Norjankieliset nimet ovat välillä hieman haastavia meille suomalaisille. Blåfjella-Skjækerfjella nasjonalpark on kuin mikäkin kielenkääntäjä. Børgefjellin ääntäminen taipui jo helpommin, niin kuin sen ylittäminen hiihtäen. Tervetuloa lukemaan seikkailuista upeissa tunturimaisemissa! Tässä artikkelissa ylitän Blåfjella-Skjækerfjellan ja Børgefjellan tunturiylängöt.
Artikkeli sijoittuu Trondelagin lääniin, välille Meråker-Hattfjelldal. Lopuksi siirrytään jo uusiin maisemiin. Tarina on osa Norjan Halki Hiihtäen -talvivaellustani, jossa hiihdän Norjan päästä päähän. Lue myös muut kertomukset matkan varrelta, ja muista tilata ilmoitukset uusista julkaisuista
10.3. Liian levänneet aatokset
Kiireinen aamu, olin jättänyt asiat illalla hoitamatta. Tämä tiesi aikaista herätystä, pikaista aamupalaa ja pyrähdystä kaupalle viemään lähetettäviä paketteja. Lisäksi pitäisi ostaa hammastahnaa ja vielä hieman lisää ruokaa. Tämän ajattelin kuitenkin ajan säästön vuoksi tehdä vasta Meråkerissa, sillä kävisin siellä kaupassa kuitenkin viemässä Norjan puolelle täydennyspaketin postitettavaksi.
Storlienissä kauppa avautui kun kävelin sisään, mutta postia pyörittävät henkilöt eivät olleet aamuvuorossa. Lopulta saatiin kaupalta Pontus-niminen kaveri hoitamaan asiaani. Juteltiin niitä näitä ja katsottiin että paketit menisi oikeaan paikkaan. Sain vielä urakan jälkeen kahvit matkaan. Pikapikaa hakemaan kamppeet hotellilta ja junalle päin. Pian olinkin jo takaisin Meråkerissa. Tällä kertaa paketti ei painanut kuin muutaman kilon, joten edestakaiset neljä kilometriä eivät tuntuisi ihan niin pahalta kuin viimeksi.
Koheltajaa koetellaan
Kaupan pihaan päästessäni olin puulla päähän lyöty. Ylimääräinen yö Storlienissa olikin tarkoittanut taas sitä, että on sunnuntai. Kauppa ja posti oli kiinni. No nyt pahan lykkäsi. Olin elänyt ihan maanantaissa. Vaihtoehtoja olisi kaksi. Joko yöpyä Meråkerissa vielä yksi yö, tai sitten keksiä joku joka voisi postittaa paketin puolestani. Aamulla ei todellakaan tehnyt mieli jäädä tyhjälle kylälle lusimaan, joten kyselin kaikki mahdolliset oljenkorret läpi, tuntisiko joku jonkun näiltä kulmilta. Yksi kerrallaan vastauksia tippui että ei, nyt ei kyllä kukaan asu täällä päin.
Varsinainen keskusta oli kauempana, lähistöllä oli avaraa. Muutama yksittäinen talo kulmilla kuitenkin oli. Eikun hattu kouraan ja ovikelloja soittamaan. Viidennellä ovella tärppäsi, mutta kohtasin kielimuurin. Kyseessä oli maahanmuuttajataustainen perhe, jossa vanhemmat puhuivat norjaa. Koetettiin sitten ruotsin ja norjan välille saada aikaan yhteisymmärrystä. Lopulta onnistuin esittämään asiani pääpiirteittäin ja perheen poika pyydettiin paikalle, hän puhuisi vähän englantia. Tawabin kanssa kävin sitten asiaani läpi, ja hän tulkkasi äidilleen. He voisivat viedä paketin maanantaina postiin!
Istuin vielä varmistamaan paketin sisältöä tarjotun maustekahvin ääreen. Kaivoin muutaman ruokapussin mukaani, kun en nyt päässyt kaupasta enää aikomiani ostoksia tekemään. Sain termarin ja pullot täyteen ja paketin osoitteineen ja postimaksuineen jätettyä perheen hoidettavaksi. Pääsin kuin pääsinkin jatkamaan vielä matkaa! Täytyy kyllä jatkossa entistä enemmän pysyä kartalla siitä mikä viikonpäivä on. Vaikka asia nyt hoituikin kiitos paikallisten vieraanvaraisuuden, en voisi jatkuvasti elää sen varassa että muut paikkailee virheitäni.
Matka jatkuu
Yhtä täydennyspakettia kevyempänä jatkoin kävellen laaksosta ylös, kunnes pääsin hiihtokeskukselta laduille. Johan suksi taas luisti! Ehkä vähän liiankin hyvin, olisi pitänyt olla eri voiteet. Ylempänä tunturissa pito parani huomattavasti, otin jopa jokusen luisteluhiihtäjän kiinni loivissa ylämäissä, kuntokin alkaa olla kohdillaan. Aurinko valaisi lähes tyyntä päivää ja pilvet pysyivät poissa. Nyt on ollutkin oikein hyvä keli hiihtää!
Loppupäivän laskut menivät todella nopeasti. Kello tuli vasta kolme kun pääsin Ferslian tuvalle. Hieno keli olisi myös telttailla jos haluaisin jatkaa. Puolikas päivä ei kyllä kaiken säädön ja kävelyn jälkeen muutenkaan haittaisi. Katsoin kalenteria ja kuuluvuuskarttoja, minulla olisi parin päivän päästä puhelu johon pitäisi päästä. No, kiire loppui siihen karttoja tutkailtuani. Jos jätän tänään hiihdot tähän ja hiihdän seuraavina kahtena päivänä reilu 40km päivämatkat, tulisin tuvalle jossa edellä kulkevien kaverusten varmistamana oli nettiyhteys.
