Hiihtovaellus Norjan päästä päähän on tullut siihen vaiheeseen, että edessä on Rørosin ohitus laaksoissa, ja nousu takaisin tunturiin Keski-Norjan puolelle Trondelagin läänissä. Etelä-Norja on siis taputeltu, ja tästä alkaa uudet tuulet. Jokainen reitin kulkenut kertoo, että Rørosin jälkeen matkanteko helpottuu huomattavasti. Maaliskuukin kääntyy jo pitkälle lähemmäs puoliväliä, ja kelit paranevat. Keski-Norja kutsuu keväthangille. Aurinko tuo kuitenkin omat haasteensa matkaan. Edessä on pieni pyrähdys Ruotsin puolelle hoitamaan logistiikkaa loppureissulle. Tervetuloa matkaan!
Tämä artikkeli on osa tarinasarjaa Norjan Halki Hiihtäen 2024 -talvivaellukseltani. Löydät reissun muut vaelluskertomukset täältä.
Vaelluskertomus sijoittuu välille Grimsbu – Meråker. Tarkemman reitin ja live-sijainnin löydät tämän linkin takaa.
2.3. Tasaisen epätasaista suorittamista
Kuten tavallista (nyt jo edellisen blogitekstin) julkaisun aamuna, istahdin aamupalapöytään kittaamaan kahvia ja etsimään kirjoitusvirheitä. Kappalejako tuohon, kuva tähän ja sitä rataa. Äkkiä oli hurahtanut useampi tunti prosessiin ja somettamiseen. Tarkoitus oli kuitenkin taas hiihtää pitkälle.
Lopulta pääsin lähtemään loskaiselle tielle. Valikoin reittini hieman tasaisemmille maille kuin edeltäni hiihtäneet kaverukset. Hirviönousu ei kiinnostanut, joten luisutin sen sijaan suksea tasamaalla suhteellisen lumisia teitä myöten. Jossain kohtaa seurasin myös koiravaljakon jälkiä. Hieman sai väistellä, ettei karvat suksissa imaisisi kaikkia ulostemehuja itseensä. Matkalle sattui myös sen näköinen silta, että jos joku silta romahtaa sille astuessa niin se olisi tämä silta.
Päivä oli oikeastaan aika tasaista suorittamista, mitään sen kummempaa ei tapahtunut. Juuri kun istahdin lounaalle tien varteen, alkoi sitten isompi autorumba ja moni ihmetteli erikoisessa paikassa lounastavaa hiihtäjää. Katsoin paikkani kelkkareitin ja autotien risteykseen niin, etten ollut edessä ja näyin kaukaa joka suuntaan. Peukkua ja nyökkäyksiä tuli aika monet kerrat kun katsettani nostin kattilasta.
Savalen-järvelle päästessäni pohdin, lähtisinkö katsomaan onko jäällä kelkkauraa. Varmaan olisi, mutta jäin miettimään onko jäällä tällä kelillä paljonkin vettä. Ei olisi iso vaiva jatkaa edelleen tietä myöten. Katsoin myös kartasta, niin Marius hiihteli jossain ylempänä tunturissa melkein samoilla paikkeilla. Oli ottanut aikaisen aamun. Upottikohan siellä miten lumi, täällä alempana oli reilusti yli polven upottavaa sosetta joka oli tekemätön paikka. Plussakeliä jatkunut viikon päivät. Muutaman päivän päästä pitäisi pakastaa ja lentokeliä olisi luvassa, vaan olenkohan itse silloin jo myös ylempänä? Myöhemmin selvisi, että ylhäällä ei juuri lunta olisi edes ollutkaan. Reittivalinta osui siis sinällään nappiin.
Lumi vai lattia?
Meinasin illan tullen jatkaa vielä seuraavien latujen alkuun reilu kymmenen kilometriä. Tulin kohdalle, jossa pulkanvetäjät olivat leiriytyneet. Kesällä lähistöllä olisi myös rustiikkinen AirBnb-kämppä joka nyt ilmeisesti oli kiinni. Ilmoitus kuitenkin näkyi ja monesti ei ole kuin ottaa yhteys hostiin ja asia hoituu. Noh, ihan niin kermaiseksi ei ole meno muuttunut vaikka tuohon hankeen leirin laittaminen olisi haaste. Harkitsin vakavasti jääväni norjalaisten valmiiksi tampatulle alustalle. Päätin kuitenkin jatkaa seuraavan pikkukylän ohi.
Matkalla aloin miettimään, että kun aiemmatkaan laavut ei ole olleet merkittynä karttaan, niin sellainenhan voi koska vaan tulla vastaan. Jospa tässä illalla vielä. Ei mennyt minuuttiakaan, kun aloin katsoa että joku iso kivi tai vastaava erottui kelkkareitin vieressä. Lunta ainakin oli päällä. Lähemmäs tullessa epäilys heräsi, voisiko olla? Vähän liian suorat lumikerrostumat on kyllä kiven päällä. Ei kai, ei voi. No mitä ihmettä, enkö minä juuri – laavu se on! Laavu, kuiva lattia. Okei, vähän ahdas kun pöytä on ruuvattu kiinni, mutta mahdun olemaan. Tämäpä helpottaa elämää! Viimeiset kilometrit saa odottaa, huomenna sitten ehtii taas. Niin iso apu tässä kelissä katto pään päälle ja kuiva lankkulattia on.
