Metsähiihtovaellus Lapin Halki – Peurasuvanto – Sonkamuotka 2/2

Metsähiihtovaellus Keski-Lapin halki jatkuu vaelluksen toiselle puolikkaalle. Edessä on hiihtomatka Peurasuvannosta Rovaniementieltä, Sonkamuotkaan Kilpisjärventielle. Toisen osan pituus kilometreissä on noin 210 kilometriä, ja siihen kuluu kahdeksan päivää. Matkalle osuu Pomokairan laajat suoerämaat, sekä Pokka-Pulju välin vanhoja suojelemattomia metsiä. Puljun erämaan länsiosien lisäksi hiihdän myös Pallas-Yllästunturin kansallispuiston läpi Ounastuntureiden viereltä. Tervetuloa lukemaan pitkän metsähiihtovaellukseni toista reissukertomusta!

Voit myös lukea hiihtovaelluksen ensimmäisen osan vaelluskertomuksen tästä linkistä.

Hiihtovaellusta tukee Ahkiopojat, Hiihtopaketti, Farlite, Wølmark ja Northern Lite.

6.3. Peurasuvanto – Rautavan kämppä

Heräilimme aamulla Peurasuvannon vuokramökistä, ja aloimme hiljalleen käydä itse pihvin, eli hiihtovaelluksen jatkamisen pariin. Ruoat olisi katsottava kuntoon, metsäsukset voideltava, ahkio pakattava ja sen aisat vaihdettava pidempiin. Alkumatkalla 300 cm pitkien Järvisteni kannat oli aika-ajoin kolisseet hankalissa paikoissa ahkion kärkeen, joten kysyin Sakarilta onnistuisiko Lumijoelta hakea pidemmät aisaputket loppumatkalle. Homma onnistui niin, että lopulta Vilma haki Oulusta tavarantoimittajalta oikeamman pituiset putket, jotka pelaisi kolmimetristen suksien kanssa paremmin yhteen.

Vaihdoin tässä kohtaa myös sukset, testiin saatuihin pudasjärveläisiin Ihme Ski hiilikuitumetsäsuksiin. Painoa katosi 600g per jalka. Olen toisena toimittajana työstämässä metsäsuksitestiä, joka julkaistaan Erä-lehdessä 2026, joten testausta on tälläkin vaelluksella tekeillä. Mikäs olisi parempi tapa tehdä vertailua, kuin hiihtää parisataa kilometriä kummallakin vastaavan pituisella mallilla putkeen? Pistin nyt hieman pidemmälti luistoja metsäsuksien kärkeen ja kantaan, kuin haastavassa kelissä metsähiihtovaelluksen alussa. Pakkaskelillä ei tuntunut tarvittavan pitoja yhtä pitkälti edes ahkion kanssa.

Siivoiltiin mökiltä jälkemme, ja pakkasimme kamppeet autoon. Vilma heittäisi minut Kitisen sillan yli, ettei tarvitsisi liikenteen seassa puikkelehtia pulkan kanssa. Kyllä on ollut ajoa yhden reissumiehen perässä milloin mistäkin syystä. Kohta taas uudestaan hakureissulla. Onneksi harrastamme kumpikin tällaisia vaelluksia, joten ymmärrystä tilanteen elämiseen löytyy.

Pakkasin Peurasuvannossa ahkiooni mukaan 11 päivän tarpeet, ja suuntasin tietä pitkin kohti Pomokairaa. Koska halusin myös testata Ihmeitä liukkaalla tienpinnalla, jätin Kaita-aapan hiihtämisen tällä kertaa väliin. Suota kyllä riittäisi, mutta tiet alkavat reitiltäni onneksi loppua. Pääsin jossain yhden jälkeen matkaan taapertamaan tietä pitkin. Lisäiltiin vielä kertaalleen voidetta suksiin lipsuvalla pinnalla.

Tieltä sitten tovin hiihdettyä poikkesin suolle, joka vietti Ylä-Postojoen varteen. Hiihdin metsässä hieman sykkyrää, sillä viereisellä hakkuuaukolla hiihto ei nyt innostanut. Kämppää lähestyessä huomasin, että ilmeisesti kämpän eteläpuoleisesta suvannosta oli tullut joen yli hiihtäjien muutaman päivän vanhat jäljet. Niitä sitten seurailin Rautavan pienelle autiotuvalle. Kämppä lämpesi nopeasti. Joesta vettä kurottaessa sai penkereelle ryömiä, sillä muuten jalka meni siitä läpi.

7.3. Pomokairan sydänmaiden halki hiihtäen

Heräsin kuudelta, ja liikkeellä olin puoli kahdeksalta. Jätin jälleen kylmät tuhkat tulipesään, kuten Metsähallitus nykyään ohjeistaa. Tällä kämpällä oli kaasuliesi, joten keitinkieltoa pystyi noudattamaan menemättä ulos, käyttämällä kämpän keitintä aamulla. Heti aamusta jännitin, mitenköhän Ylä-Postojoesta pääsisi yli. Halusin suunnata hieman eteläisempää uomaa soille, joten yli siitä olisi mentävä. Oli aiemmatkin hiihtäjät jostain tulleet.

