Matka Norjan päästä päähän -hiihtovaelluksella jatkuu vauhdikkaissa merkeissä Skarvheimenin jäätyä jo kauas taakse. Edessä on suurtuntureita Jotunheimen ja Rondane -nimisillä vuorialueilla, sekä väliin jäävissä laaksoissa. Tämä on kuvaus siitä, millaista pitkänmatkan hiihtovaelluksella välillä on, kun erämaa-alueet matkan varrella ovat pinta-alaltaan pienempiä. Artikkelista saat myös jonkinlaisen käsityksen näistä kohteista hiihtovaelluksen tai talviloman viettoa varten.
Tervetuloa mukaan matkaan! Artikkeli sijoittuu välille Tyinkrysset-Grimsbu Norge på Langs -hiihtovaelluksellani. Ajankohtaista sijaintiani ja tarkempaa reittiä voit seurata täältä.
24.2. Fondsbu
Sain illalla Fondsbun tunturiasemalla sisäänkirjautuessani kylmälaarista edelliskesäistä jäätelöä, ja kaivoin rinkasta myös kuljettamani alkoholittoman IPA:n. Respan kanssa vitsailtiin, että siksikö kesti niin pitkälle iltaan saapumiseni, kun viittä minuuttia ennen sulkemista pölähdin hikipäissäni paikalle. Pääsin suureen makuusaliin ihan itsekseni, ja kävin ripustamassa vaatteeni kuivatushuoneeseen yön ajaksi.
Illan eväitä täydensi vielä pippurinen sipsipussi. Ei ehkä terveellisin illallinen, mutta siihen hetkeen juuri sopiva. Palautusjuomia tai elektrolyyttejä en vieläkään ole löytänyt edes urheiluliikkeistä. Luulisi, että hiihtokeskuskylästä löytyisi urheilijoille suunnattu valikoima, vaan ei. Puurovelliä ja vettä suositaan täällä edelleen.
25.2. Jotunheimen kutsuu
Aamulla suuntasin herätyksestä aamupalalle kirjoittelemaan blogia puhtaaksi. Jokusen tunnin ja riittävän monen kahvikupin jälkeen alkoi olla viimeisten valmistelujen aika ennen liikkeelle lähtöä.
Täytin termaria kun edellisillan respa tuli paikalle seuraavaan vuoroon, kello kävi jo yhtätoista. Juteltiin samalla paikan emännän kanssa reissusta ja reiteistä, osasivat hyvin neuvoa Fondsbusta eteenpäin. Kuulemma ei tähän aikaan vielä porukka vaella vuorten yli Gjendelle. He olivat keränneet Norge på Langsin kulkijoilta saatuja postikortteja jo 22 vuotta. Pyysivät lähettämään sitten kun Nordkappiin pääsen, ja lähetänhän minä jos pääsen.
Lähdin jäitä myöten hiihtelemään ilmeisesti skinnailijoiden uraa myöten. Pienen mutkan ja vetisten lumiläikkien kautta ura lopulta vei kuin veikin oikeaan solaan, josta pääsin kiipeämään ylängölle. Kiipeämiseen meni tovi, eilisen pitkä matka hieman painoi ja pyrin jatkuvasti käyttämään käsiäni mahdollisimman vähän, ettei napsusormioireet pahene. Maisemia ei kunnolla näkynyt aurinkoisesta aamusta huolimatta, myt edessä oli korkeimmat huiput peittävä harmaus. Yhtä kaikki, tuulta ei ollut nimeksikään, ja pakkasta oli muutama aste.
Suklaakinuskikekseistä matkalla nauttien taival kävi hajoilevaa lumenpintaa myöten joutuisasti, vaikka yksin nyt hiihdinkin. Marius jäi parinkymmenen kilometrin päähän leiriytymään, kun jatkoin illalla matkaa. Kesäreitin merkintöjen harvetessa ja jädä lumen alle jäädessä alaspäin suunnatessani, harmittelin kuinka ei taaskaan nähnyt lumen pinnanmuotoja kovin kaukaa. Pinnassa oli sellainen ohut rikkoutuva kerros, joka riittävän suuressa vauhdissa mahdollisti pinnallapysymisen ja hyvän luiston, mutta loivaan alamäkeen varoessa ei riittävää vauhtia saanut. Tuli hieman raskaampi taival, etenkin myöhemmin laakson pohjalla upottavassa lumessa.
Norjan vanhin DNT-tupa
Maisemat avautuivat hurjan vuoristoisena eteen, kalliovalleja, sinisiä jääputouksia, suuria vuoria. Voi että kun olisi hieman vähemmän pilviä! Melkein jo ajattelin, että tekisinkö kuitenkin koukkauksen syvemmälle Jotunheimeniin, mutta päätin jatkaa aikomaani reittiä. Pitäisin lounastauon Gjenden länsipäädyssä Gjendebussa. Ei mitään hajua onko paikka auki. Varmaan ei.