Leirissä tarkistin sukset, ei niihin juuri naarmuja ollut tullut teiden satunnaisesta hiekansekaisuudesta huolimatta. Karvat kaipaisivat jo uutta voitelua, puolet niistä oli imaisseet reilusti vettä itseensä. Kannoista näkyi jo hieman kulumaa. Karvat on olleet noin 200 (toki hieman kuluttavampaa) kilometriä vasta käytössä, tänään oli kuluttavin päivä sitten ensimmäisen hiihtopätkän. Tiet oli osin jäisiä ja kovaksi painunutta lumiröpelöä. Tosi kuluttava keli. Toivon mukaan näitä plussapäiviä ei ihan liian usein tule, muuten pitää miettiä tehokkaampaa taktiikkaa pehmeämmillä voiteilla. Kohta pitäisi pakastaakin. Jos vaan ei ihan korpuksi muuttuisi.
3.3. Sohjovellin sekaan
Päivä alkoi heräillessä laavun lattialta. Ulkona oli oikeastaan mukavan lämmin, se sama pari astetta plussalla. Makuupussissa oli ollut hieman lämmin, ja kosteutta oli joitain pisaroita kertynyt sen pinnalle. Pahimmat pois hanskalla, hetken tuuletus ja eikun sullomaan kompressiosäkkiin. Olin jo illalla ajatellut, että saan nopean lähdön kun en enää käynnistä keitintä aamulla. Termarista aamupalalle vedet, loput teelle ja lämmittämään vesipulloihin. Kahvihan minulta tuossa hetki sitten loppui, joten teellä mennään. Sitäkin saa nykyään jauheena.
Lounastauolle ajattelin mennä Vingelen-kylän kaupalle. Sinne matkaa tulisi noin 27 kilometriä. Pitkä pätkä, mutta sieltä saisin vettä loppupäiväksi sekä varmaan ihan oikeaa ruokaa. Maataloutta oli matkalla niin paljon ettei luonnonvedet houkuttaneet. Sitä ennen olisi tietysti taitettava taivalta. Lähdin jatkamaan samaa kelkkauraa, karvat edelleen suksenpohjissa. Ura muuttui tieksi, ja tie muuttui lopulta sulaksi. Pääsin taas väistelemään alamäkeen mutkaan täyttä vauhtia jarruttamatta posottavia rekkoja.
Vasen vai oikea?
Lonåsenin jälkeen edessä oli valinta. Oikea vai vasen, kummalta puolen kukkulaa ympäri? Edeltä hiihtäneet kaverukset menivät vasemmalta tietä pitkin, joka tosiaan näytti ihan hyvin hiihdettävältä. Oikealle kääntyessä kävelisin pari ylimääräistä kilometriä kunnes alkaisi latu, joka vie melkein perille. Lähdin jo oikealle, kunnes tein pikaisen päätöksen seurata kuitenkin vasenta reittiä. Vähän vähemmän nousuja ja matkaa, sekä ne kaverukset oli sieltä myös päässeet.
Matka alkoikin hyvin, mutta jossain vaiheessa tien auraus kääntyi toiseen suuntaan. No, kelkkaura jatkui oikeaan suuntaan. Sekin lopulta päättyi. No, edessä on edelleen norjalaiskaksikon jäljet (vai kolmikon, en ole ottanut ihan selvää) joita seurata. Sekään ei ollut helppo urakka, sillä lumi oli erittäin upottavaa ja märkää, ja uran reunat oli ahkioiden painosta pudonneet uran päälle. Silti helpompaa kuin ilman uraa. Huhhuh, minkä työn kaverit oli tehneet, parinsadan metrin välein tuntuivat vaihtaneen kärkimiestä. Tätä jatkui kilometri toisensa jälkeen. Olisi ehkä kannattanut katsoa kartasta myös, miten nopeaa he olivat kulkeneet. Siitä olisi voinut päätellä jotain. Ei mennyt myöskään kymmentä minuuttia rämpimistä kun instagramissa kertoivat tästä pätkästä. Väärä reitti, väärä aika, kirosin. Urakin muuttui aivan vesivelliksi joka uhkasi romahtaa polveen saakka. Lumen alla oli tulvavettä. Dippasin monoa vain nilkkaan saakka kun kuljin varoen. Täytyypä taas kaikesta huolimatta muistaa suunnistuksen perusprinsiipit, että lyhin ei aina ole nopein saati kenenkään muun jälki luotettava.
Lopulta piina päättyi, ja pääsin jälleen tieuralle. Paitsi että paikoittain auraus oli tehty liiankin perusteellisesti että eihän siinä hiihtänyt. Jääkäripaketti kouraan ja tietä harppomaan. Olen alkanut harjaantua suksipaketin kasaamisessa ja purkamisessa, kumpaankin menee alle puoli minuuttia nykyiseen tahtiin.
