Hiihtovaellus Lapin halki voi kulkea monenlaisia reittejä pitkin. Suurin osa pitkistä hiihtovaelluksista toteutetaan tunturimaastossa kantavilla hangilla, metsässä ja umpihangessa harvemmin. Suurin osa Suomea on kuitenkin metsä- ja suomaastoa, joten lähdin etsimään reittiä, jonka voisi hiihtää metsäsuksilla alkutalvesta loppukevääseen. Pitkä hiihtovaellukseni suuntautui lopulta Keski-Lapin kairamaille, Sallan Naruskan ja Enontekiön Sonkamuotkan väliin helmi-maaliskuussa. Matkalle mahtuu Joutsitunturin ja Koukkutunturin suojelualueet, Vintilänkaira, Koitelaisenkaira, Pomokaira ja Puljun takaiset erämaat. Lisäksi matkan varrelle osuu muun muassa Painopään seudun ja Pokka-Pulju -välin vanhoja, suojelemattomia metsäalueita. Reitti on siis vähintäänkin erämainen ja epätyypillinen. Tervetuloa mukaan, tässä artikkelissa kuvaan Lapin Halki 2025 -hiihtovaelluksen ensimmäisen puolikkaan!
Vaellusta tukee Ahkiopojat, Hiihtopaketti, Farlite, Wølmark ja Northern Lite.
Hiihtovaellus Lapin Halki alkaa 24.2. Naruskasta
Tulimme Vilman kanssa Naruskaan jo edeltäväksi yöksi, jotta kerkeäisin paremmin valmistelemaan reissuunlähtöä. Naruskan Retkeilymajan isäntäväki oli vaihtunut sitten viime visiitin, mutta muuten paikka ja sen toiminta olivat ennallaan. Majoituttiin tällä kertaa sviitissä eli vanhassa opettajanhuoneessa. Talossa oli muutama muukin matkalainen yhteismajoituksen puolella.
Ilta meni pizzaa paistaessa ja suksien voitelua testaillessa. Välissä pidimme saunatauon. Alkoi voiteluhommat sillä lailla kehnottaa, että ei meinannut tulla yhtään mitään. Keli oli mennyt aivan sohjoksi, en yhtään ajatellut parin nolla-asteen päivän tuovan tällaista vesikeliä mukanaan. Niin vain kuitenkin kävi, että liisteri olisi ollut oikeampi valinta. Sitä vaan ei syystä tai toisesta ollut mukana. Varavaihtoehtona olisi poistaa pehmeät voiteet, ja laittaa karvat alle.
Aamusella sain luotetun VP65-voiteen pelaamaan kohtuudella puolipidolla. Ongelma vain oli, että sitä on enää kolmannespurkki mukana, ja isot sukset vie voidetta paljon. Ei löydetty ajomatkan varrelta tuota voidetta laisinkaan, joten ajattelin pärjätä kokeiluvalikoimalla jonka olin tilannut alkutalvesta. Jostain syystä ajattelin etten tätä töhnää tarvitsisi ennen kevättä, ja nyt olisi pärjättävä nysällä. Pitkän ajan ennuste näyttää aika samanlaista nollan molemmin puolin keliä useamman viikon – siis koko reissun ajaksi.
Myrkyn lykkäsi kelin osalta, mutta maastoon on viimein päästävä. Sairaana olo alkaa riittää, mutta yskä on edelleen alkumatkasta mukana. Alun perin oli tarkoitus lähteä jo helmikuun alussa matkaan, kun kuumetauti yllätti.
Suunta kohti Tarikkajärveä
Ajettiin muutama kilometri Karhutunturin reitiltä eteenpäin, kunnes reittini poikkesi tien vierestä, pieni pätkä tuttua UKK-reittiä. Seurailisin alkumatkan moottorikelkkauraa lähemmäs Tarikkajärven tupaa, kunnes olisi odotettavissa umpihankitaivalta.
Kelkkauralla hiihto oli kohtuullisen vaivatonta. Hetken päästä se kuitenkin vei hakatulle alueelle, jossa suksen pohjiin tarttui havuja ja metsäkoneurien ylittely kävi työstä. Ahkio tipahti aina uraan kärki edellä, eikä sitä ylös niin vain vedetty. Aisa irtosi kertaalleen paikaltaan temppuillessa, joten ruuvityökalua sai myös etsiä esiin.
Kelkkauria jatkui pitkälle, ja pidon puutteessa sain havuista apua. Yhdessä mutkassa oikaistessani kadotin uran, ja päädyin hämärässä seikkailemaan melko kivikkoiseen maastoon. Pito parani suksissa iltaa kohti, joten lopputaival oli ihan menevää tarpomista. Löysin jälleen uran, joka meni Tarikkajärvelle päin. Uria kuitenkin risteili rinteeltä toiselle, ja päädyin jostain kumman syystä aina valitsemaan väärin, mahdollisimman rankan ja hankalan reitin. Yhdessä vaiheessa kävelin ahkio edelläni jyrkkää uraa pystysuoraan alas.