Gjendebu on kyltin mukaan DNT:n vanhin tupa. Pihassa näkyi suksenjälkiä ja pienemmän rakennuksen kyljessä luki plakaatissa ’selvbetjent’ eli itsepalvelu. Suuntasin sinne. Paikalla oli kaksi juuri sisäänpäässyttä saksalaista kamiinansytytyksen kimpussa. Puuta näytti olevan vähänlaisesti, vajaa syli. Varasto lukossa. Hieman ihmettelin tätä, koska aiemmilla tuvilla on aina ollut reilusti puuta. Paikka toki aukeaa vasta myöhemmin keväällä, mutta silti. Samassa pihaan kurvasi kaksi moottorikelkkaa kirkasliiviset miehet kyydissään. Paikallinen erävalvonta auttoi saksalaisten huoleen, ja toi omalta kämpältään kassillisen puuta.
Näin helmikuun loppupuolella ei ole ihan liikaa kulkijoita näkynyt. Hiihtouria kuitenkin on jonkun verran ollut. Paikallisten kanssa jutellessa kerta toisensa jälkeen kuuluu kauhutarinoita maalis-huhtikuusta ja erityisesti pääsiäisestä, kun kaikki paikat tunturissa natisee liitoksissaan. Joka tuvan neliömetri pöydänaluset ja penkit mukaanlukien on käytetty nukkumiseen. Kesälläkin joissain paikoissa on ruuhkaa. Hurjaa touhua. Hiljaisuutta kaipaavalle ja talvitouhut hanskaavalle helmikuu sopii hyvin. Nytkin toki sattui sellainen kansanvaellus kohdalle, että loput saksalaisten kahdeksan hengen kolonnasta tuli vastaan tuvalta lähtiessäni. Heidän perästään saapui myös reilu kourallinen vapaalaskijoita leveämpine ja vähemmän upottavine suksiurineen. Mariuskin muistaakseni meinasi tänne yöksi. No, petipaikkoja riittää. Niitä tuntuu vähän tuvasta riippuen olevan kymmenestä sataan. Varustelun ja petipaikkojen määrän toki voisi etukäteen selvittää Ut.no-palvelusta.
Gjende -järven ylitys
Jäällä seurasin laskijoiden uraa, sillä sille oli noussut vähemmän vettä kuin saksalaisten siksakkia muistuttavalle baanalle. Hetken kuluttua ura alkoi kääntyä ehkä vähän liikaa järven etelälaitaa kohti. No, menen riittävän oikeaan suuntaan ja lumi olisi muutenkin ihan ok hiihdettävää. Otan nyt tehokkaat kilometrit jotka voin. Mieleen kuitenkin nousi epäilys, että olisiko he kuitenkin laskeneet vuorilta alas eikä ura mene Gjendesheimiin josta tiesin saksalaisten tulleen. Ei voisi olla, rinteet oli lähes lumettomia ja se ränni kapea, jäinen ja jyrkkä jota kohti jäljet menivät. Vaan oli se. En tarkemmin nähnyt jälkiä, mutta jostain sieltä heidän oli täytynyt tulla. En kyllä keksinyt mistä tai miten.
Seurasin Gjenden etelälaitaa vielä tovin ajatellen, josko he olisi vain skinnailleet ylös ja ottaneet pienet laskut. Ura ei koskaan palannut järvelle. Koukkasin pohjoiseen ja löysin uran, joka ei varmaan ollut saman porukan kuin saksalaiset, mutta sama se. Luistatti oikeaan suuntaan vaikka hieman tuulesta oli jälki täyttynytkin.
Luulisi tasaisen, pitkän järven olevan tylsää hiihdettävää, vaan hui hai. Vuorenrinteitä ihmetellessä sai ajan kulumaan kun kokoajan tuli eteen uudenlaisia muotoja. Välillä pilvet rakosivat ja valaisivat valleja hienosti. Minun tutustumiseni Jotunheimin kansallispuistoon ja vuorialueeseen jäi tällaiseksi pintaraapaisuksi. Ohitse päivässä. Mukavan loivia maastonmuotoja ja tasaista hiihtoa. Lähistöllä olisi paljon hyviä lenkkejä, joita pidempää reissua alueelle suunnitteleva voisi kulkea. Myöhemmin keväällä ainakin osa reiteistä myös viitotettaisiin.
Pitkämatkalaisen suunta jatkuu latuja myöten ja hostelliyön jälkeen pikkuhiljaa pohjoiseen. Eteenpäin on mentävä, ei auta. Gjendesheimissa mukava virkailija katsoi, että hänen mielestään näytän 26-vuotiaalta ja sain yöpymisen nuorisohintaan.
26.2. Edward Munch Vågå
Aamupala DNT:n majoituksessa alkaa olla jo rutiini. Kahvia, omena- tai appelsiinimehua aamiaisleipien ja puuron kanssa. Tarjolla on myös jugurtteja ja useita hilloja, monesti on jotain mysliäkin pöydässä. Tänään oli keksejä ja vohveleita lisäksi. Ruokasalin juomatonkista saa myös kuumaa, 96 asteista vettä.