Sininen sunnuntai
Vingelen siinsi edessä vanhoine rakennuksineen. Katsoin mapsista, missä kauppa olikaan. Voi mätä, olin unohtanut että on sunnuntai. Norjalaiset on edelleen tarkkoja siitä, että poislukien isoimmat kaupungit, paikat on silloin kiinni. Pöh, pääsen kuin pääsenkin lumensulatushommiin. Jatkoin edelleen liian hiekkaiseksi auratulla tiellä kävelyä, kunnes löysin sopivan sopin johon tein taukopaikkani. Kummastusta herätin jälleen ohi ajavien autojen kuskeissa.
Pääsin kuin pääsinkin vielä hiihtohommiin riittävän kauan käveltyäni. Muutamien kilometrien pätkiä latua ensin, kunnes tiekin alkoi olla taas hiihtokunnossa. Dalsbygdan jälkeen hämärä alkoi langeta niskaan, ja katsoin Skisporetista minne latu oikein veisikään. Mitään selkeää paikkaa ei ollut. Laitan leirin sitten jonnekkin. Kunhan edes pääsisi minnekään. Hieman laaksosta noustuani, jäin ihmettelemään että missä on sovelluksen lupaama latu. Olin kulkenut farmin läpi tiellä, mutta latu ei ollut missä sen kuului olla. Sekoilin siinä tovin takapihalla ja päätin etsiä kiertoreitin. Talon isäntä tuli samaan hetkeen navetasta, kerroin pohtivani ladun sijaintia. Hilpeänä hän katsoi ja kyseli mistä oikein tulen ja minne menen, juteltiin suomalaisista työkoneista. Isäntä lähti opastamaan minua pellolle hänen traktoriuralleen joka veisi oikeaan paikkaan. Siellä olisi kuulemma hyppyrimäki matkalla. Kiittelin neuvoista ja jatkoin matkaa. Toden totta, latu jatkui aivan pian. Kämppä hyppyrin vieressä ei ollut auki, joten lähdin jatkamaan sumuisille laduille.
Kummallinen kämppä
Matkalla oli yksi pieni, lunta täynnä oleva taukotupa. Hiihtelin nyt jo pimeässä siksakkia latua, kunnes katsoin että suksenjälkiä menee ladun vieressä mökin pihaan. Olisikohan joku taukotupa? Mökki olikin auki. Pihassa oli toinen mökki jossa oli remontti kesken, toinen oli myös auki ja sisällä oli kaasun käyttöön ynnä muuhun ohjeita. En oikein ottanut selkoa minkä sortin tai tahon ylläpitämä kämppä on kyseessä, mutta jos kerta ovet on auki niin en ihan hirveän väärällä asialla voi olla. Muutenkin kun käytän vain omia tarpeitani ja toimin siivosti. Ainakin ylempänä tunturissa tuntui olevan ihan yleistä, että osa tupien omistajista jättää kämpän auki. Se harva joka paikalle sattuu osaa olla siivosti. Eikä hädässä tarvitsisi ikkunaa rikkoa. Tämä toki erosi siinä mielessä, että aletaan olla lähellä Rørosia ja ollaan ihan ladun vieressä.
Ennen nukkumaanmenoa tarkistin päivän matkan. Aika tasan 50 kilometriä. Siltä se jaloissa tuntuikin. Ei pikkulenkki karvajarrut suksenpohjissa.
4.3. Røros
Aamulla hipsin jo puoli seitsemän maissa ladulle, joka oli edelleen märkä. Vieläkään ei ollut pakastanut. Pääsisin seuraamaan latuja myöten puoliväliin asti, kunnes joutuisin taas teiden varaan. Lähestyin Rørosia ja laitoin sukset pakettiin tien muuttuessa liian hiekkaiseksi. Päätin nousta hieman ylemmäs maantieltä metsäteiden varaan, jotta en joutuisi väistelemään autoja. Reitti vaikutti ihan hyvältä, jatkoin kuitenkin kävelyä hieman turhan pitkään. Sukset olisi jo pitänyt alkuunsa laittaa jalkaan vaikka lumi olikin läkittäistä. Kilometrin pätkälle tuhraantui tuplasti aikaa, kun ajattelin jokaisen mutkan jälkeen jo kuitenkin olevan sulaa tietä. Ei ollut.
Aikomuksena olisi ensimmäisenä etsiä ruokapaikka, sitten käydä läpi huoltamoita ja muita koettaen löytää edullisempaa polttoainetta keittimeeni. Lisäksi ruokaa pitäisi päiväksi tai kahdeksi hankkia lisää. Kuinka ollakaan, tie tuli heti huoltoaseman kohdalle, jossa päädyin istumaan useamman tunnin lataillessa akkuja ja nauttien ison burgerin bataattiranskalaisten kera. Pienkonebensaakin oli, mutta vain viiden litran tonkassa. Sellaista ei huvittanut hankkia. Suunnittelin raakaa reittiä jonka perusteella laskeskelin ruokatarpeet sekä googletin muutaman potentiaalisen rakennusliikkeen joissa kävisin kysymässä bensaa, ennen kuin lähdin keskustaa kohti.
