Napapiirin ylitys – Norjan Halki Hiihtäen 2024

Artikkeli sijoittuu Norja päästä päähän -vaelluksella välille Hattfjelldal – Sulitjelma, Norjan Nordlandissa. Reitti alkaa jo hipoa useammin Ruotsin rajaa, ja toisen valtakunnan puolella pyörähdän useasti. Matkalle osuu ensin Okstindan, joka on Nordlandin korkein ja kenties hienoin huippu. Hiihdän lisäksi Junkerfjelletin sekä Saltfjelletin tuntureiden halki, kunnes laskeudun taas laaksoihin. Matkalle sijoittuu myös napapiirin ylitys. Norjan Sulitjelma on yksi 800 km pitkän Kalottireitin lähtöpisteistä, josta siirryn uusiin maisemiin. Matkaan tulee hieman mutkia, joista toistaiseksi selvitään. Tervetuloa mukaan matkaan!

19.3. Røssvatnetin ylitys

Heräilin Hattfjelldalissa erikoisesta torilavamajoituksestani vasta seitsemän maissa. En ollut kuullut puhelimeni herätystä korvatulpat korvissani. Vielä olisi tunti kaupan aukeamiseen, joka riittäisi aamupalaan ja pakkailuun. Toivon todella, että korvaava virtapankki löytyisi toiminnan lopettaneen tilalle. Yönkään aikana virtapankkiini ei ollut ilmestynyt valon valoa seinäpistokkeesta, eikä kummastakaan portista tullut virtaa. Aamu tuntui venyvän, kun kiertelin liikkeen jos toisenkim ympäri. Ei virtapankkia, ei karttoja. Ei yhden yhtä koko kylässä. Jopa myrkyn lykkäsi. Ei kai auta kuin alkaa paketoimaan ruokatäydennyksiä. En varmaan millään kerkeä aikomaani yöpaikkaan. Mutta kuulemma Røssvatnetin jää olisi hyvää hiihdettävää. Ehkä?

Ja olihan se helppoa hiihtoa. Sinne pääsy vain vaati tiekävelyä ylämäkeen, mikä tietysti aina on vähän niin ja näin. Viimeisillä kilometreillä kohdalle pysähtyi paikallinen kirvesmies Adam, joka tarjosi kyytiä rantaan. Vähillä akuilla kulkiessa en sano ei. Heillä oli rakennusprojekti juuri rannan matalimmassa kohdassa. Siitä olikin mainio lähteä liikkeelle.

Lumi jään päällä oli aivan maagista. Mustat voiteeni toimivat todella hyvin, ja kilometrit taittuivat rivakkaa tahtia. Pysähdyin pitkäksi aikaa myöhäiselle lounastauolle, ihaillen auringon lämmössä järven ympärillä kohoavia tuntureita.

Illan tullen valo väheni, mutta jäällä oli hyvä seurata muiden jälkiä kuunvalossa. Viimeiselle viidelle kilometrille sattui kova vastatuuli. Ei ihan niin helpolla päästänyt kuitenkaan.

Majoitusliikkeen pihaan suksiessa näin jo norjalaiskolmikon ahkiot. Loistavaa, tupa on lämpimänä. Sisään astellessa vastaan tuli kolme vielä edelliskertaa metsittyneemmän näköistä kaverusta. Pääsisin suihkun kautta suoraan petiin, jahka illallinen on syöty.

20.3. Lepopäivä Stekvasselv fjellgårdilla

Tästä tulikin sitten lepopäivä. Ensinnäkin päätin virtapankkiasian järkestyttyä jatkaa matkaa vasta hieman myöhemmin, jotta saisin myöhästyneen blogiartikkelin ulos. Tosiaan, Ulrik lainasi omaansa, sillä porukalla oli paljon ylimääräistä virtaa. Toiseksi, kun olin pakkaillut kimpsut ja kampsut, vetänyt monot jalkaan ja kiristänyt nauhat, tuntui jalan alla jotenkin epävakaalta. Aivan kuin jotain olisi monon pohjassa jumissa niin, että sitten kanta keikkuisi sen päällä. Liekö joku sorakivi pihalta tullut mukaan?

Ei ollut kivi. Koko kantapään osalta monon pohja oli irti. Voi nyt hyvä ihme sentään.