Ja niin pääsin minäkin moottorikelkan jälkiä pian kämpältä ylävirtaan. Lähtiessä lämpötila oli laskenut -20 asteeseen. Taitaakin olla niin, että lämpötilat ovat nyt jatkuvasti ennusteita alempana. Jo se vain passaa, joskin nyt matkassa on edelleen ohuempi talvimakuupussini joka juuri ja juuri riittää näissä lämpötiloissa. No, untsikkaa lisäksi tarpeen mukaan.

Heti Pahtavaarassa näyttäytyi hömötiainen, auringonsäteiden osuessa kuusenlatvoihin. Tuo vanhojen metsien tintti on miltei kadonnut kotikonnuiltani Pohjois-Karjalassa viime vuosikymmenen aikana. Onkin samalla iloista ja surullista nähdä sellainen puuhissaan.

Pomovaaran yllä kajasti vielä kuu kirkkaana. Vuorossa olisi Iso-Pomoaapan ylitys mitä mahtavimmassa kelissä! Koko päivän on määrä pysyä aurinkoisena, ja tuulta ei ollut miltei ollenkaan. Pääsinkin tuota pikaa keventämään vaatetustani – aurinko on jo selvästi alkanut lämmittää. Umpihankihiihto nostattaa helposti hien otsalle, kun keli lämpenee.

Suo-ojia ylittäessä oli lähes poikkeuksetta nähtävillä saukkojen jälkiä.

Aamupäivä kului pitkälti avonaisessa maastossa, mutta 12 kilometrin jälkeen alkoi huikoa. Lähdin kuusikkoista Pyssyselkää kohti, ja pidin Pomokairaa halkovan, auratun autotien kovalla pohjalla pikän lounastauon. Kummallinen tie joka tekee kierroksen Pomokairan sydämessä. Kuivattelin vaatteitani auringossa, ja taukotakissa meinasi tulla kuuma.

Hiihtäen Lapin sydämessä – Hukkakero ja Rämeäselän tupa

Maisema muuttui tauon jälkeen soita vaihtelevammaksi. Jylhistä kuusikoista tuli Vintilänkaira mieleen, ja Koitelaisen ryteiköt loistivat poissaolollaan. Metsä oli harvaa ja mukavaa hiihdellä umpisessa. Kuusien välissä sai tosin välillä mutkitella. Alkureissun polvikipu oli lieventynyt heti vaihdettuani kevyempiin suksiin. Ohjaillessa ja pitkää suksea nostellessa ei kohdistukaan niin suurta vääntöä polveen, kun suksi painaa vähemmän.

Jälleen pääsin kampeamaan ahkiota yli poroidasta, joka onneksi oli matalalla. Siitä metsään päästyäni, yhden aukean reunassa kohtasin ketun joka tuijotteli outoa kulkijaa, kunnes lähestyessäni se loikki piiloon. Otin suunnan Hukkakeroa kohti, jonka lähellä sijaitsi puolustusvoimien räjäytysalue. Olin tarkistanut, ettei nyt ollut pamauksia luvassa. Hukkakero kiinnosti siksi, että sen laki oli aika epätyypillisesti paljas. Reitin suunnittelussa auttanut ja alueesta paljon tietävä Jarmo epäili avoimuuden johtuvan maaperän emäksisyydestä, mutta paikalla pitäisi käydä tämä kesällä toteamassa. Lähettyvillä oli useita saman kaltaisia paljakoita joille ei ollut muuta selitystä.

Vaan kannatti myös kiivetä ylös! Vähäpuinen laki näytti maisemat laakeasti joka suuntaan. Näkyi pohjoisessa Lemmenjoen tunturit, Pallaksen seudun suuret tunturijonot josta kohta hiihtäisin, ja lounaaseen jäi Levin laskettelukumpu. Taidankin olla aika keskellä Lappia.

Päivän viimeisellä alamäkipainotteisella hiihtoetapilla kapean ja korkean kuusen latvaan lehahti uljaasti keskikokoinen pöllö. Arvaisin helmipöllöksi. Myös metsälintujen kieppejä oli aivan älytön määrä näillä main.

Känsänselänräme kuulosti pahemmalta ryteiköltä kuin se oli, sillä mukava mäntymetsä oli väljä hiihtää. Pian suon laitaan saapuessa bongasinkin jo Rämeäselän kämpän. Lähemmältä tarkastellen maja oli tosiaan ennakkotiedon mukaisesti hieman nuhjuinen, ei siis totuttua autiotupatasoa. Ilmanvaihto kyllä pelitti, eli kämppä ei pysy lämpimänä, joskaan sisäilmakaan ei ummehdu. Tölkkiä, viinaspulloa ja kelkkamiesten ryyppytarinoita kämpässä ja kirjassa riittikin. Viime vuosina kulkijoita kirjan mukaan on ollut vähänlaisesti. Luin illalla kirjaa vuoteen 1995 kunnes en jaksanut enää selailla. Taisi se jonnekin 80-luvulle jatkua. Pistin hankalasti pilkottavan vänkyrätervaksen valkeaksi iltatoimia lämmittämään. Varsinaista puuhuoltoa täällä ei ollut, mutta työkalut on hyvät.