Rakennusliikkeestä ei löytynyt kuin öljyseosta, joten lähdin jatkamaan etsintää. Yksi hakutulos netistä hyppäsi silmille, että tavarataloketju myy litran pulloja. Olisikohan täällä sitä liikettä? No on! Sitä kohti siis. Eikä aikaakaan kun kourassani oli pullo jonka kyljessä luki ’Alkylatbensin’. Muita vastaavia olisivat tutumpi 4-takt bensin ja miljøbensin nimiset nesteet. Tuota nelitahtibensaa oli ainakin Filefjellin Jokerissa, mikä Rørosista puuttui. Täytyy jatkossa seurailla löytyisikö muistakin ketjun liikkeistä sitä. Mutta hyvä että Europris tällä kertaa täytti polttoainetarpeeni. Tällainen puteli maksaa vitosen, kun Primus Powerfuelin hinta on karannut yli kahdenkympin. Sain tavaratalosta matkaan myös euron sipsit sekä 79-sentin Twix-patukoita, tai siis se oli kymmenen pakkaus 7,90€ suunnilleen. Hinta oli murto-osa siitä parista eurosta kappale muualta.
Monosaaga alkaa aueta
Matkan varrelta kävin vielä toisesta kaupasta paketin pikapuuroa ja couscousta, jotka poistin pahveistaan ja kippasin tuplispusseihin. Operaation jälkeen kävelin Rørosin keskustan halki. Söpö kaupunki, paljon värikkäitä pieniä puutaloja ja liikekeskuskin vanhaa patinaa täynnä. Kävelin muuten myös suutarin ohitse. Hetken harkitsin, vilkaisin monojani, että kauankohan menisi saada näistä kalut. Varmaan seuraavaan päivään ainakin. Eiköhän nämä 130 kilometriä vielä mene. Kummankin saappaan päkiän kumpikin reuna on jo irti, kärjessä alkaa irtoilemaan nyt hieman, ja oikean jalan monon sisäsyrjä on jo kokonaan auki. Ei optimi, mutta saa kelvata.
Alpinan Norjan maahantuoja palasi huoleeni pian, ja korvaava monopari saapuisi muutaman päivän sisään Meråkeriin. Aina kannattaa kokeilla paikallista palvelua, tällä kertaa tärppäsi. Pitää katsoa makuualustan kanssa, alkaako se öisin vajua liikaa. Uudesta alkaen siinä on ollut reikiä jotka löytyi vasta hiljattain Suomen maahantuojan tarkistuksessa. Edelleen jotain vuotoa siinä on. Suutinkin huollossa kyllä vaihdettiin.
Yllättävä yöpaikka
Kävelin kymmenen minuuttia keskustasta ja pääsin ladulle. Toinen kymmenen minuuttia ja olin tunturissa, Keski-Norja alkoi läänin vaihduttua virallisesti. Laakeita tuntureita näytti olevan joka puolella kaupunkia. Ladut oli jo hieman vanhoja, törmäsin vain yhteen hiihtäjään. Muuten menin omia menojani, kunnes ladut loppui Glåmos-nimiseen kylään. Kävin jälleen tielle, pienen pätkän johonkin väliin puikkelehdin metsään vedettyä latua jota ei Skisporetissa näkynyt. Vei oikeaan suuntaan, sitten taas tielle. Jatkoin käytännössä tien loppuun hiihtäen. Asetuin pitämään myöhäistä lounastaukoa, jolla vietin lopulta tunnin. Kuivatin jalat, söin ja seurailin kartalta millaista reittiä edellä hiihtävät norjalaiset oli menneet. Nyt pitäisi seurata vaan niitä jälkiä.
Lumi oli selvästi upottanut vielä välillä, mutta lumen pinnassa oli jo selkeä kuori. Hiihto oli alkuun hankalaa valmiissa urassa, mutta helpotti mitä pidemmälle pääsi. Pimeä alkoi laskeutua, napsautin otsavalon päälle tunturikoivikossa puikkelehtiessa. Suksenjälkiä alkoi olla enemmän ristiin rastiin kun tulin mökkialueelle. Iltaan kuului vielä laakean tunturin ylitys. Lopulta alamäkeen yritin pysyä korpussa pystyssä, jarruttaminen oli melkein mahdotonta koska silloin suksi sukelsi kantin rikkoessa lumen pinnan. Hetken hinkkaamisen jälkeen löytyi kovettunutta kelkkauraa. En edes halua katsoa miten karvat kärsii.
Ajattelin, että pitäisikö hiihtää kaverukset jo kiinni, mutta liki 50 kilometriä alkoi jo painaa jaloissa. Huomenna ehkä. Mikään kiire ei ole, Storlieniin tulee paketti aikaisintaan perjantaina. Sopivasti jälleen kohdalle osui taukovaja, johon kävin makuulle. Kuulemma paikka oli rakennettu jo 1920-luvulla.