Ja niin kaivoin rinkan jälleen auki, totesin etten jatka matkaa, ja aloin paikkaushommiin. Nyt mukana oli rubber fix-liimaa josta olen kuullut että toimisi juuri tällaisiin ongelmiin. Liimaa menikin yllättävän paljon monon pohjan raosta sisään. Kampesin pöydän jalan monon sisään pitämään painetta kannalla, jotta liimauksesta tulisi mahdollisimman kestävä. Pöydälle kasasin rinkkani ja kirjoja painoksi.

Kaveruksista kaksi kävi päivällä kiertelemässä lähiseutuja. Yksi heistä tuntui olevan vähän kipeänä ja jäi lepäilemään. Lopulta muut palasivat makkarapakettien ja hodarisämpylöiden kanssa. Kahvia pyytäessä olikin tyrkätty illallinen koko porukalle kouraan!

Virtapankista ei koskaan selvinnyt, mikä vika siihen tuli. Todennäköisesti joku akkusolu oli huono. Miljoonia valmistaessa aina joku huono sattuu kohdalle jolla kulla. Minulla olisi oma varavirtapankki Abiskossa odottamassa, sekä sain myös takuusta uuden heti tilalle. Se ei toisaalta välttämättä kerkeä loppureissuksi mukaan.

21.3. Kierto Ruotsin kautta

Lähtö tuttuun tapaan venähti vähän myöhemmäksi. Lähdettiin kolmistaan hiihtämään ylämäkeen, kun majatalo jäi tyhjilleen. Omistaja kuulemma lähti juuri lomille ja pyysi vain siistimään paikan siten ettei märät pyyhkeet homehdu ja sitä rataa. Nousu alkoi kovin hikisenä, onneksi sentään kelkkauraa myöten. Voiteeni pitivät erinomaisesti, ja tahti oli lyömätön ahkioiden kanssa tuskasteleviin norjalaisiin nähden. Arne tosin piti hyvää tahtia kärjessä. Hänellä tuntui olevan kevein ahkio ja porukasta parhaiten kiipeävät (Åsnes Nansen) sukset alla.

Arnen ahkioon eli paris-pulkkaan muuten oli tullut tässä kohtaa jo jokaiseen pohjan muotoiltuun uraan isoja reikiä, joita hän koetti paikkailla ilmastointiteipillä. Ei se pitäisi kuin kenties hetken osan lumesta pois, mutta tekisi edes jotain. Kuulemma uusi oli jo tilauksessa. Tämä pulkka selvisi hämmästyttävän pitkään, olivathan he saaneet osakseen enemmän pehmeää hankea ja muutenkin pyrkineet valitsemaan reitit lumisille teille laaksoissa.

Näytin paris-pulkan tuunaus -artikkelistani, millaiset jalakset omaani olin viritellyt, ja kerroin kuinka paljon paremmin pulkka silloin kesti. Tähän hätään kesken reissun ei tietenkään ollut mahdollista alkaa asennushommiin, mutta ideasta selkeästi innostuttiin koko porukan kesken. Ulrikin Fjellpulken Transporterin pohja oli myös alkanut kulua, se tosin vielä oli reiätön koska pohja oli paksumpi.

Tiet erkanee jälleen

Kelkkaura lopulta loppui soisessa laaksossa, ja pääsin avaamaan uraa koko porukalle. Toivotin siinä hyvää matkaa jos ei enää törmättäisi, sillä aikomuksenani oli nostaa tahtia. Oskar oli edelleen vähän köhässä ja hitaampi, joten he aikoivat ottaa rauhassa. Sovittiin, että jätän Arnen nalgene-pullon suojineen Sulitjelman postiin heidän muiden pakettien luokse, kun puran oman pakettini.

Gressvatnetille päästyäni pidin tauon ja söin pari patukkaa auringonpaisteessa. Olin tullut uppolumesta huolimatta hyvää tahtia, joten aikomani määränpää Sauvasshytta olisi ihan mahdollinen. Harmillisesti Umbukta jäisi silloin ohikuluksi, olin heihin jo kerennyt olla yhteydessä että haluaisin yöpyä. No, monojupakka sekoitti pakan. Nyt nuo kengät sentään tuntui kestävän.

