilistalle, niin saat ilmoitukset seuraavista julkaisuista ensimmäisenä!