Valikoin pienemmän tuvan joka lämpeni nopeasti. Joku oli vaan onnistunut useasta eri kynttilästä läikyttämään steariinit kamiinalle, jotka sai antaa käryttää pois räppänät levällään. Etsin suolaa suun desinfiointiin ja sitä löysinkin. Hammastahnatuubia kun en sitäkään älynnyt Ruotsista hommata mukaan. Ajattelin että teen loput Meråkerissa. No, kovin montaa päivää ei seuraavalle kaupalle olisi. Otin sentään xylitol-pastilleja myös mukaan ja nyt myös hammasharja on mukana, toisin kuin tammikuun testireissullani jolta unohdin lääkkeet, hammastahnan ja harjan.
11.3. Metsämaaston monet puolet
Pääsin liikkeelle joskus kahdeksan jälkeen. Ura seurasi kelkanjälkeä tiepohjalla, kunnes kelkkaura katosi ja alla oli vain suksien jälkiä. Niitä seurailin kunnes jäljet kääntyivät turhan jyrkästi eri suuntaan. Metsään päädyin, kuusten välissä ja alla oli erinomaisen epämukavaa kulkea. Karvat olisi pitänyt laittaa suksenpohjiin, mutta ajattelin seuraavani punaisia kesäreittimerkkejä vain hetken kunnes tulisin pienen suoaukean reunaan. Jokunen ärräpää kyllä lipsuessa oksien seassa lenteli. Lumi pääasiassa oli hyvä sekoitus kovaa ja pehmeää, jossa voiteeni toimivat hyvin. Mutta kaikenmaailman kuopat meinasi olla liikaa.
Lopulta pääsin aukealle ja yhtäkkiä joka suunnasta alkoi tulla suksenjälkiä. Liekkö muutamalla muullakin ollut sama ongelma tiheikössä! Päivän aikana jouduin lisäilemään voiteita vajaan kymmenen kilometrin välein. Pehmeän lumen alla oli edelleen hyvin kuluttava kova kerros. Käteni ovat olleet muutenkin kävin väsyneet hiihdosta, joten jatkuva voiteiden hinkkaaminen kävi hieman rasittavaksi. Muuten tänään oli erinomainen hiihtokeli! Tyyntä, aurinkoista, kantavaa hankea. Maisemissa ei todellakaan ollut mitään valittamista. Pääsin myös pitkästä aikaa näkemään poroja tunturiaukealla.
Jatkuva jarruttelu söi eniten voidetta pohjista, mutta myös ajoittaiset jääaukeat kantoivat kortensa kekoon. Matkalle sattui lisäksi kaksi uomaa, jotka oli niin jyrkkiä että toisessa päädyin lopulta ottamaan sukset pois ja kävelemään alas. Nämä oli kartalta helppo huomata. Jäätkin on sentään kantaneet hyvin, vaikka joitain sulia kohtia välillä on tullut vastaan.
Ruoasta ei kannata tinkiä
Sandvikan kylää lähestyessä löysin laavun, jonka edellä istuskelin pari tuntia lounastauolla. Siitä ei olisi enää kummoinen matka ollut seuraavalle kämpälle, mutta kelin ollessä niin hyvä ajattelin jättää sen välistä ja jatkaa eteenpäin. Lounaalla onnistuin läikyttämään kahvit. Totesin myös viimein, että näissä norjalaisissa halpisnuudeleissa on jotain mikä pistää yököttämään. Nehän sen hirveän iltayökötyksenkin aiemmin laukaisi, ja joka kerta niitä syödessä on aina sellainen pieni huono olo. Eipä tarvitse jatkossa nuudeleista säästää.
Tulin lounaan jälkeen hienoille laakeille ja avoimille metsäisille suotasanteille, joilla kulki myös paljon muiden hiihtäjien jälkiä. Tällainen avoin metsämaasto on yksi suosikeistani, ja täällä oli lisäksi valkoiset tunturihuiput joka puolella. Iltahiihtely oli nautinnollisin vähään aikaan. Hienot maastot ja helppo reitti, loppuun vielä pitkä lasku kohti viimeistä pikkukylää jolla Veran DNT-kämppä sijsitsi. Tällä kämpällä oli sähköt ja pihassa kaivo. Kämppää oli laajennettu jossain kohtaa, tehty erillinen ja iso nukkumatila. Olisiko kymmenisen petipaikkaa ollut. Ruokakaapilta en tällä kertaa tarvinnut mitään. Vedenkeittimellä ruoat tuloilleen jonka jälkeen pää tyynyyn. On alkanut kilometrit painaa, vaikka tänään matkaa olikin ”vain” 40 kilometriä.
12.3. Blåfjella-Skjækerfjellan kansallispuisto ja tunturiylängöt
Veresvatnet pisti jääröpelöisellä lumella hanttiin. Tästä tulisi taas tällainen päivä, voiteet veks jo ensimmäisillä kilometreillä. Pyrin suuntaamaan edessä hiihtävien norjalaisten jäljille suorinta mahdollista reittiä. Pellon halki avaraan metsään jossa yllätin kauriin. Siitä jäälle jonka yli kelkkareittiä katsomaan. Löytyi ne jäljetkin, kolme ahkiota ja yksi suksipari. Epäilyttävän kapeat. Tiedän, että Marius on nyt edelläni Storlienissä lepäilyjeni johdosta. Harkitsi kuulemma jossain kohtaa vaihtavansa suksia kapeampiin. Olisikohan nyt käynyt niin?