Temppuradan päätteeksi Tarikkajärven tupa tupsahtikin eteen heti jäälle päästyäni. Olin päivästä aivan poikki, joten rahtasin nopeasti varusteet sisään ahkiosta, ja laitoin kamiinan päälle. Ensin kuitenkin täytyi tyhjentää kamiinasta kelkan hammashihnaa ja alumiinifoliota, ja halkoa sytytyspuut.
Vesikeli jatkuu Joutsitunturissa 25.2.
Heräsin vähän ennen kahdeksaa, ulkona oli jo valoisaa. Hukkasin siis arvokkaita valoisan tunteja, mutta lepo oli toden teolla tarpeen. Joka paikkaa kolotti, särki ja väsytti. Käväisin ulkona, ja naamalle ripsi oitis vetistä tihkua taivaalta. Niin, tänään pitikin olla se huonoin keli.
Laitoin vakavaan harkintaan, jos jäisin kuitenkin Tarikkajärvelle pitämään lepopäivää. Jalkoihin oli kolottanut illasta sen verran. Söin kuitenkin aamupalan ja pakkailin hiljalteen kamppeeni kasaan. Kävin katsastamassa huussin upottavaa kelkkauraa pitkin ja sahasin liiterissä rangan kolmeen osaan. Jättäisin paikan pikkuisen parempaan kuntoon. Kuvaa en muistanut sisältä ottaa, mutta tilat olivat varsin kotoisat ja keittiövarustus kaasuliesineen kattava. Kamiina oli puskenut jo muutamalla klapilla hien pintaan niin, että oli saanut illalla tuuletella ovesta.
Tovin touhuiltuani pääsin tekemisen makuun, ja päädyin kuitenkin lähtemään liikkeelle vesisateeseen. Tästä ei tullutkaan mikään tavallinen talvivaellus. Lohtua loi se, että suksiin oli edes jonkinlaisen pidon saanut voiteillani aikaan, ja illalla toivon mukaan odottaisi kämppä Pöytösvaarassa. Ennakkotiedon mukaan tosin puita ei olisi, mutta jo kuiva yö katon alla houkuttaisi paljon. Matkaa vaan kertyisi suunnilleen saman verta kuin eilenkin, joten päivästä tulisi rankka.
Sohjossa suksien
Alkuun pääsin jonkin aikaa kelkkauraa myöten, se koukkaili taas revitellen pahoista paikoista. Ahkio kippaantuikin heti aamusta pari kertaa. Aamusta ja aamusta, pääsin vasta 10:40 matkaan. Märkä keli loi ahkion pakkaamiseen omat kommervenkkinsä. Suolle päästyäni kelkkaurat kaartoivat mikä minnekin, ja pian olin oman latuni varassa. Suksi kulki suolla hyvin, joskin suurin osa pitoa johtui varmaan siitä, että märkä pinta imi suksea itseensä. Luistosta oli siis turha haaveilla.
Heti metsikön puolelle kaartaessani alkoi sukset uppoilla soseistuvaan hankeen. Olin varmaan sen verran alempana, kuin mitä eilen illalla hiihdin. Tuntui myös, että puiden alla upotti aina, aukeilla ei ihan niin usein. Pulkkani rupesi aina myös ottamaan enemmän vastaan joka kerta kun suksi upotti. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa tänään, kun kaipasin mieluummin rinkkaa selkääni.
Vesikeli ja vesistönylityksiä
Tolvaskuusikon itäpuolella ajattelin ylittäväni ojan tai pienen joen, jotta ei tarvitsisi tehdä niin suurta kiertolenkkiä sen latvojen kautta. Ojapa oli musta uoma, jossa oli pitkälti sulaa, ja pohjaa ei sauvalla tuntunut. Tuohon ei haluaisi upota.
Hetken hiihtelin ylävirtaan, kunnes katsoin jään reunan olevan keskeltä neljättäkymmenettä senttiä paksu. Ehkä tuosta kestäisi mennä yli, jos reunat ei ole mädät. Käytin hetkisen kaivaen lunta joen reunasta ja varmistaen jään paksuutta. Vaikka reunoilla oli vain lunta, se tuntui kestävän, joten hiljalleen hivuttauduin suksillani jäälle. Ahkio oli poikittain vieressä, aisat tarjoaisivat jonkinlaista apua, jos mulahdan. Vastarannankin kestävyys vaikutti ainakin kohtuulliselta ja päällä oli reilusti lunta. Siitä voisin nopsaan koettaa mennä haarakäyntiä ylös. Hivutin siis ahkionkin jäälle, jotta voisin vetää sen perässäni ylös, kunhan olisin kiivennyt itse yli.
Homma meni lopulta mallikkaasti, ja pääsin jatkaa matkaa. Löysinkin suolta taas kelkkauran, joka varmasti veisi poroaidan portille. Niinhän se veikin, ja pääsin taittamaan matkaa joutuisasti räntäsateen säestämänä. Ruokatauolla ei kärsinyt laittaa untsikkaa niskaan, se olisi kastunut täysin. Onneksi nollakelillä kehtaa hetken istua paikallaan ilmankin.