Täyttelin tuttuun tapaan termokseni ja lähdin hiihtämään kauniiseen, pilvettömään päivään. Pakkasta rapeat kymmenen astetta ja tuulta ei nimeksikään. Ympärillä avautuu laajat valkeat vuoret ja taakseni jää Jotunheimenin huiput. Tänään olisi pääsääntöisesti latuja pitkin hiihtelyä. Parempaa päivää ei olisi voinut toivoa. Skisporet-sovelluksesta katsoin, että koko päivän pitäisi olla ainakin ok-kuntoista uraa. Jos siis en olisi lähtenyt sooloilemaan.
Päivän saldona oli kaksi kaatumista, kaksi kilometriä metsässä tai jäällä reittien väliä sököilyä, sekä kahden tunnin lounastauko ja etäkokous. Ensimmäinen pyllähdys kävi, kun laskin metsässä mutkittelevalla kelkalla vedetyllä latu-uralla hieman liian jyrkästä mutkasta ulos, missä myös jouduin kaatumaan ennen kuin olisin osunut puuhun. Toinen tapaus oli tästä hieman eteenpäin kun tulin alas järven rantaan ja oikaisin viimeiset viisi metriä alas tyylikkäällä telemarkilla. Paitsi että alempi suksi tökkäsikin puoli metriä hangen sisään, kun lumen rakenne petti. Komea nokkasyöksy jota muutama sunnuntaihiihtäjä pääsi todistamaan. Eikun johan se maanantai on. Yhtä kaikki.
Ohitin paljon vanhoja rakennuksia. En oikein ottanut selvää, että ovatko kaikki jotain museokohteita, vai käytetäänkö niitä asumiseenkin. Historiaa paikalla tuntui olevan, hiihdin Edward Munchista kertovaa reittiä myöten pitkän pätkän. Reitille mahtui myös yksi laavu joka oli kartalle merkkaamaton, ensimmäinen laavu tähän saakka. Olisi huvittanut yöpyä siinä, mikäli matkaa ei enää olisi jaksanut jatkaa. Päädyin kuitenkin 20 kilometriä edemmäs, jo pimeän tullen. Bongasin ohimennessä opastaulusta laavun kuvakkeen ja sama näkyi myös Skisporetissa, vaikka mitään selitettä paikalle ei ollut. Eikun Mergårdsåsenia kohti.
Toden totta laavu siellä oli vanhan pihapiirin laitamilla. Puhdistin jäätä lattialta makuualustoilleni ja kävin iltatoimiin, Orionin tähtikuvion noustessa komeasti vuorten ylle joita kuu kauempaa valaisi.
27.2. Kylmää kyytiä ja kävelyä kerrakseen
Kuu oli jo väistynyt pilviverhon taa maiseman valaistuessa. Heräsin kuudelta, ja motivoin itseäni nousemaan aamupalalle pukemalla vaatteet makuupussissa ähisten. Siinä tulee mukavan lämmin aamulla. Pakkasta tuntui olevan enemmän kuin viime aikoina, viidentoista asteen pintaan.
Makuupussissa meinasi välillä olla yöllä ahdasta, kun olin vienyt hiihtovaatteet, taukovaatteet sekä akkupakan, puhelimen ja vesipullot sinne mukanani. Normaalisti en juuri pidä vesipullojen pitämisestä makuupussissa kastumisriskin takia. Kondenssi tai korkin raottuminen olisi varsin epämieluisa lopputulos. Nyt pullot olivat yön aikana vierineet pussin sisällä pois makuualustan päältä, mikä hieman kostutti pussia. Olin myös poikkeuksellisesti laittanut solumuovialustan ilmapatjan alle, joten sekään ei estänyt kosketusta laavun jäiseen lattiaan. Lattian vuoksi pullot sisään veinkin, sillä en voinut helposti asettaa niitä makuualustan alle suojaan.
Päätin jo illalla, etten ala aamulla enää keittimen kimppuun käydä. Lähtisin siis matkaan termari tyhjänä, ajatuksena syödä matkan varrelle sattuvassa kaupassa Lalm-nimisessä kylässä. Tänään olisikin paljon kulkemista teitä myöten. Aamun kylmillä laduilla kävi mielessä, että nyt olisi voinut olla kovempien voiteiden aika, kun voiteita olisi saanut tämän tästä lisäillä ja tehoja ei paikoin tuntunut olevan. Osansa oli toki silläkin, että ladut oli pari päivää vanhat ja auringossa paistatelleet. Pääasiassa hiihto kävi alamäkeen, joten annoin luistaa. Vilu meinasi laskuissa tosin tulla. Mieltä lohdutti, että muutaman tunnin päästä olisi jo kuuma. Vaan eipä ollut.