8.3. Rämeäselkä – Pokka

Päivä oli lumisateinen, ja tuulta riitti. Aamupäivän jälkeen lumi alkoi kastella niin, että hiihto oli kosteaa ja hikistä pitkin selkiä ja metsäisiä osuuksia. Suuntana olisi ainakin Pokka. Tätä keliä eilisen halo ja pilviharso tiesikin. Tuulitakin pinta kostui pikkupakkasen lumisateesta, mutta ei kuitenkaan liian pahasti. Tällainen kuivaisi viimeistään illalla leirissä, mutta taidanpa keretä Pokan Tieva baariin sisätiloihin.

Päädyin Pomokairan reuna-alueilla melkoiseen risukkoon, jota ei kyllä vielä suojelualueen puolella olisi pitänyt olla. Pääsin kuitenkin voimaa käyttäen pulkkineni läpi, kiertoreittiä ei oikein ollut. Muutoin Pomokairasta jäi mieleen erityisesti avarammat kuusikot, joissa oli mieluisaa liikkua. Hyvällä kelillä elämääkin näkyi paljon. Tänään kohtasin pari kuukkelia ja yhdet poron jäljet.

Hiihdin pitkulaista Seurujärveä myöten, kunnes nousin ylemmäs Kangerkongottaman kupeeseen pitämään lounastaukoa kuusen alla. Siitä tähtäsin Putkenojan vierelle, lopulta laakson pohjalle ojaa seuraten. Edessä oli hieman haastavaa lumenpeittämää kivikkoa jossa kulki ojia sinne tänne.

Tällaisen temppuradan ylittäminen, oikeastaan kiertäminen oli hieman hankalaa aisallisen ahkion kanssa. Jotenkin tuntuu että kaikki sivurinteeni kallistuvat vasemmalle ja siksi ahkio kippasi kahteen otteeseen, kun aisani olivat kaltevuuteen nähden vähemmän tukevalle puolen ristissä. Pääsin kuitenkin lopulta Jalkajärven rantaan, josta hieman epäilyttäviä jäitä pitkin seurailin uraa Pokkaan.

Tieva-Baarin pihaan karautti samaan aikaan opastettu joukko espanjalaisia kelkkailijoita, joten hälinä oli taattu. Tuntui karvalakkeja menevän kaupaksi poropiirakan ohella. Itse säin pari sämpylää ja nautin alkoholittoman oluen taipaleen kunniaksi. Sain latailla virtapankkini ja menon hiljetessä lisättyä kuvat blogiartikkeliin.

Lepäilin liki viisi tuntia pimeälle asti, kunnes ajattelin lähteväni leireilemään. Siinä kävi kuitenkin niin, että matka taittui kelkkauralla hiihtäen odotettua joutuisammin, ja olin reilusti alle kolmessa tunnissa Taatsijärven autiotuvalla puoli yhdentoista aikaan.

9.3. Metsä-Lapin uhanalaiset metsät – Raijankiselkä

Aamu meni Taatsijärven kämpällä odotetusti myöhäiseksi myöhäisen saapumisen vuoksi. Heräilin kahdeksan jälkeen auringon kajon käydessä sisään tuvan ikkunasta. Olin jättänyt vesiurakat aamuun, sillä olin illalla varsin poikki ja valmis unille. Taatsijärven kämppä oli siinä mielessä erikoinen autiotupa, että sinne meni käytännössä tie perille. Talvella kelkkareitti tulee ohi. Näitä Pokka-Puljun reitin välin kämppiä on kuulemma ihan muutama vuosi sitten korjailtu ja paranneltu. Siltä vaikuttikin, laveri oli uusi ja kattorakenteita vaihdettu. Pihaan oli ilmestynyt kämppääkin isompi nykymallin käymäläkompleksi.

Päätin, että hiihdän kelkkareittiä pitkin Raijankiselän tuvalle. Osin kiriäkseni kiinni myöhäistä lähtöäni, ja osin siksi että se oli tällä välillä järkevin reitti. Ajattelin että päätän siellä, jäänkö kämpälle vai jatkanko Pyhävasaa kohti. Pyhävasan tuvan tulipesä vaan on käyttökiellossa, ja sinne reitin aikoisin hiihtää Raijankiselän viertä pitkin, suurten vanhojen metsien halki.