Harmikseni länteen jäävä Maltiotunturi oli pilvessä, mutta itäpuolen Joutsitunturista sain näkymän. Nyt en lähtisi käymään lähempänä millään hupireissulla, joten jatkoin matkaa taas omia latujani. Kelkkaurat kääntyivät Joutsia kohti, mutta ne varmaan koukkasivat vaan kauempaa uoman kautta ylös, sillä seuraavan poroaidan portille päästessä sieltä päin tuli urat. Tuolla kohtaa joka jää Koukkutunturin ja Joutsitunturin suojelualueiden väliin, oli metsä niitetty matalaksi.
Sain vielä hetken nauttia avoimesta luonnontilaisesta metsästä Pöytösvaaraa kohti suunnatessani. Nyt kuusivaltaiset metsät saivat sekaansa honkia, ja Palo-Pöytösvaaran rinne kääntyikin jo mäntyvaltaiseksi. En oikein tiedä, mikä ’palon’ etymologia on, mutta olen huomannut sen viittaavan kartalla juurikin mäntymetsiin, niin laakeisiin kankaisiin kuin vaaran lakiin. Oli maastossa metsäpalon jälkiä tai ei.
Pöytösvaaran porokämppä
Seurailin jälleen eteeni ilmaantunutta kelkkauraa, koska nyt alkoi lumi jo jälleen upottaa muuten. Urat risteilivät taas niin, että sain arpoa mitä niistä seurata. Ne veivät ulos suojelualueelta läpi tiheän rinteeseen ojitetun metsän halki. Pian hämärässä olikin aika taas lotota, mikä ura menisi kämpälle. Varmaan myöhemminkin olisi uria, mutta valitsin ensimmäisen, vanhan uran. Se osoittautui virheeksi.
Lumi upotti parikymmentä senttiä, johon pulkka laahasi voimakkaasti vastaan. Samaan aikaan pito suksista hävisi lähes täysin, kun pinta oli pelkkää vettä. Voin sanoa, että muutama ärräpää lenteli ylämäessä seuraavat viisisataa metriä. Eteneminen oli hartioiden varassa, ja eteenpäin pääsin nytkyttämään viisi metriä kerralla. Ei tarvitse samaa erhettä toistaa – tietysti mäen päälle tuli myöhemmin parempi ura joka vei kämpälle.
Onnekseni tuvalla oli puita. Kämppä osoittautui isoksi kahden laverin kämpäksi, jonka sisäilma oli melko tunkkainen. Muuten maja vaikutti hyvältä. Tässä kohtaa kuiva yösija oli todella tarpeen. Kiitos paliskunnalle kämpästä. Myöhempään tulevien kannattaa varmistaa onko kämppä vielä paikallaan, sillä kuulemma sitä aiotaan siirtää joskus lähemmäs aitoja. Hyvin vähänlaisesti täällä kirjan mukaan retkeilijöitä liikkuu.
Koukkutunturin kiertoreitti 26.2.
Heräsin ajoissa, jo 6:45 jotta pääsisin ajoissa liikkeelle. En vielä aamulla tiennyt, mihin suuntaan Pöytösvaarasta suuntaisin. Alunperin aikomus oli kulkea Koukkutunturin sivusta toisella puolella odottavalle metsätielle. Siistin kämpän ja lähdin liikkeelle pari tuntia eilistä aiemmin. Unohdin kuvankin ottaa taas paikasta.
Pito syntyi nyt suksiin helposti, yöllä oli ollut lämpötila nollassa. Aamun valjetessa aurinkokin meinasi yrittää vilahtaa, mutta se jäi vaarojen taakse. Näin jo talousmetsän läpi kelkkauraa lasketellessa Koukkutunturin, joka näytti olevan lähellä. Todellisuus kuitenkin iski vasten kasvoja kun yritin poistua uralta – sukset upposivat täysin. Lumi oli soseentunut entisestään.
Tein ratkaisun, että suuntaan kuitenkin kiertoreittiä Koukkutunturin ohitse. Se tietäisi lisämatkaa ja potentiaalisesti tiekävelyä. Alemmas kelkkauraa seurattuani tie olikin jo mustalla karttaviivalla aurattu, joten oli aika laittaa sukset pulkan päälle.
Näkymät kävivät välillä koukkutunturin laessa, välillä niitetyssä metsässä. Jokunen teeri, metso ja riekkokin näyttäytyi. Tietä risteävälle kelkkareitille viimein päästessä seurailin ilvesten ja porojen jälkiä samalla, kun suksi alkoi taas livettää. Sopivasti lounastauolle tullessa taivaalta alkoi myös ropsia vettäkin. Eikun sadetakkia untsikan päälle.
Siinä nuudeleita nauttiessani ilmavoimat tarjosivat moraalinkohotusta kehnoon keliin erittäin matalalla ylilennolla. Jalkoja särki toden teolla, en ollut varautunut näin pitkän matkan taivaltamiseen. Päivän päätteeksi odottaisi kuitenkin helpottava visiitti, kun Vilma toisi minulle hieman paremmat voitelutarvikkeet näihin perin haastaviin olosuhteisiin. Olisin toki voinut ennakoida tilanteen hieman paremmin, mutta ei noita kelejä oikein ole saneleminen. Samalla saisin yöpyä autossa, mikä kävi hyvin sopivaan aikaan, kun illalla pitäisi alkaa melkoinen räntämyrsky.