Järven toisessa päässä vastassa oli jyrkkä, luminen ja kallioinen, tunturikoivikkoinen valli. Jaa että tuostako pitäisi yli… No, ylhäällä aion pitää lounastauon. Siitä kannustinta. Kannustinta tosiaan tarvittiinkin, sillä pusikossa melkein pystysuoraa rinnettä tampatessa ja taituroidessa oli epätoivo iskeä sieluun. Alistuin lopulta ottamaan sukset pois, kun ei tuollainen lumeen taipuneiden koivujen päällä suksin tasapainottelu ollut ehkä kuitenkaan se paras tapa. Aiheutti monoillekin ylimääräistä vääntöä jota pitäisi kaikin keinoin välttää.

Muutos suunnitelmiin

Lopulta pääsin yli, ja laskin vielä alas joidenkin muiden jälkiä myöten, taas puskissa mutkitellen. Kävin pieneen niemennokkaan lounastauolleni, joista pidän pitkinä ja rauhallisina.

Tauon aikana kasvoi ajatus, että nyt on kyllä kuitenkin niin aikaista, ja hiihto jäillä on ollut erinomaista, että suksi kyllä kuljettaisi Umbuktaa ja Sauvasshyttaakin kauemmaksi. Rupesin tutkailemaan vaihtoehtoja, ja toden totta sellaisen löysinkin. Se vain aiheutti ristiriitaisia tuntemuksia. Kvitsteindalstunet. Sinne voisin mennä. En kääntyisi länteen, vaan hiihtäisin järvellä itään. Tulisi pidempi koukaus Ruotsin puolella, mutta säästäisin reilut 150 metriä korkeuskäyrää ja hiihto olisi osin myös kelkkareittiä pitkin. 26 kilometriä vielä. Takana oli 24 kilometriä. Joo, joo joo sinne menen. Kerkeän tuurilla ennen pimeää.

Se vain turhautti, että kaikki se säätö tuossa rinnevallissa oli nyt turhaa, sillä mikäli olisin pitänyt taukoni jo ennen vallia kuin vähän meinasin, niin sitä ei olisi tarvinnut kiivetä, olisin voinut hiihtää matalemmasta kohdasta. Huoh. No, mennyt on mennyttä, keskitytääs nyt hiihtoon.

Ennen pitkää illan hämärtyessä kelkkaurat oli kuljettaneet viimeisen järven yli, jonka jälkeen pidin taas patukkatauon. Kaivoin otsalampun esiin, mutta tuvalle olisi enää muutama kilometri.

Ja niin kerkesinkin ennen pimeää pihaan. Mikä hulppea maja se olikaan! Tupa oli muutaman vuoden ikäinen, tyylikkäästi sisustettu ja järkevästi jaoteltu lomamökin oloinen kokonaisuus. Ison lomamökin. Petipaikkoja oli pitkälle toista kymmentä. Ihastuin paikkaan niin, että päätin haluavani lähes samanlaisen jahka tilanne sallii. Asumiskäyttöön muuttaisin vain muutaman pikkujutun järkevämmäksi. Kyllä on norjalaisilla varaa näitä rakentaa.

22.3. Lumikenkäilyä

Jos eilinen oli hyvää hiihtoa, niin tänään asetelma oli aivan päälaellaan. Aamulla lumisade sentään taukosi kun lähdin liikkeelle, mutta hyvin äkkiä kävi selväksi, että päivästä tulee rankin pitkään aikaan. Lumi tarrasi suksenpohjiin kiinni välittömästi.

Mikä olisikaan ärsyttävämpää ja hankalampaa kuin suksenpohjiin tarrautuva lumi? Minäpä kerron. Suksenpohjiin tarrautuva lumi, joka jää kiinni niin kovasti, että se irtoaa vasta kymmenennellä potkulla, jos irtoaa. Suksenpohjaan jäävä lumi, joka tarraa niin kovaa mutta kuitenkin joskus lähtee irti. Ja tämä tietysti tapahtuu aina odottamattomimmissa paikoissa. Kun koko päivän ylämäessä on ollut seinäpito, siinä hankalimmassa kohdassa lumikökkäreet yhtäkkiä irtoavat ja kaatavat hiihtäjän nenälleen. Siinä alamäessä, jossa meno muistuttaa hiihdon sijaan lumikenkäilyä, yhtäkkiä sukset alkaa luistaa kohti edessä odottavaa pusikkoa.