Lopulta jälkiä oli kyllä sikin sakin sinne tänne ja vaikka kuinka monta paria. En mennyt sitä pidemmälle spekuloimaan. Tänään olisi edessä Blåfjella-Sjekerfjellan kansallispuiston ylitys laaksoa myöten, ensin Skjækerfjellan yli. Aamu alkaisi loivalla nousulla. Jotenkin tuntui meno tänään hitaalta. Oikeastaan samanlainen fiilis oli eilenkin, mutta erityisesti tänään. Vähän väliä voiteita pohjiin hinkatessa tuli pysähdeltyä useammin. Liekö siitä johtuvaa. Pitäisi olla levon jäljeltä hyvä hiihtää, mutta koko ukko on kyllä vähän jäykkänä ja voimat pois. Eikun siis motivaatioksi podcast korville ja ylämäkeen nyt jo katkaisemani vanhat karvat suksien pohjiin. Ei ne ihan yhtä hyvin pitäneet, mutta lumen koostumuksella oli nyt ehkä kuitenkin enemmän tekemistä sen kanssa. Kova jäinen röpelö pohjalla, ja höttöä uutta lunta päällä. Hankala kaikin puolin. Otin jyrkimmissä paikoissa sukset kainaloon.
Skjækerfjellan ylänkö
Maisema alkoi avartua, ja lopulta eilen jo kauempaa ihailemani huiput olivat käsinkosketeltavan lähellä. Välissä oli kumpuista suomaastoa, jota pitkin laaksossa tulisi kulkea. Aina oli hieman yllätys, mitä kumpareen takana on ja pitääkö tehdä kiertolenkki. Pohjalla kulkevaa jokea myöten ei voinut mennä, sillä se oli monessa kohtaa pienissä kanjoneissa ja joissain kohdissa sula. Pidin lounastauon tunturien välissä korkeimmassa kohdassa tämän päivän reitillä, sitten syönnin jälkeen matka kävisi alamäkeen. Tovin kumpareelta toiselle hiihdeltyäni päädyin kohtaan, jossa suo laskisi toiselle suolle. Maisema jylheni odottamattomasti. Jahas, tässä olikin aika paljon jyrkempi jokiuoma kuin ajattelin, kummallakin puolella monta kymmentä metriä korkeat kallioseinämät. Pohjalla en kyllä tuosta jatkaisi, ei auttaisi kuin kääntyä taakse hieman ja kivuta ylitse.
Joet voi olla vaaraksi tai hyödyksi
Niin tein, ja laskettelin alaspäin kunnes kohtasin myös hetkeksi norjakoplan jäljet. Ne vaan katosivat samoin tein. Päätin ottaa suunnan levenevää ja tasoittuvaa jokea kohti. Se menisi oikeaan suuntaan. Joella kuljin mutkissa kuin mikäkin formulakuski, kruisaillen sisäkaarteesta toiseen. Tasaista ja kevyesti alas viettävää hiihtoa joka oli nautinnollista kumparenousujen jälkeen. Seurailin jäällä hirviemän ja vasan jälkiä pitkän aikaa, kunnes jäljet lopulta jatkuivat kuruun jäälohkareiden päällä taiteillen, virtaava vesi allaan. Joo, kyllä tuolta kehtaisi mennä jos kerta monisataakiloinen hirvi on koikkelehtinut, mutta sukseni luistivat taas voiteiden puutteessa vähän liikaa. En luottanut kontrolliini ja kaarsin sivulle kunnes löysin hyvän väylän alas suoaukealle.
Maisema avautui taas hienoksi tunturit taustalla, suo avoinna ja harvakseltaan käkkärämäntyjä. Joen varrella kasvoi koivuja vähän mutkalla. Saavuin soiden yli Gaundaleniin, jossa oli ilmeisesti joku mökkimajoitus. Erikoisuutena pihassa oli myös pieni lentoasema. Täällä ei ilmeisesti teitä juuri ollut. Aloin olla jo aika puhki, ja edessä olisi iso liki neljänsadan metrin nousu. Vesi alkoi loppua, samalla kun natustin neljä patukkaa yksi toisensa jälkeen. Ei se auta kuin kivuta. Kaivelin myös uudet pitokarvat esiin, sillä vanhoilla ei kyllä tätä mäkeä pääsisi. Kenties paras olisi vain kävellä, mutta mitä suotta. Siinä se hiihtäessä mäki taittui avotunturia kohti.
Upea ilta tunturissa
Seurailin taas jälkiä, jotka meni vähän eri suuntaan kuin aikomani reitti, mutta samaan paikkaan kuitenkin. Viimeinen 12 kilometriä oli kenties upein tähän asti, ilta-aurinko valaisi tunturiylängöt oranssina. Oli myös hauska katsella ylhäältä Ruotsiin päin, jossa Skäckerfjällenin huiput ja Hotagenin suojelualue näkyivät kauniisti. Tuolta sitä on pariin otteeseen itsekin hiihtänyt, ja tälläkin hetkellä siellä olisi Vita Bandetin hiihtäjiä. Seuraavana päivänä huomasin yhden heistä ottaneen kuvan suuntaani samasta ilta-auringosta. Kuvitella, että Vita Bandetin oikeastaan ainoa kelkkareititön alue on tuossa vierellä, ja sitä silloin itsekin vähän empi että mitenkäs se menisikään. Nyt Norjassa käytännössä suurin osa matkaa on taittunut ilman mitään reittejä tai merkintöjä. Hienoinen kontrasti vaativuudessa.
Samalla nämä olivat kivuliaimmat ja rankimmat kilometrit. Matka alkoi painaa jaloissa toden teolla, ylhäällä luulin helpotuksen odottavan. Laitoin hitusen lisää vihreää voidetta pohjiin, ja paketoin karvat pois. Alamäkihän on se helppo osuus? Ei suinkaan. Eiköhän lumi ollut todella arvaamatonta ja jo kivusta huutavia jalkoja sai toden teolla käyttää ohjaamiseen ja etenkin jarrutteluun. Välillä oltiin ihan jäällä, välillä uppohangessa, välillä hajoavan keskikovan kerroksen arvaamattomilla armoilla.