Myräkän saattelemana Marttiin
Räntämyrskyltä ei kuitenkaan aivan kerennyt suojaan, sillä matkanteko hidastui pidon heikkenemisen vuoksi, mutta myös sen vuoksi että jopa moottorikelkan ura alkoi upottaa 300 cm pitkien suksien alla. Siis nyt meni aivan soseeksi lumi! Toden teolla jännitti miten koko reissuni kävisi, jos lumen koostumus pysyisi tällaisena. Rinkka selässä vielä ehkä etenisi, mutta heti kun sukset uppoaa alkaa myös ahkio kinnaamaan perässä enemmän. No, se on seuraavan päivän murhe. Kävelin pimeän tullen viimeisen tiepätkän Martin kyllään, jota lähestyessä trafiikkiakin alkoi hieman teillä olemaan. Alunperin suunnittelemani Koukulta laskeutuvan tien avasi edeltäni traktori. Pian tuli tukkirekkaa ja avolava-autoja, metsäkonetta ja sen sellaista.
Martin kylässä olin 45 minuuttia ennen Vilman saapumista. Katsoin google mapsista, että bussipysäkillä olisi katos, joten siinä voisin pitää sadetta. Räntä alkoi jo kastelemaan, mutta pysäkille päästessä katos loisti poissaoloaan. Vanha kuva. Eikun jalkaa kipin kapin kylille, siellä näkyi vanha kaupparakennus lippoineen. Tyhjän kaupan lastauslavalta löytyikin sopiva katos odotella. Vilman tultua ajettiin muutama kilometri menosuuntaan tukkiterminaalin tasaiselle pohjalle yöksi. Sain läjäpäin herkkuja, ja sitten ähellettiin sateessa auto nukkumakuntoon. Unet maittoivat heti, kunhan paikalle lastinsa jättävä tukkirekka ajoi tiehensä.
Talvi palasi Martissa 27.2.
Talvi on palannut. Tai ainakin maisemat hiihtovaelluksellani nyt näyttää talvelta kevätloskakelin sijaan! Viimeaikaiset kelit olivat ravistaneet ja sulattaneet kaiken lumen puista, mutta nyt vesisade oli muuttunut yöllä jälleen lumeksi – sitä oli tullut kaikkiaan 7 senttimetriä maahan!
Pääsin autolta liikkeelle hieman kello 11 jälkeen, koska aamulla piti myös testailla, mitkä voiteet toimisi parhaiten. VP70 toimi hyvin. Myöhemmin lumen alkaessa takertua, kokeilin myös Red/Silveriä, joka toimi myös. Alla oli kuitenkin märkä sohjokerros, jonka vuoksi päädyin lopulta siklaamaan tahmat pois ja vaihtamaan blue extraan. Sekin toimi hyvin, kunnes jälleen alkoi tarrata kiinni. Laitoin vihreää pinnoitteeksi, joka esti lopulta jäätymisen. Hieman tämän jälkeen reitti siirtyi rekan urasta kelkkauraan paksummalle pohjalle, jossa sininen ei enää antanut mitään pitoa. Päädyin laittamaan karvat pohjiin kiinni sen sijaan, että levittäisin räkää uudestaan, sillä pian pitäisi pakastaa. Karvat toimi hyvin.
Vintiläkairan reunamaita lähestyessä Marjavaarojen tienoilla alkoi olla hienoja vanhoja metsiä ympärillä. Honkia, keloja ja kuusia sekaisin. Teeriparvi lehahti lentoon, ja näin myös yhden ukkometson. Metsässä oli kuitenkin aukkoja joissa oli suoritettu eri tasoisia hakkuita. Marjavaara alkoi siintää vasemmalla puolellani tauolta liikkeelle lähtiessä. Olin valikoinut tietenkin sen ainoan hetken siihen saakka istahtaa lounaalle, kun alkoi sataa lunta kastelevissa määrin. Taukovaatteet kastuivat pinnalta melko pahasti. Aioin kuitenkin hiihtää ainakin melkein tien loppuun, Vintiläkairan reunamille kosteudesta huolimatta. Hiihdosta tuli loppuun aika raskasta, sillä varmaan jälleen lumi alkoi tarttua suksiin kiinni. Leiripaikan löydettyä totesin, että voideltu karva ei ollut napannut yhtään lunta, mutta voideltu suksenpohja oli aivan jäässä. Raaputin lumet pois, ja toivoin josko huomenna jo pysyisi päivä pakkasella.
Vihdoin pakkasta
Toive toteutui ainakin tänä yönä. Ruuvini mittasi -1,78 astetta teltan vieressä, illallista teltassa syödessäni. Teltan pystytykseen kului joku tovi, ensimmäinen kerta on aina sähläämistä jo opettelua. Ei ainakaan helpottanut, että paksu lumipenkka osoittautui sijaitsevan katajapuskien päällä, joten suksilta telttaan könytessäni humahdin vyötäisiä asti hankeen.