Mutta kaikkien kökkäreiden kingi on, kun toisesta suksesta lumikimpale irtoaa, ja suksi luistaa hyvin ja lähtee vetämään eteenpäin, mutta toinen raahaa ja ei millään hellitä. Yleensä tämä tapahtuu helpoimmilla suorilla ja loivissa alamäissä. Heti kun suora tai mäki loppuu, kökkäre irtoaa. Ja kumpaankin sukseen syntyy heti uudet kiipeämään lähtiessä. Sitten ne pariin otteeseen yhtäkkiä irtoavat ja taas ollaan nenällään. Tällainen sählääminen kuluttaa sanoinkuvaamattoman määrän energiaa.

Raskas taival

Tässä kohtaa reissua alkaa kuntoni olemaan kohdillaan. Voin kiittää onneani, ettei tällaista keliä ollut alkureissusta käytännössä lainkaan. Hiihtotahti oli puolet tai alle totutusta, ja kymmenen kertaa rankempaa. Kelikään ei tahtonut olla puolellani märän lumisateen ja tuulen kanssa. Gps meinasi heittää sijaintia minne sattuu. Uuden lumen alla oleva kovempi kerros rikkoutuessaan joka askeleella upotti vielä kymmenisen senttiä. Suksen päälle kertyi kilon kökkäreet per suksi. Suksenpohjien pari lisäkiloa taas siinä missä ylämäessä toimivatkin pitona, sivurinteissä meinasivat laittaa sivuluisua.

Tämä päivä oli yhtä suorittamista, ellei se jo kuvauksesta ilmennyt. Pidin yhden tauon ensimmäisten kuuden kilometrin jälkeen taukotuvalla, jossa koetin skrapailla suksista voiteita, käytännössä muuttamatta tulosta. Toisen tauon pidin lounaalla kun viimein pääsin tunturin yli laaksoon. En lähtenyt toiseen tunturiylitykseen tässä kelissä, ajattelin että liikaa vääntöä muutenkin monoille. Viimeiset seitsemän kilometriä pääsisi tietä pitkin.

Maratonimatka Bolnastualle onnistui kuitenkin lopulta, mutta ukko on rättiväsy. Ruokaa naamaan kunhan lumet sulaa vedeksi. Päivän kohokohtana lounaalle tullessa läheltä liiteli suuri haukka. Lounaalla istuessani kuulin lähipuusta sen erikoisia, hieman loiskauksen tai kaivon kaiun kuuloisia huutoja.

23.3. Saltfjelletin ylänkö

Edellispäivän jäljiltä kroppa on aivan jumissa. Lihakset tuntuu todella käytetyiltä. Ei jäykiltä, mutta sellaiselta että palautuminen on kesken. Oikean pohkeen kipu onneksi oli jo ainakin melkein kadonnut. Mitenkähän päivä menee, pitäisiköhän koettaa vähän lyhyempää päivää kun aioin. Noin 30 km 45:n sijaan. Ehkä. Katsotaan. Pääsin lähtemään yhdeksän maissa, kun kämpän oheistyöt oli tehty. Kumma kyllä, viimeaikoina on mennyt pidempään lähteä sisätiloista kuin pihalta teltasta. Kai lämpimässä jämähtää. Ja onhan siinä sitä hommaa siivoilussa, puunkannossa ja ovien lukitsemisessa. Anyhow, hiihtäen olisi laitettava.

Seurasin alkuun joidenkin toisten pulkanjälkeä valtatien vierellä, kunnes ne kääntyivät hieman ylärinteeseen hiekkatiepohjalle. En alkuun oikein huomannut tätä, ja kävin sillan yli kävellessä tekemässä lenkin, josta sitten laskin jään yli ylärinteeseen.

Vaan oli ensimmäisten satojen metrien jälkeen rankkaa. Tuuli oli puhaltanut lumesta 20-50 senttiä syviä penkkoja kelkkajäljen päälle. Mietin siinä ylämäessä, että jos on tällaista niin menee siihen lyhempäänkin päivään kaikki voimat. Onneksi tilanne helpotti kun tiepohja vei ylös laaksosta avonaisempaan maastoon. Menin junaradan yli, ja seurailin sen suuntaa seuraavat tunnit. Tästä tulisi erikoinen päivä, sillä Valtatie E6 menisi Saltfjelletin ylängön yli. Edessä olisi myös napapiirin ylitys.