5.3. Jäiset lakeudet
Keli painui yöllä viiksen verran pakkasen puolelle, ja teki taikojaan eilisen märän lumen kanssa. Otin hitaan aamun, kunnes nilkat pääsivät tulikokeeseen jäiselle kelkkabaanalle. On muuten yllättävän hankalaa hiihtoa kun suksi keinahtelee puolelta toiselle milloin missäkin urassa. Voiteillani ei tehnyt oikein mitään. Pienen pätkän pääsin niiden varassa hiihtämään hieman ylempänä tunturissa, kun tuuli oli jostain jokusen hiutaleen kuljettanut urille. Mutta sekin lysti loppui kuin seinään. Pitkän ja nopean alamäen jälkeen jokainen pienikin nousu oli työn takana. Karvoja sai laittaa pohjiin ja ottaa irti jatkuvaan tahtiin. Alamäet menivät niin vaivattomasti, että säätäminen kannatti. Niissä en myöskään tieten tahtoen karvoja halunnut kuluttaa. Keski-Norja haastaa heti.
Vaivattomuudella on myös kääntöpuolensa. Siinä missä loivat ja suorat mäet menevät helposti, on yhtään mutkaisemmat auringon jääksi sulattamat ladut suorastaan vaarallisia, kun yhtälöön lisää vielä jyrkemmän mäen. Ohjata ei oikein voi kun nostellessa suksia meinaa liukastua, pinta on niin röpelöä että sukset heittelee minne sattuu ja sen vuoksi auraaminenkaan ei onnistu. Jotkut mäet pystyin laskemaan latu-urassa johon oli pöllyttänyt jarruttavaa lunta, mutta toisinaan ihmettelin miten oikein pysyin pystyssä. Kävi siellä yksi pyllähdyskin kovasta vauhdista, kun meinasi puu tulla laskulinjalle. Onneksi lumen pinnan alla oli vielä pehmeää, ja rinkassa takana pehmusteena makuupussi ja alustat.
Stugudaleniin laskeutuminen oli oikeaa seikkailua, kunnes lopulta kasasin sukset ja sauvat pakettiin ja kävelin tiellä viimeiset kilometrit. Kartasta katsoin, että norjalaisporukka olisi vielä kaupalla. Joko saan heidät kiinni? Joku osa ahkiosta oli tosin kuulemma rikki.
Huoltohuolia
Kaupalle päästessä näin, että he olivat jatkaneet matkaa kymmenen minuuttia aiemmin. No, illalla sitten saan kiinni. Kaupassa oli kiva pöytänurkkaus johon kävin kahville, lounaalle ja ostossuunnitteluun. Lisäksi katselin hieman reittejä sekä missä postipaketit menee. Vilma oli laittanut Ruotsiin Storlieniin paketin, mutta sen osalta voi käydä niin että on vasta ensi viikolla perillä, jolloin viikonloppu tulisi niin sanotusti vapaaksi. Se ei sinällään haittaisi, onhan tässä tullut pitkää päivää tehtyä. Lisäksi kun pitäisi suunnitella minne seuraavaa pakettia laittaa ja muuta logistiikkaa ja reittiä. Mikä parasta, ennen kylille pääsyä matkalla on yksi moderneimmista DNT:n majoista, joten se olisi loistava paikka viettää rokulia.
Jämähdin pariksi tunniksi liian ison couscous-annoksen ääreen, kittasin teetä kaveriksi ja lakuveneitä jälkiruoaksi. Jännittävää kyllä, tässä kaupassa olisi ollut vain 2-tahtibensaa, mutta toisaalta muita nesteitä jotka nyt tarvittaessa keittimessä palaisi oli kyllä. Nappasin mukaan suklaata, keksiä, alkoholittoman IPAn ja perunamuusipussin. Unohtamatta pientä voirasiaa. Nämä ja nykyiset ruoat kuljettaisi tulevan pätkän eteenpäin ja olisi jotain taukopäiville. Niitä en oikein mukaan laskenut kokonaisuudessaan, eiköhän kämpällä jotain ole.
Takaa-ajo huipentuu
Jatkoin röpelöuraa norjalaisten perään. He olivatkin jättäneet Nedalshyttan välistä ja jatkoivat suoraan jäätä myöten. Sinne siis. Valo väheni ja ilma kylmeni jo. En edes halua tietää miltä karvat suksenpohjissa näyttää tämän raastinraudan jälkeen. Seuraavassa paikassa on kyllä harkittava niiden vaihtoa, voitelua tai voitelutaktiikan muuttamista pehmeisiin tai liistereihin. Todennäköisemmin liisteriin. Pitää sitäkin aihetta tutkiskella niin osaa valita sopivat jo kättelyssä. Hieman toivoisin kevyttä lumisadetta, kun nyt tuleva viikko muuten pakkasella olisi.
Ei karvat lopulta ihan niin karmeat olleet. Kymmenisen senttiä kannan puolelta saisi katkoa pois. Lisäksi suksen pohjat kantapään takaa alkoi harmaantua. Täytyy muistaa laittaa uudet pohjavoitelut. Toivottavasti jostain löytyy voitelurauta. Jätin sen paketistani tällä kertaa pois, kun ajattelin että kyllä Norjasta löytyy. No, ei aina löydy. Tarvitsen kuitenkin paremman ihan kotikäyttöön, joten ehkä hankin matkamuistoksi. Katsotaan. Karvatkin pitäisi voidella, uudetkin. Aika tasotonta kyllä ollut tämä valmistautuminen tähän reissuun vaikka tietäisin kyllä toimia paremmin.