Niin vain tästäkin päivästä lopulta selvittiin. Maisemien valkoisuus piristi, sekä auringon hento näyttäytyminen rakoilevan pilvipeitteen takaa. Suksiasiatkin järjestyivät, ja illalla teltta lämpeni tehokkaasti lumia sulatellessani, vaikka sisäteltan ovi oli auki. Pitää kyllä viritellä jonkinlainen kuivauskoukku tuohon keskisalkoon, sopivia naruja ja kiinnikkeitä en telttan kattoon ollut tajunnut vielä kiinnittää. Lämpötila kärjessä lähenteli saunan lämpöjä, olisi kätevä voida ripustaa takki siihen kuivumaan. Muutenkin sisuriini pitäisi tehdä yksi ovi lisää ja ehkä vaihtaa osa osista hieman käytettävemmiksi. Yhdelle tämä on kyllä aikamoinen lukaali, vaikka eteistila täyskokoisella sisuksella jääkin osin pois.
Vintilänkaira ja Painopään metsät 28.2.
Herättyäni tein normaalit aamurutiinini – termarista kuumaa vettä kahville ja aamupala tekeytymään. Kahvit juotuani käynnistin keittimen ja aloin kuivatella makuupussia ja syödä puuroa. Sitten pikainen vesien täyttö, jonka jälkeen leirin purku.
Teltta olikin aika märkä pakkaus, kun mittarini sanoi vain yhden pakkasasteen. Mitenkähän sukset toimii? Huoli lumen tarraamisesta osoittautui turhaksi, kun hetken hiihdettyäni kehtasin ottaa karvat pois. Suksi piti erittäin hyvin, ja luistoakin oli saatavilla. Erinomaista, viimeinen tiepätkä menisi helposti.
Vintilänkairan syvyyksiin
Käännyin lopulta Vintiläkairan puolelle, jossa avautuivat laajat mänty- ja kuusikankaat. Pitoa oli uraakin paremmin. Etsiskelin siinä maisemista haltioissani reitin suon reunaan, jota myöten hiihdin pitkän matkaa. Jylhät, vaikkakin matalat vaarat kohosivat kuusineen kauempana. Kelikin oli kerrassaan mahtava! Tätä oli odotettu – juuri tällaista hiihtoa lähdin reissuun hakemaan.
Puikkelehdin soita myöten välillä etsien lumisiltoja ojien yli. Välillä poikkesin metsänkin kautta, ja lopulta kohtasin myös kairan halki kulkevan kelkkareitin, joskaan kukaan ei lähiaikoina sitä ollut käyttänyt. Poroja taas tuntui maastossa jonkin verran olevan jälkien ja näköhavaintojen perusteella. Täällä tuskin tapaa ketään muuta kulkijaa.
Olin aikonut kiertää Sompion Vuonnelovaaran länsipuolelta, mutta päätin kiivetä Kontoittelemanmurustan ylitse, ja mennä suorempaa reittiä Petäjäselän laitaa. Koko Vintilä tuntui alkua lukuunottamatta kuusivoittoiselta erämaalta. Alempana kuuset olivat pitkiä ja korkeita, kun taas lakea lähestyessä pituus lyheni ja oksat levenivät. Soiden reunamilla kitukasvuisia mäntyjä riitti myös.
Aurinko alkoi pilkistellä pilvien lomasta, ja lumiset kuuset hohkasivat keltaisina. Ajattelin, että mikäs parempi hetki lounastauolle. Aiemmasta muistutuksena valitsin paikkani tuuhean kuusen juurelta, jotta lumikuuron yllättäessä saisin vain osittaisen osuman. Lumikuuroja oli tullut pitkin päivää syklisesti.
Sompion Vuonnelovaaran ohitettuani alkoi tosissaan Petäjäselän nimi osoittautua todeksi. Pikku hiljaa maisemaan ilmestyi iso petäjä jos toinenkin. Itse selälle oli kiivettävä uoman reunalta jyrkkä rinne, josta siitäkin lopulta ylös pääsin ahkiota kaatamatta. Tuollaiset rinteet kannattaa yleensä kulkea viistoon, jotta pidossa on reserviä, tamppasin osan askeleita ylös ja hieman eteenpäin. Tällainen on yleensä helpoin taktiikka pidon ja etenemisen maksimoimiseksi. Jyrkempään hiihtäessä ahkio vetäisi kovemmin alaspäin, ja pitoa tarvitsisi olla enemmän ettei suksi lipsu.
Petäjäselkä oli komea ja vanha mänty-kuusimetsä. Heti kuitenkin suojelualueelta poistuessani maisema avartui hakkuiksi.
Painopään metsät ja laki
Samaan syssyyn sukseen alkoi pikkuhiljaa takertua lumipaakkuja. Ei liian häiritsevästi, mutta teki se hiihdosta vaivalloisempaa. Köntit sai kuitenkin potkittua pois. Olipahan ainakin seinäpito. Sitä tarvittiin, kun talousmetsän halki koukeroin tielle, jotta ei tarvitsisi pomppia uran jos toisenkin yli jatkuvasti.
Kun pääsin auraamattomalle pääuralle jonka toiselta puolen alkaisi nousu Painopäälle, olin ajatellut kiertäväni loivempaa suota myöten. Valitsin kuitenkin suoremman, 80 metrin nousun Löytinkivaaran ylitse. Valinta osoittautui kohtuullisen hyväksi, vaikka välillä nousu oli aika jyrkkä. Vaaran päältä alkoi taas vanhempi metsä. Sen jälkeen edessä oli suo, jonka läpi lähdin nousemaan jälleen kuusikossa Painopäätä edeltävää pientä lakea kohti. Tunturi avautuikin hienosti edessä.