Kun lopulta palasin tien sivuun, alkoi lumi tosissaan olla parempaa. Enää ei aina upottanut edes kovemman kerroksen läpi, ja hiihto alkoi muistuttaa hiihtoa. Pohdin aamulla, että jätänkö pitkät kalsarit alle vai en. Aamulla oli kyllä viileää, ja tunturiin noustessa kävi viima. Viima kuitenkin rauhottui, aurinko alkoi välillä paahtaa tukalan kuumasti. Olisi ne kai pitänyt tajuta jättää pois. Vähän väliä peruin sanani, kun pilvet verhosivat auringon.

Napapiirin ylitys!

Edessä alkoi häämöttää suuri, musta UFO:n muotoinen rakennus, jonka olin bongannut kartalta napapiirikeskukseksi. Se ei valitettavasti olisi auki, mutta hiihtelenpä sitä kautta huvin vuoksi kun nyt matkalla on. Pihassa oli kolme eri monumenttia eri aikakausilta napapiirin sijainnille. Nyt olisi sekin virstanpylväs ohitettu! Miettikää, millainen automatka on Rovaniemeltä vielä Nordkappiin. Saa siinä takapuolen puutumaan yhtä kyytiä. Sellainen matka tässä olisi vielä hiihdettävänä. Napapiirin ylitys sinänsä ei aiheuttanut sen suurempaa tunnekuohua, mutta aika hauska etappi taas olisi takana.

Hiker hunger iskee

Pidin pihassa taukoa, aurinko onneksi näyttäytyi sen aikana. Pari patukkaa ei millään tuntunut riittävän. Viimeaikoina nälkä oli kasvanut vallitsevaksi tunteeksi, ja sen huomasi ja näki. Vaikka nyt meneekin jo noin desin verran ruokaöljyä per ateria, en silti ole saanut tarpeeksi energiaa. Vaje ei toisaalta ole ollut hälyttävän suurta, kun tähän saakka on päässyt verrattain vähällä painonlaskulla. Eikä tämä nälkä siitäkään johtuisi, sillä nyt tunnistin tämän niin sanotuksi ”hiker hungeriksi” eli loputtomaksi näläntunteeksi, loputtomaksi ruokahaluksi joka syntyy kun vaeltaa kuukauden-pari putkeen. Siitä ei pääsisi eroon, kuin hetkittäin syöden kaksi suurta pizzaa ravintolassa, kunnes reissu on loppu.

Aloinkin etsiä ravitsemusliikkeitä matkan varrelta. Lähempänä olevan tuvan vieressä ehkä hotellilla olisi ravintola. Joo, menen ja jään sinne joka tapauksessa. Ei kulje suksi kauemmas tänään vaikka suksi luistikin viimein hyvin aamun töksyttelyn jälkeen. Hiihtelin tien mutkat sitten suoriksi, välillä hiihtäen yhdellä puolen tietä, välillä toisella. Sain joitain vilkutuksia ja tööttäyksiä kannustuksena, kuten alkoi olla tavallista kun kuljin ihmisten ilmoilla. Lounastauon halusin kuitenkin pitää vähän suojaisammassa paikassa ettei tien pauhu olisi häiritsemässä. Löysin sopivan kukkulan jonka taakse osin piiloon pääsin istumaan. Keli alkoi pitkän lounastauon aikana viiletä.

Rakennetun alueen haasteet

Iltapäivällä hiihtäessäni ajoin itseni sumppuun. Mökkejä ja leirintäalueita alkoi olla enemmän. Lopulta tulin metalliaidan kohdalle, jossa kyllä oli portti mutta joka ei lumen takia auennut. Ja aita tuntui tekevän U-muodon eli olin sen perukoilla. Voihan nyt sentään, takaisinpäin sitten leirialueen läpi tietä kohti. Olisin mieluummin hiihtänyt maastossa, kun tie on tässä kohtaa kapea, mutkainen ja kummallakin laidalla kaiteet. Eikai se auta. Hiihtelin puskan läpi taukopaikan vessan vierestä. Jospa nyt ei kukaan tirkistelijäksi luulisi kun naisseurue oli pysähtynyt tauolle ajomatkallaan.