Tien vanki
Koko kävelyurakka alkoi ja kulki oikeastaan koko päivän alamäkeen, ja vilu palaili vaikka pakkasta oli enää ykkösasteita. Hankala aamu pukeutua, paksummissa tamineissa tulisi heti auringon osuessa pintaan hiki. Kevyt pilviverho piti kuitenkin vilua yllä pitkään. Mitä tykkään tehdä haastavassa kelissä pukemisen suhteen, on säädellä lämpötilaa hupulla ja lisähanskoilla, tai vetoketjun avaamisella ja hihojen käärimisellä. Tänään puljasin huppua ja hanskoja aamupäivällä. Hiihdon tultua loppuunsa tein suksista ja sauvoista jääkäripakkauksen, ja lähdin lampsimaan alamäkeen mutkittelevaa tietä jolla oli jo liikaa hiekkaa hiihtämiseen. Katselin suksenpohjia ja oli niihin joku pieni pintanaarmu syntynyt tiellä laskettelusta. Jotain pientä hiekanjyvästä oli välillä seassa lumen pinnan alla. Lopulta sitä oli niin paljon, että ei raaskinut enää pitää suksia jalassa.
Kannoin koko matkan suksia oikealla kädellä, koska vasemman nimetön napsui edelleen hieman. Lalm-nimisessä kylässä latailin kaupalla akkuja sekä kroppaa. Tiekävely monoilla ei ole koskaan kovin mieluisaa puuhaa, pehmustusta kun ei järin ole eikä monoja kävelyyn varsinaisesti ole tehty. Mukavammat nämä tosin on kävellä kuin BC-monot, jotka etenkin ylämäkeen lipsuu kärkiraudan takia.
Lounas Lalmissa
17 kilometriä kävelyä olisi jäljellä Ottaan, jossa odottaisi bounce boxini. Nyt ensin pikkupitsoja naamaan, pari munkkia, kahvikuppi ja karkkipussi. Ihmisten ilmoilla pääsee myös käymään vesivessassa. Kyllähän tuo naama jo väriä maastossa on ottanut ja olemus alkaa olla uskottavan metsittynyt. Taidan olla jo turtunut myös hajuuni. Vielä ei tosin olla sillä tasolla, että kaikkien muiden vaatteists tuoksuisi selvästi pesuaineet nenääni. Sekin hetki koittaa vielä.
Kävely Ottaan olisi kannattanut tehdä toisella puolella jokea pienempää tietä. Vielä parempi olisi ollut kääntyä jo ennen Lalmiin laskeutumista pienemmälle tielle jolla olisi ehkä voinut hiihtää. Halusin kuitenkin pitstopin, joka oli kyllä seuraavan 17 kilometrin asvalttikärsimyksen arvoinen. Monot alkoi painaa, kantoja kolotti ja ohi huristavia rekkoja sai varoa olan yli katsellen. Mutkaisella tiellä sai jatkuvasti olla hereillä, joten en laittanut tylsyyttä poistamaan mitään kuunneltavaa nyt kun heijastinliivikään ei ollut enää mukana. Useaan otteeseen osui kohdalle kaksi autoa nokikkain samaan aikaan, ja he joutuivat vähän hidastamaan vuokseni.
Matkalla katselin muutakin kuin autoja, seurailin kuinka lumi väheni ja muuttui soosiksi, sekä kuinka alpakat vaeltelivat farmilla laakson toisella puolella. Ottaan päästyäni pohdin järjestystä jossa tehdä asiat. Täydennys, pakettirumba, ruoka. Vaikka edellisestä syönnistä oli vain muutama tunti, valitsin ruokailun ensin. Törmäsin sisään ensimmäiseen ravintolaan joka vastaan tuli, jälleen pizzalle.
Apua ongelmiin
Postipaketistani en tällä kertaa tarvinnut oikein mitään, muutaman pikkujutun jätin ja otin hieman lisää kuivattuja muonia ja juomajauheita. Päätin reittejä katseltuani, että lähetän paketin tässä vaiheessa jo Meråkeriin asti, kun tulee olemaan monia parin päivän täydennysvälejä kauppoineen eikä postin kulusta ole tietoa mitä kautta se menee.
Jälleenmyyjän nihkeän vastauksen jälkeen Alpina sekä Alpinan Norjan jakelija olivat myös vastaneet minulle, että tietysti laitetaan kengät pikimmiten tulemaan. Ongelmaksi tulisi, että saisin pyydettyä ne myös Meråkeriin, jonne on kuitenkin se noin 300 km matkaa. Koetan nykyisiä popoja tekohengittää sinne saakka. Mutta tosi hyvä, että sai asian hoitumaan. Meinasin jo hetken aikaa pyytää kokoa pienempiä monoja tilalle sillä nyt olen hiihtänyt vain ohuella sukalla. Kohta saisin kuitenkin ohuemmat villasukat lisäksi kokeiltavaksi joten pitäydyin nelikakkosissa. Kokoa pienemmät vaan olisi alamäessä itselleni oikeampi koko. Mutta siihen ei arjessa sitten enää tarvitsisi VBL-sukkaa ahtaa väliin joten paksummilla villasukilla nämä menee myös kohtuudella. Saa nähdä, toistuuko samat ongelmat monoissa uuden parin osalta. En vielä osaa sanoa, koetanko hiihtää ensimmäisen parin loppuun vai vaihdanko suoraan korvaaviin. Liimaus on alkanut pettää muistakin kohdista.