Taatsin kämpällä oli ollut joku norjalainen hiihtämässä pitkää matkaa, näin minulle Pokassa kertoivat. Näkyi maastossa jäljetkin. Hiihtäjällä oli kuulemma tunturisukset ja latusukset, ja Kirkkoniemestä ollut lähtö ”työmatkalle” Etelä-Norjaan. Ei taida vaan norjalaiset metsäsuksia tuntea, ja ihmettelin hieman kun jälki kääntyi kelkkauran yli umpihankeen. Paljon näytti upottaneen.

Päivä alkoi hyvin aurinkoisena, mutta pakkasta oli kuitenkin vielä useampi aste, aamulla Ruuvi sanoi -5 astetta. Yllätyksekseni metsäsuksieni vanhat pitovoiteet edelleen toimivat jopa kelkkauran kumpareissa. Edellisen kerran suksiin on lisätty pitoa Peurasuvannosta lähtiessä. Kai se tuo jäykkä jalkavuus auttaa pitämään voiteet pohjissa, toki kelikin on lumen osalta ollut armollinen.

Kelkkaura meni paikoin ylös ja alas, mutta pitkään se seuraili laakson laitamilla korkeammalla penkereellä. Tällä puolen metsä oli vanhaa mäntyvaltaista talousmetsää. Siinä kiipeillessäni sain yllättävänkin jyrkistä paikoista vedettyä ahkioni. Kuten jäykemmillä tunturisuksilla, suksen kaari kannatti aina koettaa asetella muhkuraisen reitin kumpareen päälle pidon maksimoimiseksi, muuten suksi luiskahtaa keljusti taaksepäin. Alkumatkasta Järvisillä oli ollut hieman helpompi kiivetä epätasaista pohjaa, suksi kun oli joustavampi, joskin silloin lumi oli itsessään jo tuottanut haasteita. Nyt olosuhde oli täydellinen voideltavalle metsäsukselle.

Raijankiselän vanhat metsät

Osuin Raijankiselän autiotuvalle hyvään aikaan. Sisällä oli taukoansa lopetteleva, Leviltä lähtenyt kolmen pohjois-savolaisen kelkkailijakunta nuotion ääressä. Kaverukset tarjosivat yli jääneen grillimakkaran kulkijalle, isot kiitokset siitä! Tuulettelin sitten vielä jalkani ja lapoin couscous-annoksen palanpainikkeeksi pikakahvin kera tietenkin. Nälkä on tässä vaiheessa reissua alkanut jo käydä hyvin vahvaksi.

Jo kymmenen metriä Raijankiselän tuvalta länteen päin, alkoi avautua häikäisevän hienoa erämaata – aivan kuin en juuri olisi ihmisten ilmoilla ollutkaan. Raijankiselkää myötäillessä pääsin hiihtämään kilpikaarnaisten aihkipetäjien lomassa, samalla ihmetellen lukuisia kelopuita pesimäkoloineen. Maisema vaikutti oikein kansallispuistoainekselta, mutta tämä erämaan kulma oli jätetty Lemmenjoen kansallispuiston ulkopuolelle, ja linjaus oli tehty vedenjakajaan. Toivottavasti alue pelastuu, ennen kuin valtio hakee tukkipuut pois…

Koetin tähdätä Pikku-Raijankiselän viereiseen suo-uomaan, mutta olin maisemista niin haltioissani että karkain liian ylös rinnettä. Se ei suinkaan haitannut, sillä pääsin katselemaan jälleen lähestyviä suurtuntureita Pallaksen suunnalla. Levillekin päin avautui maisemat. Kaiken kruunasi komea taivas.

Suuntasin iltaa kohti Piessakuruun, joka näytti kartalla mielenkiintoiselta. Maastossa se sitä olikin, ja erityisesi kurussa sijaitsevan lammen jälkeen jäi mieleen työteliäs mutkittelu ahkion kanssa ylämäkeen. Kuuset olivat tiheämmässä ja lyhempiä kurussa, kuin valoisalla seljänteellä, ja seassa oli tunturikoivuja. Puiden seassa saikin poukkoilla tovin jos toisenkin. Jouduin myös etsimään useiden suo-ojien yli reittiä jotta pääsin itse kuruun saakka. Täältä olisi ollut helpompi kulkea päinvastaiseen suuntaan läpi.

Piessakurusta laskettelin kohti kelkkareittiä, joka vei Pyhävasan autiotuvalle. Kämpällä paljastuikin tulisijan käyttökiellon syy, näkyi olevan melko haljennut hormin juuri. Kävin risalla saavilla hieman jännittävästä kohdasta vettä joesta, jotta sain nopeasti iltaruoan tekeytymään.

10.3. Pyhävasalta Puljutunturin takamaastoon

Yölämpötila tippui -25 pakkasasteeseen, eli ei ihme että hieman vilutti aamulla. Saaviin hakemani vesi oli saanut jääpinnan ympäriinsä.