Kilometrin päässä alkoi valot välkkyä. Leiri näkyisi olevan pystyssä. Hipsaisin pimeissä paikalle, kun lumensulatustalkoot oli pöhinästä päätellen kesken. Eiköhän teltoistaan kömpinyt kahden sijaan kolme norjalaista nuorta miestä. Tervehdittiin pikaisesti, ja laitoin omankin leirin pystyyn. Huomenna kerkeäisi juttelemaan. Illan päätteeksi katsoin vielä Katariinan viimeisimmän PCT-videon, jonka olin ladannut puhelimeeni. Hieman alkoi vaellusjalkaa kutkuttaa, vaikka juuri syksyllä muistan olleeni helpottunut, että kohta pääsee suksille poluilla tepsuttelun sijaan.
6.3. Nousukarvat sileiksi
En laittanut herätystä, ajattelin että herään kyllä sitten kun viereisissä teltoissa alkaa aamutoimet. Ennen seitsemää alkoi valaistua reilummin ja keittimet alkoivat pöhöttää telttoja lämpimiksi. Itse otin kylmästartin, olin pystyttänyt suhteellisen tyyneksi yöksi teltan korkeaksi jotta se tuulettuisi paremmin. Jäähilettä ei juuri ollut nimeksikään aamulla. Mittari näytti miinus kahdeksaa astetta. Pitkän plussakauden jälkeen nenässä tuntui.
Aloitin aamutoimeni käymällä pihalla säätä mittaamassa ja tyhjensin rakkoa puskan juurella. Siitä äkkiä sujahdus takaisin makuupussin suojiin ja puuro valmistumaan, vilu tulee pienessäkin viimassa pelkissä verkkopitkiksissä. En pitänyt erityistä kiirettä, ajattelin että tunneleiden purkamisessa menee kumminkin kauemmin ja pulloja on norjalaisilla enemmän täytettävänä. Tuntuivat myös lämmittävän/kuivaavan monojaan kuumavesipulloilla. Popsin puurot naamariin makuupussissa makoillessani, ja kylkeen pari kuppia teetä. Yllättävän hyvin on mennyt ilman kahvia.
Makuupussin lämpöä kaipasi myös pitkästä aikaa. Jotkut näitä Cumuluksen pusseja sättii sen vuoksi, että lämpökauluksen ja hupun kiristysnarua on liikaa. Nämä on makuasioita, itse pidän todella paljon siitä, että suuaukossa mahtuu makaamaan vatsallaan siten, että pussi on vielä harteilla kun syön aamupalaa. Erityisen mukavaa aamun viileissä ennen kuin puuro pistää pakan lämpeämään. Viimeiseen muotoiltujen huppujen ja etupaneelien kanssa ei onnistu, pussia täytyy avata jos meinaa ylettyä syömään vielä pussissa makoillessa.
Norjalaisten matkassa
Norjan poikia olikin kahden sijaan matkassa nyt kolme, viimeisin kaveri lyöttäytynyt matkalla mukaan ainakin kuukaudeksi. Alunperin Oskarin oli tarkoitus lähteä yksin, mutta seura kelpasi. Sponsorointikuvioita näkyi Acapulkan kyljessä kaverilla olevan myös. Massiivinen ahkio. Telttavalikoimassa oli myös mielenkiintoinen uutuus. Pääsin varustepuolta tutkimaan oikein olan takaa, Åsnesin lähes koko repertuaari oli nähtävillä. Lisäksi Crispin Svalbard-monot olivat mielenkiintoiset viimein nähdä livenä. Voisin jauhaa näistä varustejutuista hamaan loppuun saakka, joten taidan säästää osan omiin juttuihinsa.
Yksi kaveruksista kaipasi suksiinsa hieman mittaa lisää, itse kaipasin tämän päivän jäissä kokopitkiä kantteja ja vähän tehokkaampas kiipeämistä. Olikohan Åsnes Ousland -suksieni myynti vikatikki. Jotenkin on kaipuu jäänyt, etenkin jos ahkiohommia pitäisi lähteä tekemään. Pidemmät varmaan kyllä ottaisin, edelliset oli 190 pitkät. Täytyy kyllä toisaalta muidenkin valmistajien suksimallistoihin syventyä. Onneksi retkisuksia on käytännössä vain Madshusilla nykyään tarjolla. Tai onneksi ja onneksi, harmi että vaihtoehdot on kerennyt ennen uutta ulkoiluryntäystä vähentyä. Eipä näistä juuri kukaan missään mitään osaa kertoakaan, niin kai ihan sama mitä on tarjolla. Saa itse selvittää aihetta, oli sitten metsäsukset, tunturisukset tai retkisukset kyseessä.
Vaellushaaveita
Hieman on toista viikkoa jo kytenyt idea käydä latuaikaan Hetta-Pallaksella tai jotain Saariselän tai Sallan tunturilatuja hiihtelemässä. Kapeimpia retkisuksiakin tekisi mieli kokeilla tunturisuksien sijaan. Muitakin reissuja on tullut pohdiskeltua olan takaa. Milloin tähän tulee oikein loppu, vai tuleeko sellaista? Joka reissulle löytyy niin monta mielenkiintoista näkökulmaa. Ja vielä on muutama juttu opeteltavana. Tuleville talville olisi pari erinäköistä reissua tehtäväksi.