Mietin että laittaisin leirin ajoissa pystyyn tänään. Kello kävi vasta viittä, kun pääsin suolämpäreelle jota leiriksi olin kaavaillut. Juuri ennen tätä säikäytti metsopariskunta minut pahasti, akka päästi metrin päähän ja ukko kymmenen päästä lehahti kiepistään. Se pisti ilmeisesti virtaa moottoriin, ja tuore kelkkaurakin kannusti nyt ilman tarraamisongelmia jatkamaan matkaa. Yhtäkkiä olinkin Painopään satulassa.
Painopäältä en tosin nähnyt mitään, vaan edeltävän rinteen maisemat olivat paremmat. Ne jäivät katveeseen, ja vastapuoli oli lumipilvessä. Noh, syytä laskea nopsaa alas täältä. Olin kartalta katsonut muutaman kilometrin päässä olevan kodan, mutta muuta tietoa siitä ei löytynyt. Voisi olla että pääsen silti telttailemaan, mutta kokeillaan sinne saakka, aina kuiva tila teltanpystytyksen voittaa.
Alamäki antoikin aika hurjat vauhdit, mutta pitkä suksi oli vakaa jalan alla. Onnistui sitä jarruttaakin kunhan uralta poikkesi. 2/3 matkaa kodalle taittui käden käänteessä, ja pian kota siinsikin jo edessäni. Helpotukseksi huomasin, että laverille mahtuu nukkumaan, vaikkakin vain yksi oli riittävän tasainen – muut olivat liian vinoja. Puutakin olisi hieman vaikka selvästi puuhuolto Painopään kodalta oli lopetettu. Mutta nyt oli ukosta niin virta poikki, ettei hupitulia viitsinyt veistää. Vedet tuloilleen ja ruokaa naamariin. Sitten unten maille.
Vieraanvarainen Lokan kylä 1.3.
Nukkuminen oli kotayönä vaikeaa. Syke ei ottanut laskeakseen, oli samaan aikaan kuuma ja kylmä, lisäksi kylmä hiki. Pyörin makuupussissa laverilla aikani, kunnes tuntui että nukahdin hetkeksi. Sitten heräsin jälleen ja sama pyöriminen jatkui. Jonkun hetken kuitenkin sain nukuttua, mutta makuupussin päällä oli melkoinen kostean rapsakka kuorrute aamulla. Se ainakin kertoi siitä, että oli viimein pakkaskeliä. Tarkistin mittarin, ja se sanoi 4,5 astetta miinuksella. Tästä keli siis paranee.
Kömpiessä ulos kodasta, huomasin potentiaalisen syyn kosteudelle. Ilma oli aivan kylmässä ja kosteassa udussa. Tänään suuntaisin Lokkaan, jossa minut on kutsuttu päiväkahville. Ilmoitin isäntäväelle olevani perillä joskus iltapäivän aikaan, mutta aamun hiihto oli odotettua helpompaa. Kelkkareitti vietti loivana melkein koko matkan, eikä lopuksi tarvinnut etsiä kelkkareittiä vaan tiellä oli nopea hiihtää. 15 kilometriä taittui kolmessa tunnissa. Kylälle päästyä meinasin lähteä väärään suuntaan, mutta löysin kuitenkin perille.
Kahvituokion jälkeen kutsuttiinkin jo saunomaan ja kuivaamaan varusteita. Juttelimme pitkään luonnonsuojelusta, paikallisesta ja ympäröivästä maastosta ja reissuista. Kävimme kävelyttämässä poroa ja katsomassa vasoja. Kestitkin olivat koreat – perunamuusia ja poroa lounaaksi, illaksi pitsaa. Kahville ja mukaan kampanisuja. Vaan kelpaa matkamiehen olla, jo lepo taipaleelta maittoi. Kyynärpää on meinannut sauvoittelusta hieman ärtyä, joten lepo teki terää. Kiitos talonväelle visiitistä!
Lätäkköaapa Koitelaisenkairassa 2.3.
Lähdin Lokasta puoli kymmenen maissa, isäntäväen lähtiessä ruokkimaan poron vasoja. He neuvoivat mistä kannattaa mennä, kun tiesivät kelkkareitin maastossa olevan. Pyrin tuota jälkeä etsimään tiellä hiihtäissäni, mutta menin siitä ilmeisesti ohi ja päädyin alkuperäiseen suunnitelmaani. Hiihtäisin Lätäkköaapan päästä päähän ihan niin pitkälti kun sitä riittäisi.
Suoran tien päästä poikkesikin myös kelkkaura, joka lopulta johdatteli Luiron rantaan kohtaan, jossa kartasta katsoen olisi portti poroaidassa. Eiköhän se vaan loistanut poissaoloaan. Olisi pitänyt siitä huolimatta uskoa paikallisten näkemykseen parhaasta reitistä. Toisaalta en tajunnut kysyä oliko tätä porttia olemassa. Etsin matalimman kohdan aidasta, josta sitten vänkäsin ahkion ylitse. Se ei ollutkaan upottavassa hangessa ihan helppo homma, mutta lopulta oli ukko, sukset ja pulkka Lätäkön puolella. Siitä olikin sitten vain suurta selkää ja metsäsaarekkeita seuraillen hiihtoa sen verran kuin viitsii.