Kuten aiempinakin kylminä aamuina, alkoi aurinko noustessaan lämmittää ja hetken päästä jo kirposi hikipisaroita otsaan liian paksujen vaatteiden alta. Ilma oli vielä kylmää, joten vaatetuksen keventämisen seurauksena meinasi kuitenkin olla vilu. Hetken päästä välihousut alkoi hiostuttaa. Miksen jo ole oppinut kaikkien näiden talvivaellusten jälkeen, että kannattaa mieluummin hiihtää lämpimikseen ohuet taukotoppahousut jalassa ja riisua ne sitten helposti pois? Housun alta väliasun pois saaminen kun vaatii monojen irroittamisen. Jälleen saisi odottaa lounastaukoa sen suhteen.

Olen aina kärttyinen, suorastaan kauhea, kunnes varpaani lämpenevät. Kun jalat lämpeävät, kevenee mieli. Aamulla tämä näyttäytyy usein hajamielisyytenä, nyt unohdin mennä tuvan viereiseltä sillalta yli. Hiihdin Pyhäjärven yli seuraillen Tengelinlalvaojaa ja vuomaa, kunnes reitti sitten yhdistyi Puljuun menevälle kelkkareitille ylitettyäni poroaidan. Puljutunturi itse näyttäytyi jo komeasti edessä vuoman päässä. Olin aikonut hiihtää Puljun eteläpuolta, mutta soitellessani Jarmon kanssa päädyin kuitenkin pohjoiselle uralle suosituksesta. Puljun tielle tullessa oli jäälle vedetty hiihtolatua, ja pääsin temppuilemaan poroaidan ylittävän kelkkasillan yli.

Laskin lounastauolla liikennettä tien ja kelkkareitin risteyksessä. Viisi kelkkaa ja viisi autoa, joista yksi taksi kahteen kertaan.

Puljutunturin yli hiihtäen

Tauon päätteeksi varpaat olivat viilentyneet sen verran, ettei pomppuinen kelkkareitti maistunut, saati tiellä hiihtäminen. Halutti palata aiempaan suunnitelmaan, mutta mutkasta tulisi liian suuri. Siinä sitten edessäni näin sähkölinjan joka veisi Puljutunturin laelle. No mennään sitten yli. Lopulta tämä varmaan olisi nopeampikin ratkaisu. Ylämäkeen varpaat sulivat ja maiseman avartuessa mielikin malttoi taas.

Ylhäältä Puljutunturin laelta näkikin aivan joka suuntaan, kaikista komeimpana kumpuilivat lähestyvät, uhkeat Pallastunturit. Lemmenjoen huiput, Korsa- ja Kätkätunturit sekä Levin ja Ylläksen alueen laet näkyivät myös. Ounastunturit pistivät erityisesti silmään, sillä niiden viereltä kohta hiihtäisin. Kutsu oli niin voimakas, että päätin unohtaa suositukset ja suuntasin suoraan kohti Ounastuntureiden etelälaitaa.

Hetken laskin alas loivaa tunturia, hetken rämmin koivikossa. Maaston auetessa juolahti mieleen, että olenhan minä aika paljon aikataulua edellä. Entäpä jos laittaisin nyt leirin pystyyn ajoissa? Olin puoli neljältä hyvällä pienellä kukkulalla pulkkineni. Laitoin teltan seisomaan ja asettelin varusteet sisään. Ovesta katselin auringonlaskua, kun viimein tein tuntien makoilun jälkeen vesirutiinit. Siitä ei mennyt kauaa, kun keli pakastui jälleen, ja oli aika käydä yöpuulle.

11.3. Piilopirtti Puljun erämaassa

Heräilin varsin myöhään Puljutunturin kupeesta. Aurinko alkoi jo käydä telttaan, kun pöhistelin keittimen päälle. Siedin hetkellisen kosteuden, yön kuuran tippuessa vesipisaroina osin alas kunnes se alkoi kankaan läpi höyrystyä ulos. Seuraavaksi hikoili makuupussi, ripustin sen ylös kuivamaan ja aloin aamupalan laittoon. Kosteuden vuoksi harvoin aamuisin lämmitän telttaa, mutta tällä kertaa ajattelin muutenkin olevani sen verran myöhässä, ettei haittaa mennä hitaan kaavan kautta. Kuuran sutimiseen seinistä en ole oikein koskaan jaksanut alkaa, joten sen vuoksi monesti otan kylmästartin aamuun. Silloin toimet myös tulevat varsin vikkelään.

Varpaani olivat aamulla viluisat ennen liikkeelle pääsyä. Hiihdin tovin aikaa rentoa maastoa, kunnes kohtasin poroaidan jonka yli lopulta päädyin ahkioni heivaamaan. Aita oli korkea, joten se tuotti hieman pähkäilyä. Järkevintä oli kiivetä takaisin lähtöpuolelle ja vain heittää pulkka kerralla yli. Se laskeutui nätisti nurin kurin lumihankeen. Tuleepahan todennettua JR-27 ahkion kestävyys huolimattomassakin käytössä!