Löysin viimein elektrolyyttijuomajaujetta mukaani, sekä myös vähän edullisempia proteiinipatukoita Normalista. Apteekissa oli kalliita pikkupusseja, nyt löytyi sitten edullisempia tabletteja. Proteiinipatukat puolestaan täällä on törkyhintaisia, 3-5 euroa patukalta mikä ei käy järkeen. Myös perus suklaapatukat on sen 3-4 euroa. Vitosella saa suklaalevyn. Ei mitään itua touhussa. Nyt sain patukoita noin 1,5 eurolla kappale. Alkumatkasta on harmittanut, etten ole voinut ravinnon puolesta tehdä kaikkea voitavaa palautumisen ja nesteytyksen eteen. Nyt saa hetken buustin siihenkin.
Yllättävä iltakävely
Kun hotellit Ottassa veloitti 150 euroa yöltä, päätin vielä lähteä pimeään kävelemään ylös isoa mäkeä Mysusæteria kohti. Siellä olisi ehkä joku 80 euron majatalo auki, ehkä. Jos ei, tai en jaksa ylämäkeä sinne saakka, laitan leirin johonkin puskaan. Alkoi ylämäki painaa, pysähtelin välillä sata metriä kerrallaan ylös. Jokunen auto meni ohitse, aloin jo toivomaan että tarjoaisivat kyytiä. No, toiveet toteutuu peukuttamattakin. Helge -niminen kaveri pysäytti, pakitti kohdalleni ja kysyi hyppäänkö kyytiin. Totta maar. Eiköhän tuota tiekävelyä taas ollut ihan tarpeeksi takana, ja vajaa 9 kilometriä olisi ylös johon tällä tahdilla uppoaisi ainakin kolme tuntia. Kello tässä kohtaa oli jo liki yhdeksän illalla ja ukko rättiväsynyt.
Normaalisti en käytä kulkuvälineitä matkan etenemiseen, mutta toisaalta en ole sanomassa ei jos sillä ei kokonaisuuden kannalta ole muuta kuin positiivista vaikutusta. Tykkään ajatella käveleväni kaupungissa aina tällaiset kilometrit kiinni, tänäänkin etsin useasta kohtaa mistä ylipäänsä pääsen oikealle tielle joka veisi ylöspäin. Helge kertoi olevansa matkalla mökilleen. Hän myös tiesi kertoa, että osa majoituksista oli kiinni ja niitä käytettiin majoituskeskuksina pakolaisille Ukrainasta. Jatkettiin yhteen katsomaani paikkaan, kunnes kaveri muisti että toisella puolen tietä kahvilalta saa myös ostaa itselleen huoneen yöksi. Katsottiin ovesta että aukioloaika oli jo ohi, ja alettiin näpräämään puhelinnumeroa luuriin. Sisältä kuitenkin kuului kolinaa, ilmeisesti meidät huomattiin. Isäntä tuli toteamaan, että yllätysmatkalainen kaipaisi petiä. Mikäpä siinä, vajaa viisikymppiä veloitetaan kortilta jolla luntastaa pedin lakanoineen, pyyhkeen, keittiötilat ja suihkun. Juuri, mitä tähän hetkeen kaipasinkin.
Kyllä paikat tuntevien neuvot ovat kullan arvoisia. Ei ollut sattunut silmään netistä hakiessa, vaikka kuulemma yleensä sitä kautta tulee väkeä. Liekkö minun hakukone väärältä alueelta hakenut. Erinomainen ja edullinen majatalo useine huoneineen, jos ei ole ihan viimeisimpien puitteiden perään. Ja aivan Rondanen tunturien kupeessa.
28.2. Rondane – jäinen valtakunta
Heräilin hijalleen enkä pitänyt kiirettä. Viime päivät on menneet aika pitkiä päiviä hiihtäen, ja se alkaa tuntua. Jos nyt ottaisi rauhallisemman aamun kun mahdollisuus on. Lähdin majoituksesta vasta vähän ennen yhtätoista, ja yritin löytää oikeaa latua joka menisi Rondvassbuta kohti. Pienen sekoilun jälkeen se löytyikin.
Lisäilin ylämäessä hieman voiteita kun meinasi suksi lipsua. Hankala keli, ylempänä olisi hieman viileämpää mutta aurinko välillä käy esillä ja aiheuttaa ongelmia. Enää ei sinisillä kovin tehokasta menoa saa.
Näkymät aukesivat avarina, ja kauempana näkyi jylhempiä huippuja pilvireunan alla. Oho! Rondane näyttää parastaan. Tämä taitaa olla hieman aliarvostettu kohde ainakin tähän aikaan, Mysusæterin kylä on ainakin muita hiihtokyliä harvempaan rakennettu ja rauhallisemman oloinen ainakin tähän aikaan. Alueelta löytyy laskettelurinteitäkin, mutta täällä hiihto tuntuu olevan päälaji. Vastaan tuli lapsiperheitä, muutama britti, vanhempi norjalainen herra ja myöhemmin illalla pariskunta alankomaista. Oli latusuksia ja tunturisuksia, jopa latusiteiden ja tunturisuksien sekoituksia. Helppoa maastoa hiihtää ainakin aluksi.