Sentään viimeiset kaksi kilometriä mäestä oli aivan täydellistä 5 cm puuteria jonka alla kova pohja. Voiteitakin oli sen verran jäljellä, että jään ylitys onnistui ongelmitta. Ensin piti kuitenkin kiivetä kävellen jyrkkä mäki, jonka kohdalle nalkkiin oli norjalaiset joutuneet. Olisi melko homma ahkion kanssa tuo nousu, vaan niin olivat menneet. Tuli muistoja mieleen tammikuisesta Tuiskukurusta, jolloin kärrättiin se seitsemän ahkiota ensin ylös ja sitten alas vastaavaa rinnettä. Niin niitä kohdalle sattuu ja toiminta sitten sen mukaan.
Kämppää lähestyessä haistoin savua. Jahas, saattaisin päästä lämpimään tupaan! Ja niin valoa näkyikin yhdessä ikkunassa. Näin myös vilauksen oranssia takkia, kunnes rautalanka-aita kampitti minut viisi metriä ovesta. Kolistelin sisään, kun Marius toivotti väsyneen kulkijan tervetulleeksi.
13.3. Blåfjelletin ylänkö
Vaihdettiin illalla pikaisesti kuulumisia, jonka jälkeen painuttiin pehkuihin. Tämä kämppä oli hieman erilainen kuin muut, nukkumatila olisi ollut yläkerrassa tai kokonaan kämpän toisessa päässä. Heräsin lattialta, kun en enää jaksanut siirrellä tavaroitani. Vaikka en olisi saanut Mariusta kiinni, olisi käynyt lykky. Joku oli jättänyt hammastahnatuubin loput tuvalle! Tuntui erinomaiselta saada jälleen täysin puhtaat hampaat. Toki ei minulla asiat sen suhteen huonosti olleet kun matkassa oli xylitolpastilleja, hammasharja ja suolaa. Mutta on se ihan eri juttu pestä hammastahnalla.
Siivoiltiin paikat ja voideltiin sukset. Tai no, itse laitoin uudet karvat pohjaan. Niistä oli edellispäivänä jäänyt hieman epävarma olo, kun kantojen alle oli mennyt lunta ja karvat irrottaessa repsotti hieman. Ajattelin että aamun pienessä nousussa olisi hyvä kokeilla karvat, ettei sitten joskus tosimäessä kasva tatti otsaan.
Suksi luistaa
Liima tuntui pysyvän kiinni. Nyt vaan oli kirjan sivut kääntyneet sen verran eteenpäin, että en voiteilla hiihtävän Mariuksen perässä meinannut millään pysyä. Sentään ylämäessä saavutin vähän. Pidemmät ja jäykemmät sukset tuntui antaneen kaverille potkua matkaan ja mietittiin yksissä tuumin että tällaisella reissulla suksivalinta on ihan yksi ensimmäisistä ja suurimmista vaikuttavista tekijöistä, joka suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon. Mukana oli toki nyt kevyempää kattilaa ja virtapankkia, mutta rinkka painoi edelleen paljon enemmän kuin omani. Silti karvani irrotettua tahtimme oli käytännössä sama. Aiemmin olin aina joko kannoilla tai kaukana edellä. Vasta myöhemmin päivällä painoeron aiheuttama lisärasitus vaikuttaisi jaksamiseen.
Tänään vaikutti olevan myös suunnilleen samankaltainen päivä kuin eilen. Kahdeksan astetta pakkasta, sama lumi ja sitä rataa. Aurinkokin vähän pilkotti hunnun takaa. Koko päivä katseltiin selkeää haloa sen ympärillä. Aamupäivän reitti vei laakeiden, metsäisten soiden ja pienien järvien halki. Seurailtiin kolmikon jälkiä, jotka tuntui vievän ihan hyvää reittiä eteenpäin. Kesällä täällä Mariuksen mukaan oli tuskaista kulkea, mutta talvella maisemat avautuu ja lumen myötä hiihtäjä palkitaan. Toden totta.
Mariuksella oli sinistä pohjassa, itse päätin kokeilla laittaa sinistä pohjalle ja ohuen kerroksen vihreää päälle. Tällainen oli auttanut jäisellä lumella, etenkin kun välillä oli pehmeämpiä kohtia jossa sininen meinasi tökkiä. Päästiin yhdellä voitelulla noin 12-15 kilometriä tänään eli lumi oli kokonaisuudessaan parempi. Lopulta käytin pelkästään vihreitä. Aiottiin pitää lounastaukoa noin päivän puolivälissä, mutta noustessamme Liernen ylängölle tuuli koveni hiljalleen. Lopulta ajateltiin että hiihdetään kunnes löytyy joku suojaisampi paikka. Niin suojaisa kuin nyt avotunturista löytyy. Ennen lounasta tulikin 28 kilometriä matkaa.
Viima vapisuttaa tunturiylängöllä
Jatkettuamme tauolta tuuli koveni kovenemistaan. Kaivoin kuoritukkaset ja naamarin esiin pitkästä aikaa, mutta ne eivät yksin riittäneet pitämään lämpimänä. Tuuli pysyi 10 ja 15 metrin sekunnissa välillä, pakkanen oli likimain samoissa lukemissa. Eli alkoi viluttaa. Hyvää paikkaa kaivaa lisää vaatetta ei ollut, joten päätin hetken kokeilla kuinka pärjään. Suhteellisen hyvin, tunti hävisi yhtäkkiä jonnekin. Ei olisi enää pitkä pätkä leiriin, joka olisi 40-45 kilometrin välissä tänään. Tuulensuojaisammissa paikoissa sai lämmöt päälle, avonaisemmalla alueella hieman etenkin kyynärvarret ja kädet meinasi kohmeloitua mutta kuitenkin oltiin vielä rajan paremmalla puolella. Lopulta päästiin aloittamaan pitkä laskeutuminen laaksoon.