Pääsin pujottelemaan pienten kumpareiden välissä hetken aikaa, kunnes saavuin Kuopsuvuoman laitaan. Tuuli alkoi todella tuntua, etenkin varjopuolen poskella. Tuuli kävi päin naamaa menosuunnasta. Päätin pitää kahvitauon samalla, kun kaivelin maskia ja lisähanskaa ahkiosta. Pienikin puiden tuoma tuulensuoja auttoi ja aurinko lämmitti tauon aikana mukavasti.

Kuolajärvien ja Nunisjärven ylitys ei tuottanut ongelmia. Honkavaara komeili oikealla lähes kaljuna lakena, kun aiemmin vasemmalla olivat näyttäytyneet taas Ylläs-Pallas -seudun suurtunturit. Hirsimaan kämppä alkoi pian näkyä jo edessä, mutta välissä oli poroaita. Suuntasin matalimpaan kohtaan josta ylitys ei tuottanut ongelmia, mutta kauempana oikealla olisi varmaan ollut porttikin, kun kelkkajälkiä siellä kulki. Hirsimaan kämpälläkin oli joku tuoreeltaan, varmaan edellispäivänä käynyt.

Vieraskirjan edellinen sivu oli tuttuja nimiä täynnä. Pidin kämpällä tuulensuojassa myöhään päivälle venähtäneen lounastauon. Siitä jatkoin vielä jonkun matkaa erästä piilopirttiä kohti, joka osoittautui hieman Hirsimaata tilavammaksi yösijaksi. Tein myös puukiiloilla pihan pöllistä polttopuuta, kun työkaluja ei ollut kämpällä. Pienelläkin veitsellä saa paljon aikaan, jos tietää mitä tekee. Iltaruoaksi oli jälleen maittavan mausteinen kala-couscous -ateria. Kiitos paikallisille kämpästä!

12.3. Ounastunturien ohitus

Kämppä oli kylmentynyt yöllä täysin, mutta sain nukutuksi kohtuudella kunhan sain unenpäästä kiinni. Kuutamo alkaa olla täysissään, ja aina niihin aikoihin unenlaatuni syystä tai toisesta on ollut heikompi. Kävin kerran yöllä puskassa, jolloin kuuta ympäröi jäinen kehä.

Maisema oli nyt muuttunut aivan männiköksi. Selvästi olin ylittänyt kuusimetsänrajan. Päivän agenda oli yksioikoisen selvä – melko tasaista maastoa myöten Ketomellaan, jossa Ounasjoesta siltaa pitkin yli. Sitten siirtyisin Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Alunperin ajattelin Pahakurun kämpälle tähtäämistä, mutta päivän aikana kallistuin enemmän ja enemmän Hannukurun puoleen, nyt kun saunakin olisi taas avattu. Kunnon viime pesusta tuli jo viikko aikaa.

Aamupäivän aikana tutkailin edessäni vilahtelevia Ounastuntureita. Ketojärvelle saapuessani moikkasi vastaan tullut puukuormaa vetävä kelkkailija, ja suurtunturit tervehtivät kulkijaa järven toisella laidalla. Ei kyllä Naruskasta lähtiessä ajatellut että tänne saakka pääsisin, mutta niin vain pitkä metsäsuksi kuljetti – edelleen samoilla voiteilla vieläpä.

Ketomellasta punnersin tamppautunutta lumikenkä/ahkiouraa Hietajärven kodalle lounaalle. Aurinko lämmitti niin, että ei huvittanut kyhjöttää kodan varjossa vaan loikoilin ahkion päällä ison petäjän juuressa. Olin kuulevinani keskustelua jostain harjanteelta, mutta ketään en tavannut vaikka jälkiä kulki sikin sakin. Nousu tunturiin oli kanssa hieman arpapeliä, että mihin jälkiin luottaa nousu-uran valinnassa. ’

Sivilisaation pariin Hannukurussa

Pääsin kohtuudella kiipeämään ylöspäin järven päästä suunnannutta ahkiouraa. Hannukurua lähestyessä trafiikki kiihtyi, latupohjalle päästessä tuli isompi poppoo vastaan. Vaikuttivat ulkolaisturisteilta.

Itse Hannulassa ei ollut ketään, joten suuntasin autiotuvan kukkulalle. Ei kyllä talviretkeilijää ole ajateltu kämpän sijainnissa, edessä oli jyrkän kukkulan laelle vievä polkupohja. Otin suosiolla sukset jalasta. Kämpässä olikin lämmin, ja vielä hiillos kätevästi kamiinassa. Kirjan mukaan tässä oli yövytty ja suunnattu Rautuojalle. Olinkin ajoissa jo ennen kolmea, joten asettuminen majaksi kävi helposti. Varmaan illan tullen alkaa väkeä tippumaan paikalle. Saunan laitossa meni tovi jos toinen kantaessa puita, rikkomassa jäätä pesuvesille ja vesiä kantaessa. Hiki nousi vääjäämättä pintaan, mutta huomasin siinä suksilla kiitäessäni vesikuopalta saaveineni saunalle, että kyllä suksista oli jalkojen jatkeet jo kehittyneet. Tasapaino pysyi vaikka saavien kanssa hiihto olikin haastavaa.