Reitti kääntyi laduilta pois viitoitetulle moottorikelkkauralle, joka menisi Rondvassbuhun. Paikka ei vielä ole virallisesti auki, ensi viikolla taisi olla avaus. Kuljettivat kelkoilla paljon tarpeita paikalle. Näissä lämpötiloissa tuore kelkkaura hidasti menoa, joten matkaan tuhrautui kauemmin kuin yleensä hyvällä reitillä. Tunturikeskusta lähestyessä oli kylttejä, että reittiä kannattaa seurata sillä lumen alla voi olla sulaa vettä. Ja niin sitä olikin. Pääsin pihaan, ja minut opastettiin lounastauolle itsepalvelutuvan puolelle. Paikkailin samalla pari pientä hiertymää eiliseltä tiekävelyltä jotka unohtui aamulla teipata.
Rondane vaikuttaa ja vaikeuttaa
Iltapäivän hiihto oli haasteellisempaa, vaikka sinällään nousuja ja laskuja ei sen enempää ollut. Ylitin ensin vanhoja jälkiä myöten Rondvatnetin, ja ihailin kirkkaan sinisiä jääseinämiä. Kun tuli aika nousta jälleen kuivalle maalle, alkoi lumi vähentyä. Jälkiä seuraten kuitenkin pääsi oikeaan paikkaan.
Lumi alkoi olla jäistä ja pehmeämpi lumi oli muodostanut aaltoja tuulessa. Töksytellen ja välillä lipsuen jatkoin matkaani, kunnes ura kävi alaspäin. Edessä avautui melkein lumeton maisema. Täällä ilmeisesti tuulee niin paljon, ettei lumi jää paikalleen, etenkin kun maapohja on jäinen. Lumi väheni ja väheni, lopulta puikkelehdin lumettomien kumpareiden välissä toivoen, että mutkan takana jatkuisi lumi oikeaan suuntaan. Pariin otteeseen jouduin ottaa sukset irti ja kävelemään kivien yli. Reitti kartallani meni parissa kohtaa hieman kyseenalaisesta paikasta, seurasin muun muassa pienehkön jäisen lumilipan yläreunaa kunnes siihen ilmestyi kolo josta pääsi laskemaan läpi. Tämän jälkeen täytyi myös loikata sulan ojan yli, minkä yhteydessä kastelin suksieni kannat. Lumi ei onneksi tarttunut kiinni.
Tuiskun saartama
Loppumatka tuvalle kävi helpommin. Tuvalla tapasin tosiaan kaksi hollantilaista, jotka ovat useina vuosina käyneet lähialueilla hiihtämässä. Øvre Dåralseterissa oli DNT:n itsepalvelukämppä auki, alempana olisi ollut joku yksityinen joka näytti nyt suljetulta. Kilpailu tuntui olevan kovaa, kummallakin paikalla oli omat kylttinsä ja reittinsä. Seuraavaksi kahdeksi päiväksi povattiin hurjaa keliä, 24-34 metriä sekunnissa tuulta ja lumisadetta. Vaihtoehtoina oli jäädä tuvalle tai jatkaa eteenpäin. Tuuli jo oli jonkun verran koventunut. Tutkailin säätiedotuksia alueelle, ja juttelin edelläni hiihtävien kaverusten kanssa. He aikoivat jatkaa laaksoissa pari päivää, mutta siellä sade tulisi vetenä. Heillä on isommat teltat joten se ei haittaa, itse kuitenkin sen verran mukavuuden perässä menen etten vesisadetta hiihtoreissulle enää kaipaisi. Voisin jäädä ylemmäs odottamaan sateen laantumista ja sitten lähteä laaksoihin.
Päätin, että tänään saa olla lyhempi päivä ja huomenna arvioin lähdenkö aamulla vai myöhemmin, jos ollenkaan. Jäin majoitukseen, jossa pääsin hollantilaisilta tenttaamaan kokemuksia heidän puolikkaista irtokarvoistaan, jotka sopivat kaikkiin tunturisuksiin riippumatta siitä, onko suksessa paikkaa puolikkaalle karvalle vai ei. Työn alla on artikkeli suksen pidon luomisesta hiihtovaelluksella, joten tämä oli erittäin tarvittu lisä, sain hyvät kuvatkin kasaan. Alankomaista löytyy kuulemma ihan yksittäisiä liikkeitä joissa hiihtovälineitä myydään. Ilmeisesti se kannattaa, kun sieltä tupataan lähteä Ruotsiin ja Norjaan lumen ja vuorien perässä lomalle. Tietty latuja Keski-Euroopasta löytyy myös.