Kun bongattiin ensimmäiset kuusipuut, alettiin katsoa leiripaikkaa. Sellainen löytyi tuulen alapuolelta, tasanteelta joka oli myös lumivallin suojaama metsälampareen takana. Tällä kertaa leiriä pystyttäessä saikin kaivaa lumipalikkaa vähän syvemmältä. Sauvani kun ei itsessään ole teltalle riittävän pitkä, ja tässä kohtaa oli aika pehmeää lunta pinnan kovan kerroksen alla. Noin 50cm syvyydestä löytyi kova paksumpi kerros josta sain hyvät ja kestävät palikat alle. Sää saattaisi huonontua jos tuuli kääntyy, niin ankkuroin teltan kunnolla. Lumisade alkoi jo telttaa pystyttäessä ja jatkui yön yli. Tein siis myös käymälän absidin käyttämättömälle puolelle.
14.3. Kun sää ei osannut päättää
Päätettiin lähteä hieman myöhemmin matkaan, herätys laitettiin puoli seitsemäksi. Seuraavaan kylään olisi vain vajaa 20 kilometriä ja siellä saataisiin syödäksemme sekä täydennettyä ruokia. Yön aikana oli teltan päälle kertynyt viitisen senttiä kuorrutusta, ja keli oli selkeästi plussan puolella. Makuupussin pinnassa oli kosteutta, ja teltta oli märkä sekä sisältä ja ulkoa. Ehkä vähän odotettua vähemmän. Tulisikohan hiihdosta mitään tänään. Ainakin keli näytti kivan puolipilviseltä, ja tuulen ja sateen pitäisi alkaa vasta päivällä.
Alkuun päästessämme suksi piti ja luisti hyvin. Kierrettiin iso kivinen mäki sumun peittäessä näkymät, jonka jälkeen edessä oli aika paljon ylösalas menoa pienten harjanteiden ja jokien yli. Siinä se pito sitten loppui. Ja suksen pohjiin alkoi kuitenkin kertyä välillä lunta. Aina väärässä paikassa. Kaaduin tästä syystä paristi nenälleni ylämäessä. Moni mäki meni tampatessa, kun edes haarakäyntiin ei pito riittänyt. Lopulta taivuin ja laitoin karvat suksien pohjiin. Marius jatkoi vielä ilman, hänen suksensa oli voideltu hieman eri tavalla mikä antoi hitusen enemmän pitoa. Siinä kuitenkin ylä-alamäissä miehen pää kääntyi, ja päätettiin mieluummin seurailla hieman pidempää reittiä suoalueita ja järviä pitkin.
Mielivaltainen säärintama
Tänään sää ei kyllä osannut yhtään päättää, mitä mieltä olla. Aamun kajastuksesta sumuun, sumusta aurinkoon, lumisateeseen, tuuleen, tuskaiseen auringonpaisteeseen, lumisateeseen, tuuleen. Kaikki tuli koettua. Mariuksenkin suksista loppui lopulta järvillä pito, ja lähdettiin soveltamaan kuusimetsän halki kohti tietä joka veisi Nordli-nimiseen kylään. Tai Sandvikaan, mikä nyt oikeampi nimi olikaan. Kuusten seassa saatiinkin rämpiä, talousmetsältä alkoi vaikuttaa. Ei ollut helppoa jyrkähköä rinnettä puikkelehtia, otettiin kumpikin reilun sadan metrin pätkällä kunnon pommit lumihankeen ja ainakin joku oksa kasvoille. Kylille päästessä taivaalta alkoi tulla myös vettä reilulla kädellä. Sekin piti nähdä.
Vieraanvaraista seutua
Mikä nostatti tunnelmaa, niin ilmeisesti täällä oli huoltoasemalla tapana tarjota ateria Norge på langsin kulkijoille! Nautittiin pitsat ja kahvit antaumuksella. Vielä oli aikomuksena jatkaa matkaa, jos tuo keli vähän helpottaisi.
Ei helpottanut, viimeiset 11 kilometriä käveltiin pimenevään iltaan kovenevassa tuulessa ja milloin räntä- milloin vesisateessa. Huhu piti onneksi paikkansa, ja Kvelian kaupan pihasta löytyi nopeasti lämpeävä, pieni mökki johon ahtauduttiin läpimärkine varusteinemme yöksi.
15.3. Monosaaga saa jatkoa
En oikein voi uskoa, että nyt on jo maaliskuun puoliväli. Vaan näin on. Nyt ihan oikeasti pitäisi olla se keväthankikausi, ja sitähän tämä on. Mikä siinä nyt niin vaikeaa on, että silti reissu laittaa hanttiin. Nyt on jo kuitenkin puolitoista kuukautta reissua takana. Ajallisesti varmaan noin puolivälissä, ja matkan puoliväli häämöttää muutaman päivän sisällä. Mutta eihän tämä niin helppoa saa olla. Ensimmäinen huomio aamulla kivasta kahden hengen tuvasta heräiltyä oli, että pitokarvat irvistelee pahemman kerran eli liima ei pidä suksen pohjissa. Vessakäynnille lähtiessä vilkaisin vahingossa monoja, ja kauhukseni huomasin että etenkin vasemman kengän sisäsyrjä repsotti nyt viikko matkaa taitettua käytännössä yhtä pahasti, kuin ensimmäisen kuukauden hiihdetty monopari, joka siis hajosi pahemman kerran. Nyt sama ongelma oli toistunut, mutta pika-aikataululla. Tällä reissulla en enää tähän monomalliin voisi luottaa.