Tälle päivälle olisi pitänyt jo varautua liisterituubilla ja opetellen sen käyttöä. En ole koskaan liistereillä hiihtänyt, mutta tänään olisi ollut oppikirjakelit. Sen sijaan kulutin puolikarvani eläkekuntoon. Saa niistä vielä kalut kun kannasta pätkii 15cm pois, ja voitelee karvat. Ajattelin tällä karvaparilla kokeilla, pysyvätkö miten pehmeiden voiteiden päällä, jos vaan sellaista keliä tässä tulisi. Uudet otan varmaan kuitenkin jo mukaan varalle.
Päivän tullessa päätökseen lähdettiin reitin haarasta eri suuntiin norjalaiskoplan kanssa. Minä suuntaisin Bjørneggenin tuvalle, kun norjalaispoppoo jatkaa Teveltunetia kohti. Minulle DNT:n majoitus on edullisin nyt jos joudun pakettiani odottamaan. Toivon mukaan se olisi perjantaina perillä, mutta hyvin todennäköisesti vasta ensi viikolla. Täytyy silmä kovana seurailla trackingia. Ei huvittaisi viittä päivää junnata paikallaan, tämän päivän kilometreissä se tekee kuitenkin noin 200 kilometriä. Todettiin, että varmaan jossain kohtaa kuitenkin tavataan jälleen. Eiköhän. Tämä ainakin nyt jälleen helpotti omaa reittisuunnittelua. Katsotaan jos pääsen aiemmin lähtemään perään, jos vaikka saisi vielä paketin uudelleenohjattua vähän kauemmas pohjoiseen.
Bjørneggen ei ollutkaan ihan mikä tahansa tupa, vaan mieleen tulee Kiljavan Kassu-kämppä Norjanlisällä. Kyseessä on siis pikemminkin vuorihostelli/hotelli joka toimii omapalveluna. Kävin heti ensimmäisenä kääntämässä saunan päälle. Persikanpuolikkaat naamariin, teltta kuivumaan ja akut latautumaan. Saunan jälkeen spagettia ja lihapullia naamariin. Kelpaa olla. Sain vielä kokiksetkin päälle toiselta päivähiihtäjältä. Paikalle sattui nyt myös isompi ranskalaisryhmä, jotka yöpyvät täällä ja jatkavat kai huomenna seuraavaan paikkaan, vähän kielimuuria toki oli. Matkalla kohdattiin viisi hollantilaista. Kyllä kulkijaa alkaa olla. Ei vielä liikaa.
7.3. Lepopäivä Karhunmunassa
Paketin jännäilyä. Yöllä se oli ollut jo Ruotsin puolella, ja aamupäivällä toisessa lajittekukeskuksessa. Jospa se kerkeäisi perjantaiksi? Kaikki riippuu siitä, onko paketti tänään Östersundissa. Jos on, niin ehkä se kerkeää.
Kävin tien varressa nettiyhteyden päässä. Bjørneggenissä on wifi, mutta salasanaa ei löytynyt mistään, ei edes majoitusvarauksesta. Koetin myös yleisimmät ja helposti arvattavat salasanat, mutta ei mitään. Reititin lienee lukitussa teknisessä tilassa. No, käyn parin tunnin välein pihalla, eipähän tule lusittua liikaa sisällä. Norjalainen ja osa ranskalaisista lähti jo eteenpäin, mutta puputusta saa silti yleisissä tiloissa kuunnella, osa porukasta jäi kämpälle. On mielenkiintoista seurailla eri kulttuurien tapoja. Ainakin nämä ranskalaiset tykkää porukassa nostaa ääntä toistensa yli kun pitävät pöydässä kahdenvälisiä keskusteluja.
Sain laitettua ihan kunnon kahvia, ja kävin työn ääreen. Muutamaa artikkelia voisi näissä puitteissa työstää eteenpäin. Kuvamateriaalia varusteista on myös kertynyt lajiteltavaksi asti.
Löysin vähän kaivelemalla syvemmältä tarkempaa seurantatietoa. Schenker toimittaisi paketin ainakin aiotusti huomenna Storlieniin! Meneekö se sitten jollekin hotellille josta Vilma kysyi voiko heidän osoitetta käyttää, vai löytyykö se postista, saa nähdä. Vaativat Storlieniin lähetettäessä paikallisen osoitteen. Tovi tuollaisen pakettiläjän kanssa sähläämiseen kuitenkin menee. Pitää katsoa vielä moneltako posti/kauppa Meråkerissa aukeaa, jos hakisin sieltä ensin monot ja norjan bounce boksin, ja suuntaisin niiden kanssa Storlieniin. Siinä vaan käy niin että vasta myöhempään illalla kulkee junaa takaisin päin. Pitää harkita jos paketti tulee ajoissa, että lähdenkö jatkaa matkaa Storlienistä. Sinällään ei väliä, kun etäisyys on melkein se ja sama kummin päin tekeekään. Jos paketti menee myöhään niin silloin kyllä jään vielä yöksi tai menen vain hieman eteenpäin.