29.2. Karkauspäivä
En laittanut herätystä, ajattelin että nyt saa levätä ja herään muiden kolisteluun muutenkin. Nousin seitsemän jälkeen sängystä. Katselin pihalle ja vaikutti, ettei tuuli ainakaan tällä kohtaa olisi niin kova kuin lupailtiin. Kauempana tuuli hieman voimakkaammin, arvelin johonkin 15 m/s pintaan. Kävin pihalla mittailemassa, ja kämpän vieressä tosiaankin tuuli sahasi 7-11 m/s väliä. Kauempana siis arvioni ehkä on oikeammassa.
Latasin uudet tiedot, ja laaksossa pitäisi sateen lakata yhdentoista jälkeen. Voisin ottaa rauhallisen aamun ja lähteä sitten myötätuuleen alaspäin. Toivon mukaan pääsen kuivana perille. Seuraavana yönä toki sataisi taas. Grimsbun turistikeskukselle olisi noin 36 kilometriä jos taas sisämajoitukseen haluaisin. Katsotaan. Sinällään se on maan tapa kulkea tuvalta tuvalle, mutta on tuo teltta syystäkin mukana. Tällainen myräkkä ei olisi yhtään mitään. Toki piakkoin tuvat taukoaisivst hetkeksi, niin telttailemaan senkin vuoksi pääsee.
Lepopäivä
Lopulta kävi niin, että päätin pitää täyden lepopäivän. Kroppa huusi kovaa, että nyt jos lepäät, seuraavat päivät on helpompia. Alempana laaksossa tuo lumimylläkkä tulisi vetenä, mikä ei oikein motivoinut myöskään. Joo, tehdään niin että jään kämpälle. Nyt saisin olla myös rauhassa. Olisin toki ollut enää yhden päivämatkan päässä edelläni hiihtäviä norjalaisia, Arnea ja Oskaria, mutta ei kahdenkaan päivän takaa-ajo haittaa. Ainakin saisin seurailtua heidän reittiään, kun nyt kerta karkasivat. Laiskalla on keinot pysyä kartalla, mitä suotta suunnitella, jos joku on sen jo tehnyt.
Täytin ajan kuluksi kämpän usean huoneen puulaatikoita, poikkeuksellisesti kun tässä majassa oli kamiina joka huoneessa. Erikoiseksi tilan teki myös, että kaasukeitin sijaitsi käytävässä ja keitin ei ollut yleisessä tilassa. Näitä norjalaisia tupia on sitten todella moneen lähtöön.
Myös ruokahuone oli pari komeroa tällä kertaa, ja sisältö jälleen täysin eri kuin missään muualla. DNT:llä on hintalista tupien ruokavarastoille, mutta mistään ei voi etukäteen tietää mitä siltä listalta on tuvan kaappiin päätynyt. Eri alueill on eri valikoimat, joskus hieman eri hinnatkin. Yleensä ihan riittävän hyvä valikoima että kämpällä saa syötyä, ja joskus on jotain pientä mukaan otettavaa hiihdon ajaksi. Itse nautin erityisesti säilötyistä hedelmistä. Tällä kertaa käsi kävi purkkihyllyllä päärynänpuolikkaiden ja ananaspalojen kohdalla.
1.3. Maaliskuu, keväthankien avaus tai jotain sinne päin
Tässä kuussa täytyisi sitten hiihtää jo tuhat kilometriä. Ensimmäisiin seitsemään sataan meni himpun verran yli kuukauden kaikkine lepopäivineen. Tiedän, että jotkut ei lepopäiviä laske, mutta silloin luku ei kuvasta todellisuutta. Oli sitten sään tai loukkaantumisen takia, yhtä lailla se reissun mittaa pidentää ajallisesti, vaikka päivämatkat sinänsä ei lyhene. Kenties näistä luvuista voi sitten tehdä päätelmiä siitä, miten voisi jatkossa toimia.
Aamulla tuuli huomattavasti vähemmän kuin aiempina päivinä, pakkasta ei ollut nimeksikään. Lunta pöllytti edelleen taivaalta. Heräsin vasta seitsemältä ja olin lähtövalmiina puoli yhdeksän maissa. Eikun tuvan lukot kiinni ja sukset jalkaan. Tuvalla oli heikko nettiyhteys, joten olin norjalaiskaveruksilta kuullut että reitti Folldaliin olisi todella hyvä heidän jälkiään.
Laskin pihapiirin poikki heiluen sinne tänne kuin sätkynukke yrittäessäni pysyä pystyssä milloin jäällä ja milloin tuulen pakkaaman lumipaakun läpi sujahtaessa. Jollain ihmeen kaupalla pysyin pystyssä. Seurailin alkuun jokseenkin lumista tietä jota oli suositeltu, kunnes jossain kohtaa huomasin hiihtäväni kelkkajälkeä pitkin vähän alempana kuin piti. Pulkkien jäljet oli myös kadonneet sivulle. No, tämä on taas tätä. Katsotaan minne reitti menee, toistaiseksi ainakin ihan riittävän oikeaan suuntaan. Ei kartalla oikein vaihtoehtoja ole, lopulta pitäisi jäljen kääntyä oikeaan suuntaan ellei kelkat joen yli olisi menneet.