Vaeltajan paratiisi
Murheet unohtui hetkeksi, kun kauppa avasi kymmeneltä ovensa ja toivotti kahvien kera sisään. Istahdettiin toiselle aamupalalle ja täydennettiin ruokia ennen tielle astelemista. Kvelibuan pihassa tosiaan on Norge på Langsin kulkijoille ilmainen (muille 15e/hlö) pieni mökki, jonne voi koska tahansa saapua. Kaupan alakerrassa on myös vessatilat josta löytyy latsuspistoke ja kolikkosuihku (10kr=5min). Mitä muuta vaeltaja kaipaisikaan? Ilmeisesti tämä seutu on sellaista, että suurin osa reitin kulkijoista päätyy kulkemaan tätä kautta.
Tiekävely oli pitkästä aikaa yllättävän rankkaa. Nyt on jo muutenkin monta päivää ollut aika väsynyt olo, ja tuo monojupakka painanut mieltä jonkun verran. Mutta eipä tässä kuin laittaa sukset rinkkaan kiinni ja talsimaan loskaista ja mäkistä tietä, sään vaihdellessa sankasta lumisateesta tuskaisen kuumiin auringonporotuksiin. Päivästä tuli suhteellisen lyhyt omalta osaltani. Marius jatkoi vielä jonkun matkaa, itse lopetin 21 kilometrin jälkeen tien vieressä olevalle kodalle. Ajattelin, että saisin tehtyä kirjoitusrästejä illan aikana pois alta, mutta myöhäänhän se venyi. Kääretorttua nauttiessa mikäpä sitä olla makuupussissa, kun ulkona alkaa pikkuhiljaa pakastaa.
Ajattelin tosiaan että ehkä huomenna olisi parempi hiihtokeli. Tiekävelyksi jos menee niin on kyllä liukasta. Vaihtoehtoina olisi kulkea 31 kilometriä Røyrvikiin jossa tehdä täydennys, sitten jatkaa matkaa tai jäädä hotellille yöksi. Marius aikoo jäädä kylille, itse pohdin vielä miltähän silloin tuntuu. Tekisi mieli ottaa norjalaiskolmikko kiinni, niin pääsisin antamaan pudonneen Nalgenen Arnelle takaisin. No, päivä kerrallaan. Tämän päivän kohokohta oli, kun tien varresta isoa puuta jyrsinyt majava pinkoi lättähäntä lepattaen lumella pakoon.
16.3. Røyrvik
Aamu valkeni rapsakassa kahdeksan asteen pakkasessa auringon pilkistellessä pilvien takaa. Yön tuulet oli laantuneet, ja lumi kovettunut. Pinnalla oli aivan hento kosketus uutta lunta. Tästähän voisi tulla hyvä hiihtopäivä!
En nukkunut oikein kunnolla. Yhtä syytä en keksinyt tälle, mutta tuuli ja oven narina, ja hiirulaisten ropistelu ei varmasti auttaneet. Illalla jäin pitkäksi aikaa suunnittelemaan jo seuraavaa reissua. Jätin lumensulattelut aamuun, kun olin aika väsynyt. Siinä sulatellessa ja prosessin tullessa loppua kohti, tajusin että hetkonen, eihän minulla ollut ruokaa tämän päivän lounaalle. No voi hyvä ihme, miten tämä pääsi livahtamaan huomiotta? Olin laskeskellut vähän sen lounaan varaan, koska aamupalaksi oli vain puolikas kääretorttu ja näkkäripatukka. No, näillä on pärjättävä. On tuossa jokunen muu patukka lisäksi. Eipähän tarvitsisi kantaa kuumaa vettä nyt mukana.
Otin vauhdikkaat laskut kukkulalta alas hienossa kelissä. Alempana lumi alkoi pettää alta ja voiteet ei enää toimineet. Päädyin myös vähän jyrkempään rinteeseen, josta tässä lumessa pystyi vain sivuttaiskäynnillä laskeutumaan. Siihen meni joku tovi, mutta lopulta pääsin laskemaan kohti tietä. Loput päivästä olisi potentiaalisesti sitä myöten. Jäällä näytti olevan aika paljon aukkoja, jälleen kerran padottu järvi. Koetin ensi alkuun seurailla järven laitamia kelkkareittiä, mutta se oli aika vaivalloista ja matkaa kertyi rannan mutkissa. Päädyin sitten tietä tallaamaan jokusen kilometrin, kunnes katsoin kartasta että edellä kulkeva Marius oli myöhemmin lähtenyt jäille. Siellä varmaan olisi parempi mennä. Kävelin vielä jokusen maatalon ja tervehtimään tulleiden vahtikoirien ohitse, kunnes laskettelin Limingenin jäille uudelleen. Ja kyllä vain, nyt olisi tasaista ja pääsin kulkemaan suoraan. Lumen pinnassa tosin oli jäinen kerros, mikä pakotti käyttämään karvoja.
Røyrvik palvelee nuutunutta hiihtäjää
Kulkeminen ei ollut ihan niin vaivatonta kuin olisi voinut toivoa, mutta eteenpäin pääsi kuitenkin. Tuskastuttavan pitkän järven ylityksen jälkeen saavuin rantaan, ja kävelin viimeiset kaksi kilometriä kaupalle hakemaan täydennystä ruokavarantoihini. Mukaan lähti myös herkkuja illaksi, olin hiihdon aikana päättänyt että enpä jatkakaan vielä pidemmälle, tiekävelyt on olleet sen verran rankkoja. Tukisin paikallista majoitusliikettä seuraavaan päivään. Täydennyksestä kiirehdin huoltoasemalle, jossa pizzabuffet loppuisi pian. Kerkesin Mariuksen kaveriksi tuhoamaan viimeisen pizzan. Buffetti maksoi meidän rahassa vajaan kympin.