Varaustupaan oli uurastuksen aikana saapunut tsekkiläinen viisikko. Kävin huikkaamassa, että sauna on valmis puolen tunnin päästä. Kaksi tarttui hieman epäröiden tarjoukseen, ja he olivatkin kuulemma saunassa ensimmäistä kertaa. Lopulta heidän suosituksesta vielä toinen saunakunta lähti löylyjä kokeilemaan. Istuttiin siinä sitten kämpän pöytään illallista ja vaihdettiin näkemyksiä miten kummassakin maassa asiat toimii. Stubbin taannoisesta Ukraina-aiheisesta puheesta oli kuulemma pidetty.

Myös pitkät sukseni saivat ihmettelyä, olivathan ne porukan lyhimpiä tuplasti pidemmät. Kuulemma Tsekeissä ja Keski-Euroopassa muutenkin hiihtokelit on vähentyneet, eivätkä tsekit halua maksaa latujen ylläpidosta. Hiihtoresortteja riittää laduilla kahden kilometrin välein, joten huolletuilla alueilla homma on kuulemma ruuhkaisesta baari-ravintolasta toiseen sivakointia. Täällä oli heidän mielestään täydellistä. Totesin toki, että alkaa hiihtolomat olla ohi, niin sattui hyvä väli tulla meille hiihtämään näinkin suosittuun kohteeseen. Laittoivat ruuhkaviikot ylös kalenteriin tulevia reissuja silmällä pitäen.

13.3. Hannukurusta Puolitaipaleen autiotuvalle

En pitänyt aamulla mitään kiirettä. Taisin vasta kello 11 jälkeen liikuttaa eviäni sen verta, että tuvasta ulos kömmin. Päivä ei olisi pitkä, aioin mennä Rautuojalle varmaankin. Siitä ei ole pitkälti enää loppuun saakka.

Yöllä kämpässä vilistellyt myyrä oli edelleen hereillä. Aika varomattomasti kaveri kimpoili, meinasi monon alle jäädä. Pakkailin kamppeet samaan aikaan, kun tuvan toiselle puolelle illalla saapunut splittaaja lähti laskureissulle. Suuntasin Pahakuruun, jossa olikin myös yöpynyt kolmen naisen porukka. Rautuojaa kohti meni yhdet ahkionjäljet, ja rupesin niitä seuraamaan. Jäljet veivätkin hieman ylöspäin, mutta tulisipa varusteita testattua.

Kauempana aiemmin aikomallani reitillä hiihti yhdeksän hengen porukka ”vastaan”. Myöhemmin kuulin, että olivat olleet seikkailukasvatus/yhteisöpedagogiikan opiskelijoita, ja toinen porukka oli lähimailla myös. Katselin hieman kateellisena, miten edeltävän hiihtäjän ahkio oli pysynyt urassa, oma pulkkani sivurinteessä hieman lipsui aina alarinteeseen. Jäljet näyttivät Paljakalta, mutta ei aivan. Toiselta puolen lakea hiihteli telemark-välineillä vaeltaja, joka kertoi niiden olevan hänen jälkiään. Päällä oli Hitti-ahkion vyö.

Rautuojan kadonnut korkeakulttuuri

Lasketeltiin yksissä tuumin metsän läpi kämpälle päin, jossa hänellä olikin teltta pystyssä. Koivupuskainen rinne onnistui lasketella varsin mukavasti kontrollissa alas suksien pituudesta huolimatta, suksenkärjen pitkä rokkeri helpotti ohjailua huomattavasti. Vaihdetut pidemmät ahkioputket tosin meinasivat vääntää pulkkaa hieman turhan alas rinteessä.

Rautuojan kämppä sijaitsi hienolla paikalla, tuntureilta päin tullessa törmän reunalla hankalasti havaittavissa. Onneksi siellä oli jälkiä ja nyt matkassa paikalla leiriytyvä kulkija. Kämppä oli lämpimänä, joten kiipesin sisään valmistelemaan ruokaani. Tässä sympaattisessa mökissä yöpyisi mielellään, mutta kello ei ollut vielä kahta päivällä. Jalkaa hieman alkoi kutittaa, josko vielä hiihtäisin seuraavalle kämpälle.

Juteltiin pitkään tämän toisen kulkijan kanssa, joka osoittautui Tunturilatu Kolbman jäseneksi, ja meillä olikin yhteisiä tuttuja. Kyselin tapani mukaan mukana olevista varusteista, sekä muista hänen tapaamistaan hiihtäjistä. Paikalla oli ollut tosiaan yhteisöpedagogioposkelijat, joiden lumilinnoituksia tarkastelin pihapiirissä matkaa jatkaessani. Unohdin siinä ottaa kämpästäkin taas kuvat, mutta onneksi Saloriutan Teemu on kuvannut Rautuojan hienosti Luonnonvalo-blogissaan.