Päädyin lopulta kantamaan sukset kun mökkejä alkoi olla makuuni liikaa. Viimeinen vitonen tiellä oli oikeastaan jaloille ihan mukavaa vaihtelua, vaikka toki autoja sai välillä väistellä. Kämppäkin löytyi helposti sillä sinne meni melkein pihaan aurattu ura. Kävin katsomassa hotellin, mutta se näytti olevan remontissa eikä ketään näkynyt paikalla. Höh. No, minua odottaa iso annos riisiä ja kanaa.

24.3. Kahden lounastauon taktiikka

Aamu venyi hieman, sillä olin edelleen aika väsynyt taannoisesta takkalakelistä. Tänään olisi kuitenkin tarkoitus mennä pidempi matka. Ensi alkuun Graddikseen jonne olisi jo eilen kuulunut saapua. Siitä matka jatkuisi Ruotsia kohti, kun kiertäisin Junkerdalin tunturit. Jyrkkään rotkolaaksoon en oikein viitsinyt mennä, sillä vaikka se todennäköisesti olisi ihan ok hiihtää, olisi se melko loukku jos yhtään lunta lähtisi liikkeelle rinteillä. Mikään ei toki viitannut siihen, mutta Ruotsin kautta kiertäen saisin tasaisemman reitin myös.

Illaksi olisi tarkoitus hiihtää niin lähelle Sulitjelmaa kuin vain pääsisin. Olisi siellä 20 kilometriä ennen kylää tupakin. Lähdin aamun udussa seuraamaan kesäreittiä ja sillä kulkevaa hiihtouraa, joka tuntui menevän oikeaan suuntaan. Välillä tarkastin sijaintiani, sillä punaiset merkinnät oli katkonaisia puissa. Joo, edelleen reitillä. Voiteita lisättyäni sukset pitivät yhtä hyvin ellei paremmin kuin puolikkailla karvoilla, kuitenkin luistaen kohtuudella. Mainiota.

Siinä ylös alas kumpareita hiihdellessä tuntui, että reitti menee kyllä vähän ylös, ja niin se menikin. Aiemmat hiihtäjät olivat harhautuneet korkealle harjanteelle, josta sitten olivat ahkioineen taiteilleet alas. Melkoista mäkeä. Rinkka selässä tällainen temppuilu ei tosin tuottanut mitään ongelmaa. Toisen isomman nousun jälkeen laskettelin rinteitä Graddis Fjellstuelle päin. Olin jo aamun aikana luvannut itselleni, että jos jossain matkalla on ravintola tai muuta ruokaa saatavilla, niin pidän kaksi lounastaukoa tänään.

Ensimmäinen lounastauko

Leirialueelle saapuessa näytti, että paikka olisi kiinni. Soitin ovikelloa, ja isäntä kertoi heidän avaavan tunnin kuluessa. Selitin millä asialla olin, ja hän kävi kysymässä joko emännällä oli keittiössä valmista. Ja olihan siellä, joten pääsin etuaikaan nauttimaan herkuista. Menu koostui leipäburgerista jonka kyljessä oli salaatti ja ehkä parhaat karamelisoidut sipulit joita olen koskaan syönyt. Seuraavaksi eteen tuotiin paikallinen perinneruoka, jonkinlainen ohut leipärieska ruskealla juustokastikkeella ja lisukkeeksi hapankermaa. Jälkiruokana vohveli hillolla ja kermavaahdolla, ja vielä ekstrana mokkapala kaiken kunniaksi. Ai että kun kelpasi pitää taukoa ja syödä loputtomaan nälkäänsä!

Tunnin tauon jälkeen seurailin historiallista Ruotsin ja Norjan välistä tietä pitkin kunnes oikaisin mökkikylän läpi ison tien varteen huteran sillan kautta. Heti Ruotsin puolelle tultaessa maisemaa rikkoi varmaan miljoona moottorikelkanjälkeä. Ilmeisesti norjalaiset tulee Ruotsiin kelkkailemaan vapaammin. Hurjimmat jäljet vei suoraan jyrkkää rinnettä melkein tunturin laelle ja takaisin. Hiihtoreittikin vaihtui kelkkabaanaksi. Ainakaan suunnistaminen ei nyt tuottaisi ongelmaa, ja osin voisi oikoakin sillä jälkiä piisasi.