Täällä oli myös hyvä suksivoidevalikoima. Katselin säätietoja, niin jokunen päivä menisi päivällä plussalle, mutta yöllä olisi vähän pakkasta. Jotain kylmempiä päiviä. Seuraavalla viikolla saattaisi ehkä hieman luntakin tulla. Liistereitäkin täällä oli montaa sorttia, mutta vielä ei kyllä olisi ihan niiden aika. Mariuksen violetit ei olleet toimineet, punainen varmaan olisi myös vähän liian lähellä. Päädyin kokeilemaan kalliimpaa kisavoidetta, joka ainakin jonkun jenkkifoorumin suosituksen mukaan toimisi hyvin voiteiden ja liistereiden välisessä kelissä. Vihreää minulla oli lisäksi mukana vielä reilusti, blue extra alkoi käydä vähiin mutta riittäisi vielä. Tosin taetta saatavuudesta ei seuraavalla kylällä olisi. Pitäisiköhän tuo purkki vielä poistaa hyllystä?
En jaksamut miettiä, jätin hyllyyn, on minulla voidetta vielä. Ja vihreä toiminut myös ihan kivasti. Majoituksessa pääsin pitkästä aikaa pyykkäämään, mikä oli yksi isoimmista syistä jäädä Røyrvikiin.
17.3. Norjan puolivälissä!
Aamupalan alkamisajasta en muistanut eilen kysyä. Laitoin herätyksen kahdeksan paikkeille, mutta keittiössä ei näkynyt vilskettä. Kuulemma aamiainen on yhdeksältä pöydässä. Mikäpäs siinä hitaammassa aamussa. Päätin kuitenkin, että käyn varmaan hakemassa myös lisää blue extraa huoltoasemalta joka aukeaa kello 11. Voiteissa kun on vähän niin ja näin että kaikkialta ei löydy kaikkea.
Pääsin liikkeelle puoli kaksitoista. Marius jäi viettämään lepopäivää, hänen kaverinsa tuli käymään. Sain yli jääneet bensat mukaani mikä oli hyvä, sillä tässä pätkässä voisi mennä muutamakin päivä. Hieman riippuen olosuhteista. Kävelin alkuun noin 15 kilometriä tien vartta, kunnes pääsin hiihtämään järvelle kelkkauraa myöten. Namsvatnin rannalla odotti keittokatos sopivasti myöhäistä lounasta varten. Ilmeisesti saavuin myös kylttien mukaan Norjan maantieteelliseen puoliväliin! Oman reittini puoliväli olisi vielä jokusen päivän päässä, tai oikeastaan se selviäisi vasta reissun lopussa. Tänään on kuitenkin tavoite seuraavalle isolle merkkipaalulle – Trondelagin ja Norrlandin läänien rajalle!
Hiihto oli ihan hyvää jäällä, mitä nyt pikkuisen välillä meinasi lipsutella jäisellä lumenpinnalla. Uusi voide kuitenkin tuntui pysyvän pidempään pohjassa. Laitoin sitä vertailun vuoksi vasta toiseen sukseen. Rannalla järven toisessa päässä olisi ollut laavu ja kämppä, mutta aikomuksena oli vielä nousta puurajaan. Täällä kämpät vaatisi myös jonkun eri avaimen.
Virmadaleniin noustessa siirryin myös Børgefjellin kansallispuistoon. Nousu oli loivaa ja mukavaa, seurailin edellämenneiden jälkiä. Pimeä alkoi laskeutua niskaan, ja vähän ennen seitsemää päätin katsoa hienon leiripaikan, kaksi kilometriä ennen rajaa. Tuulta pitäisi olla vain 5-8 metriä sekunnissa, joten otin leiripaikan viereiseltä kukkulalta, josta tunturiylängöt avautuivat ympärillä. Yhdeksältä olin valmiina nukkumaan.
18.3. Børgefjell nasjonalpark
Heräsin puoli kuudelta, mutta väsyksissäni pyöriskelin melkein kuuteen. On aina pieni kynnys rueta touhuun, kun ensimmäisenä on vuorossa pissalla käynti pihalla. Toisaalta se on aina yksi hienoimmista hetkistä päivässä, etenkin valoisana aamuna. Viileä keli herättää myös. Pakkasta oli yhdeksän ja tuuli lisäksi hieman. Pakkanen on hyvästä, sillä kondenssi jäätyy. Vessakäynnin jälkeen ennen takaisin makuupussiin sujahtamista tungin pussin hupun sen sisään ja hanskalla heiluttelen jäähileet katosta. Siitä se makuupussin päältä on helppo huitaista pois. Näin ei keitintä käytellessä ala sataa niskaan, pienehkö teltta kun lämpiää jotenkin. Nyt toki olin jättänyt vähän enemmän tuuletusta helman alle.
Kahvivedet ja puurovedet termarista kuppiin, ja aamupalan pääsee nauttimaan lämpimässä makuupussissa. Vielä pari puhallusta alustaan yön jälkeen. Kahdeksan aikaan olin liikkeellä. Suksiin laitoin toiseen sinistä toiseen mustaa, ihan kokeilumielellä. Päälle peittelin ohuesti vihreää. Mustan päälle se oli hankalampi levittää, mutta tuntui toimivan paremmin. Kovan pinnan päällä oli nahkeaa pakkaslunta jolla normaalisti olen kokenut vihreän toimivan parhaiten. Ajattelin kuitenkin päivän lämpiävän, ja alun nousuihin tarvitsin enemmän pitoa.