Keli helli vielä illallakin. Suuntasin maaston poikki, kunnes loppumatka Puolitaipaleen autiotuvalle kävi kelkkareittiä pitkin. Paikalla ei tuntunut olevan ketään, vaikka kelkkajälkiä oli tuoreeltaan. Tuvan pihapiiri oli täynnä ajan takaa huokuvaa charmia. Ilmeisesti tässä on ollut aikanaan metsänvartijan tila postipolun varressa. Laitoin kamiinan lämpenemään ja fiilistelin pitkän illan viimeistä yötä hiihtovaelluksella.

14.3. Metsähiihtovaellus Lapin Halki tulee päätökseen

Heräilin myöhään enkä pitänyt aamulla kiirettä. Vilma tulisi hakemaan minut iltaseitsemältä, ja matkaa Sonkamuotkaan oli jäljellä enää 17 kilometriä. Tajusin vasta aamulla, että niin, siellähän on se Sannan Puoti eli munkkikahvit odottavat palkintona suoritetusta matkasta!

Kun istuskelu alkoi käydä pitkäksi, siistin valoisan kämpän ja asetin sukset jalkaan. Pihapiiristä oli hiihdettävä joku tovi talousmetsää, kunnes Pahtajärven seutumilla maisema muuttui jälleen erämaisemmaksi. Pakkanen kipristi naamalla, yöllä oli ollut taas parikymmentä pakkasta, ja varjon puolella tuntui siltä edelleen. Aurinkoon osuessa kasvot alkoivat lämmetä, ja kaivoinkin aurinkorasvaa esiin. Kontrasti alun vesisateeseen ja harmauteen oli suuri. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, keli oli täydellinen.

Enontekiön puolelta Muonioon poroaitaa ylittäessä suuntasin kartalla näkyvälle portille. Portti oli olemassa, mutta se oli laitettu umpeen eli se ei ollut enää käytössä. No, pulkan viskasi tukevampaa runkoa hyödyntäen helpommin yli tällä kertaa. Suuntasin aidalta paikallisten kämpälle, joka minulle oli neuvottu ja johon avain oli matkassa. Nyt ei ollut tarve yöpyä, mutta aikaa oli tapettavaksi asti joten selailin vieraskirjaa siinä auringossa taukoillessa. Lopulta päätin, että kahvin lisäksi laitan myös lounaan tuloilleen.

Vaikka viihdyinkin kämpällä rentoutuen, alkoi aika käydä pitkäksi. En oikein ole osannut istuskella paikallaan vaelluksilla. Lähdin siis edelleen ajoissa matkaan. Perille olisi vain kymmenisen kilometriä, mutta kello kävi vasta yhtä. No, eikai se haittaisi ajoissa mennä eväiden ääreen! Otin suunnaksi Vuosukkajärven, jonka rannassa oli kota. Tästä kodasta ei oikein ollut löytynyt tietoa mistään, joten se oli mielenkiintoinen käydä katsomassa. Jälkikäteen kuulin, että tämäkin maja löytyisi Joel Aholan ja Jouni Laaksosen Suomen Autiotuvat -kirjasta.

Viimeisiä vaaroja viedään

Vuosukkajärveä ympäröi hienoja, korkeita vaaroja, itse Vuosukkavaara suurimpana. Kohde tuntui olevan moottorikelkkailijoiden suosiossa. Kodan yllä oli kyllä Metsähallituksen leimat, mutta tästä paikasta huokui tunnelma että huolto on paikallisten varassa. Kirjasin pienen kertomuksen reissustani kirjaan ja jatkoin kohti solaa, josta pääsisin Kaarantojärvelle päin.

Järveltä sain viimeisen vilauksen Ounas- ja Pallastuntureista, kunnes poroaidan portista ähellettyäni pääsin jatkamaan kohti Sonkamuotkaa. Reitti meni kelkkauraa pitkin Sonkajoelle saakka jonka yli aioin oikoa. Reissun lopetus meni kuitenkin enemmän rämpimiseksi ojassa risukon seassa.

Selvittyäni muutamasta kivuliaasta oksan suudelmasta, tulin talojen välistä poroaidan portille, josta pääsin ison tien yli hiihtämään rauhallista tietä kohti munkkikahveja. Viimeinen viisisataa metriä kävi käyden tienlaitaa autoja varoen.

Odottelin Putiikilla useamman tunnin kyytiäni, haastellen paikallisten kanssa. Vilman noukittua minut kyytiin suuntasimme Pallakselle hotellille. Tällä kertaa hiihto ei ollutkaan vaelluksen jälkeen vielä ohi, sillä vaikka Lapin Halki -hiihtovaellukseni päättyi, jatkoimme Pallaksella tunturissa hiihtäen seuraavana päivänä.

Koko Lapin Halki 2025 hiihtovaelluksen kestoksi tuli 19 päivää, ja matkaa kertyi karkeasti 400 kilometriä.

Kiitos kun luit reissukertomukset! Julkaisen seuraavaksi varustelistan tältä hiihtovaellukselta. Muista siis ottaa blogi seurantaan!