Ajattelin, että 10 tai 20 kilometriä on kummatkin ihan ok, koska kiirettä ei ollut – soittelin Vilmalle ja todettiin että olin laskenut väärin, joten tähän tahtiin olisin päivän ennen täydennyksen tuloa Peurasuvannossa. Päätin siinä, että suuntaan Louejoen kämpälle pitämään lepopäivää. Vajaa kymmenen kilometriä taittui vaivatta, ja lumisateen yltyessä sukelsin kuusivaltaiseen saarekkeeseen puun juurelle lounastauolle. Otin sen pitkän kaavan kautta, kun kiirettä ei ollut.
Hanhijoen ylitys ei osoittautunut ongelmaksi. Sen jälkeinen rämeikkö kuitenkin vei hieman mehuja. Koitelaisen puolella tuntui metsät olevan tiheämpiä sekametsiä koivuineen, kuusineen ja pienine mäntyineen. Lumi alkoi taas osin tarraamaan kiinni suksiin, joten päädyin lisäilemään kovempia voiteita. Pohjalta varmaan oli paljastunut jäämiä pehmeämmistä aineista.
Paasikivenjänkää ylittäessä tuli taas lumipölly, ja suuntasin sieltä kelkkareitin varteen Neitikäiskoskea kohti. Halusin myös käydä katsomassa reitinvarteen jäävän laavun seuraavana päivänä. Tänään en viitsinyt hiihtää niin pitkälle, sillä neljän maissa leiripaikkaa suon laidassa pystyttäessäni olin edennyt jo 20 kilometriä. Tulin suon laitaan jotta saisin näköyhteyden Koitelaisen vaaraan, joka tosin piilotteli pilvessä. Ehkä se aamulla näkyisi.
Kohti Louejoen Autiotupaa 3.3.
Aamulla Koitelainen näyttäytyikin pitkin aamupäivän hiihtomatkaa. Sitten reitti meni hieman pomppuisammaksi ja hankalakulkuisemmaksi, joten reitillä kannatti pysyä. Pian saavuin laavulle, joka paljastuikin kelotukista tehdyksi umpikodaksi! Siinä olisi kolme hiihtäjää yöpynyt mukavasti. Enpä tiennyt tätä etukäteen!
Pidin sitten pitkän kahvitauon nauttien Leenan laittamia kampanisuja. Lueskelin melko tyhjää vieraskirjaa, joka ulottui vuoteen -91! Kävijöitä oli näköjään lähinnä talvella, kelkkailijoita ja linnustajia. Jokunen yksittäinen kesällä kävelijä koko kirjassa. Erinomaisen kotoisa ja siisti taukopaikka kyllä!
Olin miettinyt jos hiihtäisin Joutsenrimminvuomaa myöten kohti Louejokea, mutta keli meni jälleen lumisateeksi. Päätin pysytellä kelkkareitillä, vaikka sen päällä olikin enemmän lunta kuin muualla. Täällä olikin tosin joku hiihtänyt vastikään latusuksilla jonkun matkaa laavulta. Jäljet kääntyivät jokivarteen Melakoskenmaalle tullessa. Kuulin jostain koiran haukuntaa matkalla.
Loutakko-oja näytti hurjalta, sillä kelkkajälkien kohdalla paljastui vain vettä. Lumi pettänyt alta. Hiihtelin vierestä hieman epävarmaa lumisiltaa sitten yli. Näillä paikoin havahduin myös ensi kertoja meluun, joka kuului mitä ilmeisimmin Kevitsan kaivokselta. Siihen ei ollut matkaa kuin 8 kilometriä, Louejoelta vielä vähemmän. Melu yltyi mitä lähemmäs kämppää hiihdin.
Louejoen autiotupa
Louejoen niittykämppä on nyt ollut Metsähallituksen alainen autiotupa jonkun aikaa, ja majaan oli laitettu hyvä norjalainen kamiina. Ikkuna kämpässä on yksinkertainen, joten lämpö ei pysy kovin hyvin sisällä. Kuitenkin pienellä säästöliekillä pikkupakkasilla tulisi tämä toimimaan hyvin taukoiluun. Kirjoittaisin blogijulkaisun puhtaaksi ja lepuuttaisin kipeitä kyynärpäitä.
Monot olivat myös kastuneet, mitä en oikein ymmärrä mistä. Kai kuivaaminen aiheuttaa sen, että kalvo hengittää väärään suuntaan ja imee veden kenkään sisälle… jalassani oli kuitenkin täysin vedenpitävät VBL-sukat eikä jalkahiki siksi voinut olla syypää kastumiseen. Päätin kokeilla jatkossa, että pidän saappaat kylmänä lattiatasossa.