Melko tylsää hiihtoahan tällainen reitti on, mutta koska päivä on pitkä, oli se myös helpotus. Latasin äänikirjasovelluksen ja kuuntelin suositeltua tarinaa kaukopartioista. Melkoista touhua, mutta mielenkiintoista kuunneltavaa myös varustepuolesta. Vähän erilaista kevytretkeilyä harrastettu silloin, kun tilaa oli tehtävä muulle välttämättömälle. Tähän mielestäni koko ajatus kiteytyykin – paino minimiin siten, että reissun motiivien kannalta oleellinen on mukana ja järkevästi kuljetettavissa. Mieleen hiipi, että milloinkas aion tehdä sen kuukauden mittaisen, tukeutumattoman kesävaelluksen jota olen jo vuosia pohtinut. Nyt olisi näitä isompiakin keveitä rinkkavaihtoehtoja joilla 26 kiloa kulkisi mukavasti. Muonasta se suurin osa kannettavaa taakkaa tulisi. En tarvitsisi lentokoneesta tiputettuna lisätäydennyksiä.

Toinen lounastauko

Minut ohitti lopulta tien varressa matkaansa valmistellut saksalaiskolmikko koiravaljakoillaan. Koirien ohitettua ja kiivettyäni vimeiselle harjanteelle ennen järville siirtymistä pidin kiven suojassa toisen lounaani, myös pidemmän kaavan kautta. Kaivoin jo otsavalon käden ulottuville, hämärä alkaisi kohta laskeutua. Jalat tuuletettuani ja sullottuani ne takaisin höyrysulkusukkiin, otin suunnan järven myötäisesti. Kelkkajäljet loppui, tai sillon tällöin näkyi lumen alta jotain ääriviivoja vanhoista jäljistä. Eikun rantojen muotojen mukaan suuntima, ensin ison kivimöhkäleen ohi, sitten kapeikkoa kohti.

Lopulta parin tunnin hiihdon jälkeen tulin kaitaleelle joka oli kahden järven välissä. Ilta pimeni. Nyt olisi väisteltävä jyrkänteitä ja paljaita kohtia alas laskiessa. Meinasin liukastella lumen alla olevalla jäällä, ja välillä sukset alkoi tökkimään ilman kylmetessä. Mustat voiteeni ei enää toimineet, alkoi jäätää pohjiin. Sininen olisi toiminut tänään myös hyvin, mutta musta antoi pettämättömän pidon. No, tässä sitä hintaa maksetaan. Ainakaan ei vauhti kohonnut liikaa alamäkeen. En enää saanut skrapailtua pohjia puhtaaksi ja vihreä ei tarttunut kunnolla, niin niillä oli mentävä. Ihan hyvin pärjäilin.

Taivaan tulet

Kuun valossa ja taivaan rannan hämärässä nappasin sukset kouraan ja kävelin jyrkimmät kohdat alas. Järven rannassa odotti hyvä ja tasainen lumi, joka tosin muuttui välillä melko aallokoksi. Taakse vilkaistessa näin hienoimmat terävät vuorenhuiput kuun valaistessa maisemaa. Seurailin järvelle varjoani, jota myöhemmin sumussa käytin suunnistamiseen. Vaikka taivaanranta kajasti vielä valoisana edessä ja kuu valaisi maisemaa takaa, päälläni alkoi loimuta vahvat revontulet, jotka tanssivat vinhaan. Päälleni osui myös punavihreä korona. Viher-punasävytteiset valot saattelivat kulkijaa loppuillan. Ensimmäiset taivaan tulet tällä reissulla! Ja heti napapiirin ylitettyä. Olisi noita ennusteiden mukaan aiemminkin toki ollut, mutta keli ei ollut sallinut niitä nähdä. Utu vain häiritsi kuvaamista sen verran kuun valossa heijastuen, ettei tarkkoja tallenteita saanut. Pari kohtuullista otosta kuitenkin tallentui luuriini.