8.-9.3. Kevät Norjassa, Talvi Ruotsissa
En sitten kerennyt aamun junaan, kävelyä olisikin 20 kilometriä ja juna menisi joskus puoli yhdeksän aikaan. Eipä siinä, pakettikaan tuskin ihan liian aikaisin kerkeäisi perille. Aamulla tuli kuitenkin ilmoitus että se on jakelussa. Eli tänään se varmaan saapuisi! Vielä on mysteeri, menisikö se postiin vai hotellille.
Kävelin tietä myöten, sillä lumi tosissaan väheni hiihtämättömäksi laskeutuessa laaksoon. Myös kesäreitti oli laitettu kiertoreittiä jonkun sillan romahdettua, eikä jään kestosta alempana ollut takuita. Olisi siitä varmaan päässyt.
Rajat ylittävää logistiikkaa
Kaupalla asetuin pöytänurkkaukseen useaksi tunniksi. Seuraava juna Storlieniin menisi kuudelta, mutta kello oli vasta kaksi. Odotella siis saisi. Kävin hakemassa evästä kaupasta ja tankkasin kaloreita antaumuksella. Noudin myös postin pisteeltä pakettini sekä korvaavat monot.
Melkoinen lihasvoimin rahtaaminen siinä lootakasassa kyllä oli. Asemalle matkaa tuli 2 kilometriä ylämäkeen painava pakettikassi kourassa, sukset toisessa. Päivän saldo oli seuraavana aamuna kiukutteleva napsusormi tällä kertaa myös oikeassa kädessä, ja todella kipeät pohkeet. Ostin suosiolla hotellilta toisen yön logistiikan hoitoon.
Suomesta tullut pakettini oli tullut suoraan hotellille mikä helpotti asioita. Sisältä löytyi kaikenlaista herkkua, irtokarkeista ja Idahoan-perunamuusipusseista, proteiinipatukoista ja elektrolyyttijauheesta aina herkullisempaan pikakahviin.
Apteekissa sitten puolestaan tuli kuitenkin ongelmia, kun EU-lainsäädäntöä reseptin kelpuuttamisesta ei noudatettu apteekin omien linjausten perustelemattomilta pohjilta. Suomalainen resepti ei kelvannut, olisi pitänyt olla vielä alkuperäisempi paperi. Ei vaan missään muualla Ruotsissa tai muussa käymässäni EU-maassa ole mahdottomuuksia kysytty. Tuntuu että tässä rajakylässä on paljon muitakin erikoisuuksia kaikenmaailman paikallisilla säännöillä, joilla kai jotain huumekauppaa tai norjalaisten veronkiertoa pyritään rajoittamaan.
Lopulta hetken vääntämisen jälkeen selvisi, ettei tarvitsemaani lääkettä edes ollut koko kylällä. Pitääpä tilata muualle. Ajattelin lähtiessä, etten tällä kertaa hankkisi kaikkia etukäteen, kun oli mahdollisuus pariin otteeseen tehdä visiitti muutenkin Ruotsiin. Norjan systeemeihin en ole perehtynyt, että onko jotain sopimusta olemassa vai vaativatko norjalaisen lääkärin kirjoittaman paperin. Ehkäpä tätä voisi selvitellä. Se ainakin on mysteeri saanko pyytää seuraavan Suomen paketin mukana tällaisia tarpeita.
Lähetin neljä kiloa tavaraa pois Suomeen, pääasiassa paketistani. Kysyin myös Abiskosta, että voisinko osan varatavarastani lähettää sinne odottamaan, koska myöhemmin ei enää olisi mahdollisuutta käydä Ruotsin puolella pakettia lähettämässä. Se onnistui. Norjan puolelle jätin lähinnä ruokaa ja pikkutarpeita joiden kantaminen pois paketin hylkäämisen jälkeen ei olisi ongelma. Nyt paketti menisi ensin Hattfjelldaliin, josta edelleen Sulitjelmaan.
Talvi tuli takaisin!
Visiittini aikana hiihtokelit paranivat oikein kertarytäkällä, kun odottamattomasti taivaalta satoi kymmenisen senttiä puuterilunta. Tulevat päivät tulisi olemaan erityisen hyviä hiihtää. Norjalaisten mukaan reittikin oli hyvä. Loistavaa.
Pääsin huoltamaan sukseni ja laittamaan kunnon voiteet pohjaan hotellilla. Vielä ei liisteriä tarvittaisi. En tiedä muutenkaan olisiko niissä merkkien välillä eroa kuten voiteissa on, joten en vieraita tuubeja viitsinyt mukaan ostaa. Eiköhän hiihtokylistä matkalla tarvittaessa löydy. Voitelin vanhat karvat ja otin mukaan uudetkin. Vanhoista täytyy vielä kannat katkoa pois. Kyllä näillä vielä pärjää!
Alkaa olla aika hurjaa, että 400km on nykyisillä päivämatkoilla vain kymmenen päivää. Aamulla on tarkoitus jatkaa takaisin Norjan puolelle ja lähteä tavoittelemaan seuraavaa etappia!
Muista tilata uutiskirje, niin saat ilmoituksen uusista julkaisuista!