Kämpällä nostin myös sukset sisään tarkastellakseni niitä ja jotta voitelisin ne kunnolla lähtöä varten. Suureksi harmituksekseni huomasin, että uudet Järviset irvistivät kannoista pahan näköisesti. Joitain kertoja ne oli pulkan kärkeen kolahtaneet hankalassa maastossa, mutta muuten en mielestäni ollut iskenyt tai viskonut niitä, sillä olen varovainen varusteideni kanssa. Reunoilla oli toki ollut jo uutena jonkinlaista liiman kuplintaa, olisiko sitten tuonne mennyt kosteutta joka jäätynyt ja rikkonut rakennetta, altistaen hajoamiselle. Vastaavaa ei aiemmin millään muulla suksilla ollut tapahtunut, ja toisilla suksilla olen ollut paljon huolimattomampi kuin uusilla kalliilla suksilla.
Myös monojen kärjet ja itse siteet näyttivät ottaneen kolhua, jollaista en aiemmin näissä ollut nähnyt. Johan nyt kaikki hajoilee. Kuivattelin illan kamppeita ja söin herkkuja pois painolastista. Olin myös Lokasta saanut makkarapaketin mukaan, joten kestit olivat perusteelliset jälleen kerran.
4.3. Lepopäivä Louejoella
Sinänsä sattui sään puolestä hyvä päivä pitää rokulia. Päivälämpötila nousi nollaan, ja lumi alkoi takertua joka paikkaan. Tässä takkalassa ei tarvinnut lähteä hupihiihdolle Koitelaisen vaaralle.
Käytin päivän kirjoitellen puhtaaksi muistiinpanojani, syöden ylimääräisiä herkkuja ja lepäillen.
Saapuminen Peurasuvantoon täydennystä hakemaan 5.3.
Sanoin heipat Louejoen Niittykämpälle jo puoli kuudelta aamulla. Olin aikonut herätä vasta viideltä, mutta vatsanväänteet herätti neljältä. Ilmeisesti lounaaksi nauttimani makaronipussi oli ollut vähän turhan ätäkkää tavaraa laktoosi-intoleranssilleni. Siitä toivuttuani laitoin paikan kuntoon ja suuntasin suota pitkin Loueaapaa kohti. Uuden Metsähallituksen ohjeistuksen mukaan tuntui inhalta jättää kylmät tuhkat kamiinaan, mutta asetin työkalut eteen viereen, jos se huoltoihminen nyt myöhemmin tänään kävisi kamiinan tyhjäämässä… Käytinpä muuten kämpän liettäkin, vaikka normaalisti käytän omaa keitintäni kämpän kaasuja säästääkseni.
Läheisellä soisella lämpäreellä sijaitsi kolme vanhaa niittylatoa. Täällä oli karjalle niitetty heinää, jota varten kämppäkin oli tehty. Oven yllä luki 1948.
En ollutkaan vielä aamun pimeissä päässyt ennen tätä aamua kulkemaan. Ajattelin lähteväni matkaan ajoissa, sillä Peurasuvannon majoitukseen pääsisi jo kahdelta, ja halusin keretä siihen. Matkaa oli kuitenkin 23 kilometriä edessä. Nenänpäätä kipristeli, sillä mittarini kertoi aamulla olleen -13 pakkasta. Siis ihan oikeat talvikelit! Laitoin toisen välipaidan päälleni.
Kunnon pakkaset pistelee
Aapasoilla hiihtäessäni mittari kävi jopa -18 asteessa kuunsirpin kellertäessä taivaanrannassa. Pian lähtöni jälkeen alkoi kuitenkin nousta utua ilmaan, joka haittasi hieman näkyvyyttä. Seurailin pitkän matkaa toisen hiihtäjän jälkiä, jotka hädin tuskin vielä erottuivat lumenpinnasta. Kyseinen hiihtäjä oli lähtenyt edellisenä päivänä kämpältä kuin itse sinne saavuin. Hän kertoi kirjassa hiihtäneensä 15 kilometriä Koitelaisenkairassa pelkän käyräkartan varassa. Ei muuten mitään helppoa puuhaa, ottaen huomioon että melkein koko kaira on yksi pannukakku.
Arvelin, että tämä nurmijärveläinen olisi tullut samalta tieltä, jonne minulla ennen Peurasuvantoa olisi suunta. Vaikka hävitin jäljet isoilla selkosilla, niin ne vain osuivat parin kymmenen metrin päähän siitä missä itse osuin tien varteen. Oikaisin hieman metsien kautta, koska tie oli osin hankalasti hiihdettävällä uralla.
Näin kahdeksi viikoksi varaamani taipale oli taittunut yhdeksään päivään, käytännössä viikkoon jos ylimääräistä lepopäivää ei lasketa. Peurasuvantoon saavuin kello 12:07, ja pääsin jo etuaikaan majoitukseen siistiytymään ja lepäämään. Vilma toi ruokapuolen paria tuntia myöhemmin. Pestiin pyykkiä, saunottiin, syötiin hyvin ja jätettiin varsinaiset työt seuraavaan aamuun. Seuraavana päivänä siintäisikin reissun puoliväli edessä!
Kiitos kun luit reissukertomuksen ensimmäiseltä puolikkaalta Lapin Halki 2025 -hiihtovaellusta. Muista laittaa blogi sähköpostiseurantaan, mikäli haluat ilmoituksen seuraavista julkaisuista!