Lopulta löysin vastarannalta kelkkauran, jota seurailin kämpälle päin. Huomasin punaisen valon kauempana, ja katsoin karttaa mikä se voisi olla. Huomaamatta oli jäänyt pato, ja että vesi oli kaukanakin siitä aivan sulana. Olin kuunnellut kyllä jo kauempaa, että joku koski jossain pauhaa, mutten paikallistanut sitä kartalta. Ohoh, hyvä että jälki löytyi, muuten olisin harhaillut pimeässä ja sumussa liian lähelle. Olin kyllä ensimmäistä kertaa jäälle tullessa kuullut kumahduksia ja humahduksia, mutta ajattelin niiden liittyvän pakkasen kiristymiseen. Kyseessä kuitenkin tuntui selkeästi olevan, että padosta laskettiin vettä reilummin. Varmaan pakkasten tullen lisävirtaa kaivattiin. Mikäpä vesi täällä Norjassa ei olisikaan säännelty…

Pakkanen kiristyi lopulta -17 asteeseen, joka on suurinpiirtein tasoissa aiemman kylmimmän lämpötilan kanssa, jonka etelässä kohtasin. Tällä reissulla on ollut kyllä aika leutoa. Tuvan pihasta lähti tänään ajettu latu kohti Sulitjelmaa. Tästä olisi hyvä jatkaa.

25.3. Pizzapäivä Sulitjelmassa

Viivästelin jälleen aamulla oikein urakalla. Pihalla tuli lunta, oli keli muuttunut yön aikana. Pääsin jossain liki kymmenen maissa liikkeelle ja tietysti taas unohdin laittaa seurannan päälle. Sen siitä saa kun laiskistuu. Nyt oli skrapattava mustat pohjalta pois ja laitettava vihreää suksille. Se saikin aikaan taianomaisen, hiljaisen luiston vasta-ajetulla, pakkasen kovettamalla ladulla jossa oli vajaa sentti höttöisää pakkaslunta päällä. Ei mennyt montaa tuntia kun lähestyin jo Sulitjelmaa. Matka kävi laskettelukeskuksen läpi, jossa oli hyvä boogie meneillään. Olisi tehnyt mieli puuterissa käyttää pari käännöstä, mutta monojen vuoksi hiihdin ohitse.

Viimeiset kilometrit tiellä eivät olleet helpoimpia, se kun oli jyrkkä, jäinen ja mutkainen. Onneksi hiekoitushiekka ei ollut uponnut pintaan vielä pahemmin.

Sulitjelma olikin hieman erilainen paikka kuin olin kuvitellut. Kyseessä on ilmeisesti vanha kaivoskaupunki, ja sitä vanhaa infraa oli siellä täällä raunioina. Liekö maailmansodan aikaisia juttuja nämäkin olleet. Täytyy perehtyä historiaan paremmin, sitten kun lähden Kalottireittiä vaeltamaan. Tällä kertaa päätin, että lähden kyllä reittiä myöten Sulitjelmasta ylös, mutta en tee kaikkia kiemuroita vaan vedän mutkat suoriksi. Tärkeämpää olisi päästä monot kasassa Abiskoon. Käyn sitten joku kesä koko reitin. Taas tällainen takaisku esti tämänkin haaveen toteutumisen. Tyypillistä.

Saapuminen Sulitjelmaan

Kun saavuin kaupalle, ovesta tullessa edessä olikin heti vohvelitarjoilu, oli joku vohvelijuhlapäivä! Ystävälliset rouvat tarjosivat vohveleita hillon kera, mikä täydellinen tervetuliaistoivotus. Pelasti pahimmalta nälkäheräteostostelulta. Istahdin pöytään moneksi tunniksi lepäilemään ja suunnittelemaan seuraavaa täydennysväliä. Jos aikatauluni pitää, saatan törmätä suomalaisporukkaan Kungsledenin varrella. Ritsemiin olisi päästävä kolmessa päivässä, ja siitä muutama päivä Abiskoon.

Lämmitin eteisen mikrossa pakastepizzapaloja, tein täydennyssuunnitelmat ja pakkailin ostamani ruoat. Mukana olisi nyt myös muutama pikkujuttu jotka otin paketistani mukaan, sillä nyt bounce boxini loppuisi. Ekstrana hain vielä kylmälaarista pannupizzan ja kaapista alkoholittoman oluen matkaan, kun huomasin tuvan kuvauksesta että siellä on sähköuuni.

Todella jyrkkää ja pitkää ylämäkeä talsiessa kyseenalaistin ekstrapainon, mutta lopulta Ny-Sulitjelman kämpälle päästyäni oli helpottavaa napsauttaa uuni päälle ja nauttia päivän viides pizza ennen unille käymistä.

Muista liittyä sähköpostilistalle, niin saat ensimmäisenä ilmoituksen uusista julkaisuista!