Ura vie minne ura vie
Ja niin ura mutkitteli oikein tasaista maastoa myöten. Hetken jo säikähdin alimmalla kohdalla että oikeastiko nämä tuli vaan jollekin kämpälle ja kääntyivät takaisin, kunnes sitten mutkan takaa huomasin jäljen jatkuvan. Hyvä, lumi oli todella upottavaa muuten ja suksivoiteet ei meinanneet ylämäkeen toimia. Lopulta ura kääntyikin tien yli ja siinä samassa huomasin ahkiourankin kääntyneen kelkkareitille. Oikea suuntima siis.
Vielä pariin otteeseen sai kelkkaurien haarautuessa arpoa minne sitä lähtisi, mutta lopulta melkein kaikki urat tuntui vievän samoille paikoille. Siltaa kohti, jonka vieressä oli laavu. Suksenjälkiä oli jo myös aika paljon, niin että ne varmaan olivat lomalaisten tai paikallisten tekosia. Rondane loppui kuin seinään. Lopulta alkoi varsinaiset hiihtoladut. Niitä seuraten pääsin vajaan parin kilometrin päähän Folldalista, kunnes tuli vastaan tie joka oli sulana. Sukset kouraan ja kaupaa kohti. Siellä pidän lounastauon sekä hankin eväät seuraavaan kylään saakka.
Löysin poistohyllystä patongin, pari pullaa ja pizzapalaa purtavaksi. Puuroon rusinaa, pari pottumuusipussia ja nuudelipakettia, Klenning-eväspatukka-asioita sekä pikkupaketti voita. Ja karkkipussi, se pieni pahe. Näillä selviäisi tovin, kaikki muu olikin jo.
Kaupan vieressä oli myös pieni varustekauppa, jossa oli aika todella hyvä valikoima niin pieneksi liikkeeksi. Suksia riitti, vaatteita oli peruslaatuisia aika paljon, jopa taukotöppösiä ja Darn Tough-sukkia oli valikoimassa. Pääsin myös viimein käpistelemään Fischerin Transnordic 59 -suksia jotka olivat toinen suksimalli jota harkitsin matkalleni. Aivan eteläisimmässä päädyssä ne olisi olleet hieman löysempinä ja täysteräskanttisina paremmat. Nyt ei enää niin väliä. Täytynee nuokin joskus testata, jos jostain pisintä mittaa kotimaasta löytyy kokeiluun. Laatu ei tuntunut käteen samalta kuin Åsnes, laittaisin nuo samalle viivalle nykyisten Madshusin vastaavien Panorama T50 kanssa. Aivan eri sukset ne toki ovat vaikka ulkomuoto kaikissa näissä on lähes sama.
Nyt saunotaan!
Suuntasin suoremman tien sijaan hieman ylemmäs maisemareittiä maalaismaisemiin. Kävelin ylös tietä pitkin kun olin laiska laittamaan karvoja suksiin. Kohtahan se jo alaspäin kääntyisi tuokin tie. Ehkä 200 metriä sainkin lykittyä vauhtia kunnes tuli stoppi ja täytyi nöyrtyä. Seuraavat 7 kilometriä jarruttelin käytännössä jo loskassa. Viimeinen kolmonen meni tosin sitten ihan hujauksessa kovaakin vauhtia pitkässä alamäessä kun otin karvat irti. Suora ennen Grimsbun turistikeskusta innoitti luisteluhiihtoon tuoreine latuineen.
Kiersin leirintäalueen päärakennuksen ympäri ja astelin sisään. Hyvä kun kerkesin ympärilleni katsoa, ja avain mökkiin oli kourassani. Vilma oli varannut sen minulle aamulla. Laittoivat kokoa isomman, suihkullisen mökin lämpimäksi kun ei ollut ruuhkaa. Hetipuoliin oli kellarin saunakin lämpeämässä ja pyykit koneessa pyörimässä ensi kertaa sitten Haukeliseterin nyrkkipyykkisession. Tällä välillä muuten olen vain alushousuja- ja sukkia pyykkäillyt käsisaippuoilla silloin kun mahdollista. Aamulla pääsisin myös aamupalalle. Lämminhenkinen ja edullinen paikka hyvällä sijainnilla reittini varressa.
Olin perillä jo kolmen jälkeen, mikä hieman yllätti, sillä lähdin suhteellisen myöhään ja päivään mahtui paljon lipsuttelua suksilla. Erinomainen lisä jo aiemman levon päälle. 35 kilometriä tuli ihan hujauksessa, toki aika helpossa maastossa. Kyllä siihen tonniin tätä tahtia päästään.
Muista tilata uutiskirje, nii saat sähköpostiisi ilmoituksen uusimmista julkaisuista! Ilmoitukset voit aktivoida artikkelin sivupalkista, blogin etusivulta tai mobiilissa tästä alaspäin skrollaamalla kunnes uutiskirjeen tilauskenttä tulee vastaan
Ai että on kiinnostavaa luettavaa! Tuo matka on huikea. Niin hyvin kuvailet kulkemista ja näkymiä, että näen tarinan kuin elokuvana. Kiitos, kun jaksat raportoida!