Børgefjell – Norrlands guld
Puurajan yli ylängölle nousu kävi äkkiä, ja samalla siirryin Norrlandiin! Hyvästi jää, Trondelag. Hiihto oli koko ylänköalueella vaivatonta, ja yksillä voiteilla pärjäsi koko päivän. Joitain yksittäisiä jäälänttejä täytyi kierrellä. Jäälänttejä oli isompiakin, viereisten huippujen jäätiköt välkkyivät pilkahtelevassa auringossa sinisinä. Laakea ylänkö oli nautinnollista hiihtää, kun joka puolella on hienoja huippuja, kaukaisia laaksoja ja pienet nousut ja laskut laakeita. Ei ihme, että Børgefjell on pääsiäisenä suosittu kohde. Nyt ei vielä muita kulkijoita näkynyt. Kaksi kämppää osui matkalle, ensimmäisellä pidin evästaukoa, toisella lounasta. Kumpikaan ei siis ollut auki.
Laskeutuminen Hattfjelldaliin menevälle tielle oli sitten eri juttu. Alku alkoi mainiosti hyvällä lumella seuraten edellä hiihtävien jälkiä. Jäljet lähtivät sököilemään sitten koivikkojen läpi alaspäin, välillä nautinnollisen loivasti, välillä jyrkästi ja kumpareisesti. Lopulta lumi muuttui järkyttäväksi hajoavaksi jääkorpuksi, jossa hetkikin jarruttamatta johti huimaan kiihtyvyyteen kuin mäkihyppääjällä konsanaan. Vaan kun jarruttaa ei voinut oikein mitenkään ja suksi lipsui tampatessa kumpaankin suuntaan. Jollain ilveellä parista suksen vauhdinotosta huolimatta pääsin alas asti kuusimetsän reunaan pystyssä. Sitten vastassa oli kelkkaura, jossa suosiolla otin sukset kantoon. Noissa urissa ei mitään jarruteltaisi, edes loivassa mäessä. Ei ainakaan näillä suksilla.
Peltojen kuningas
Kelkkauralta lopulta pääsin seuraamaan tien vartta. Edessä aukeni laakeat, jäästä kimaltelevat loivat pellot. Voisikohan… huh, kun lähti sukset pikaiseen alta! Pari työntöä ja puoli kilometriä taittui hujauksessa. Ihan yhtä helppoa ei loppumatka ollut, mutta vauhdikasta menoa välillä luisteluhiihtäen jäisiä, loivasti viettäviä peltoja sai hiihdellä, välillä pihapiirit kiertäen. Pitovoiteet oli jo kuluneet pois, jolloin suksi luisti. Otin toki harmillisesti teiden varsille tullessa jokusen kurjan naarmun suksien pohjiin. Jonkun ajan päästä oli aika laittaa sukset pakettiin ja tallata tietä, kun ei enää ollut lunta millä hiihtää alaspäin mennessä.
Ilta alkoi hämärtää, jalkoja kivistää. Tästä tulisi pisin päivä tähän saakka, reilu 60 kilometriä. Yhytin hirven tien varresta, se koikkelehti pakoon räikeän pinkin talon pihaan. Yhden talon aitauksessa oli poroja. Kohtasin viisi hirveä lisää vielä vähän matkan päästä. Jälkiä oli teillä vielä hurjasti enemmän. Silti täällä autoilijat ajaa kuin viimeistä päivää. Hämärän kääntyessä pimeään, kaivoin otsavalon merkiksi. Ilta alkoi pakastaa, ja kävelystä tuli vaivalloista. Enää olisi 6 kilometriä Hattfjelldaliin. Ajattelin että kävelen mahdollisimman lähelle tai perille asti. Edellä hiihtävä norjalaiskopla jätti minulle roskiksen taakse reilun litran bensaa isosta tonkasta, se pitäisi hakea ennen roskakuskia.
Virta loppu viime metreillä
Kävi myös niin, että puhelimen virtapankkiin liittäessä virtapankkini kärähti totaalisesti. Virrantulo loppui, valot ei palaneet. Mikähän siihen iski. Katson huomenna kun pääsen latauspistokkeen ääreen josko se käynnistyisi. Saisin tarvitessa otsavalon akusta virtaa. Mutta mikäli virtapankki ei lähde toimimaan menee hankalaksi. No, huomisen murheita. Nyt painaa enemmän oikea pohje joka menee jäällä liukastelusta ihan juntturaan.
Kun paikallinen vanha rouva pysähtyi kohdallani, en voinut kieltäytyä muutaman kilometrin kyydistä. Vielä loukkaisin itseni liukastuessa, ja mäki vain jyrkkenisi. Pääsin Hattfjelldaliin vielä kauppojen ollessa auki. Latailin puhelinta ja hain hieman ruokaa illaksi sekä täytin pulloni. Virtapankki ei ottanut toetakseen laturissa. No johan myrkyn lykkäsi. Ei voi minkään, katson tarkemmin huomenna jos jostain löytyisi korvaava laite. Nyt etsimään yöpaikkaa.
Kulkurin leiri
Hotellit oli aika kalliita, ja lähellä ei ollut helppoa metsikköä jossa leiriytyä. Totesin kauppojen vieressä olevan torilavan katseilta suojaisimmaksi paikaksi, jonne levitin makuualustani ja kävin yöpuulle. On sitä kaikenlaisissa kummallisemmissakin paikoissa tullut yövyttyä!
Keski-Norjan tunturiylängöt jäivät taakse, ja nyt on aika seikkailla kohti pohjoista. Matkaani voit seurata reaaliajassa tältä kartalta. Tilaamalla uutiskirjeen saat aina ensimmäisenä ilmoituksen uusista julkaisuistani!
