Hiihto alkaa tässä kohtaa matkaa jo sujua. Hardangervidda jäi taakse, ja on aika suunnata pohjoiseen. Palautumiselle on osattava antaa aikaa, ja säiden kanssa ei kannata leikkiä. Matka jatkuu Finsestä kohti Tyiniä Skarvheimen -vuorialueen ylitse. Monorikko pohdituttaa, mutta päätän jatkaa matkaa ja seurata tilannetta.
Skarvheimen on ollut yksi tähän asti erämaisimmista ja nautinnollisimmista pätkistä matkalla Norjan päästä päähän hiihtäen. Tervetuloa lukemaan tarinaa Skarvheimenin huippujen väliltä!
Löydät lisää fiilistelyä tältä osiolta myös Instagramistani, kohokohtiin tallennettuna!
21.2. Takaa-ajo tuiskuisessa tunturissa
Aamupalalle istuessani aurinko tuli esiin pilven takaa, ja pääsin kuin pääsinkin näkemään Hardangerin jäätikön. Tästä se keli taas ottaa käännöksen huonompaan. Nautitaan kun tätä kestää. Täydennyspakettini ei vielä ollut saapunut. Jos Mariuksen pakettiin olisi vertaaminen, paketti voisi tulla klo 10-13 välillä, mikä olisi vielä ihan kohtuullinen. Pääsisin hiihtämään puolikkaan päivämatkan. Vaan toisin meni. Paketti tuli puoli yksitoista, enkä oikein ollut vielä valmiina sen kanssa säätämiseen. Tulevien kahden pätkän reittisuunnitelmien raakaversiot oli tekemättä, ruokatarpeet ja nyt olemassa jo olevan ruoat laskematta. Lisäksi hostellista pitäisi kirjautua ulos.
Tuumasta toimeen. Siirsin varusteet lounasleipineen tavaransäilytystilaan, otin ruokasäkkini mukaan ja hiihdin jään yli postiasemalle. Toimistossa ei näkynyt ristin sielua. Eikun odottelemaan, ei täällä kaukana olla jos kerta ovet on auki ja kaikki.
Lopulta sain yhteyden paikkaa pyörittävään henkilöön, katsottua ruokani läpi ja päätettyä, että lähetän paketin edelleen Ottaan jonne parin viikon sisään olisi tarkoitus saapua. Välietapilla Tyinkryssetissä ei olisi postipalvelua jolla voisin lähettää paketin eteenpäin, joten ottaisin nyt jälkimmäisen pätkän kuivalihat ja kasvikset mukaani. Tujumman liiman olin pakatessani kuitenkin jättänyt pois syystä tai toisesta. Sama niiden ohuiden villasukkien kohdalla. Noh, näin tämä välillä menee. Ei muutenkaan ennen valmistajan hyväksyntää välttämättä kannata alkaa avautuvaa monoa tukkimaan, toistaiseksi kun se vielä kestää.
Paketoin paketin uudelleen ja odottelin postimiehen paluuta. Siitä lopulta lähdettyäni tajusin unohtaneeni puhelimen laturin toimistoon. Noh, se olisi matkalla kun lähden hiihtämään vuorille. Eivät kuulemma ole niin tarkkoja täällä aukioloista.
Säätöä sokkona
Syötyäni lounasleivät ja pakkailtua rinkan sekä termarin täytettyäni nostin rinkan selkään ja lykin hakemaan laturin. Tämähän se ylimääräinen säätö oli syynä siihen, että lopulta unohdin ladata puhelimeeni seuraavan pätkän kartat. Tietysti huomasin asian liian myöhään ylhäällä tunturissa. Noh, alkuun olisi merkattua reittiä hetki, sitten ehkä Mariuksen aamuiset jäljet vielä näkyy. Hän oli noin 15 kilometriä edelläni.
Tuuli pyyhki jälkiä niin, että menin vähän ohi käännökseni ja päädyin soveltamaan reittiä. Vaikka karttapohja ei ollut tarkka, oli reitit silti ladattuna siten että puhelimen GPS kuitenkin ohjasi oikeaan suuntaan, lisäksi parissa muussa sovelluksessa oli pohjat. Kunhan tuijottaa enemmän maastoa kuin puhelinta. Silti, riittävästi syytä koettaa ottaa kaveri tänään kiinni, huomenna kun tiedän hänen yrittävän pitkää päivää hienolle tuvalle jossa olisi metka pitää kehnon sään päivää.
Lopulta matkan aikana sain jossain määrin karttaakin latailtua hetkittäin. Välimuistiin tallentui olennaisimmat paikat. Kyllä täytyy sanoa että ottaa koville yhden yön pysähdyksellä täydennys, postitus, blogin kirjoitus, ja matkan jatko. Meinaa asiat unohtua sinne tänne. Palautuakin pitäisi.
Reittimerkinnät loppui ja pääsin tekemään omaa reittiä. Ilo oli suuri, kun lumenpinnan erot ei enää illalla niin erottunut, mutta vastassa jyrkän alamäen pohjalla jatkui merkinnät mitä todennäköisimmin ensimmäisen tuvan suuntaan. Scooterin kalalaulua toistaessa luupilla päässäni kilometrit katosivat. Mitä lähemmäs Geiterygghyttaa pääsin, sitä enemmän toivoin, että piipusta nousisi savu.
Lähemmäs päästessä todellisuus paljastui, Marius oli lounastanut takapihalla ja jatkanut seuraavalle tuvalle. Kello kävi jo yli viiden. Pimeä tulisi, jos lähden yrittämään perään. Säänkin pitäisi huonontua illan aikana. 12 kilometriä lisää. Mariuksella menee neljä tuntia. Minulla varmaan kolme jos lykky käy. Toki valo ei enää ole puolellani. Lähdin yrittämään, muuten se jäisi myrskyn jälkeiseksi umpihangen yksinäiseksi avaamiseksi, nyt yölläkin pitäisi olla mylläkkää.
Iltahiihto
Tuuli hiljalleen voimeni mitä korkeammalle kiipesin. Sininen suksivoide toimi nyt erinomaisesti, ei tarvinnut laittaa ylämäkeen karvoja. Jäiset kohdat haarakäynnillä. Mikäli reittimerkintöjä ei olisi ja en tietäisi, että enää reilu tunti edelläni hiihtäisi latua kaveri, niin en lähtisi. Maaston kuitenkin pitäisi olla ihan ok. Eikun lisäkerrastoa päälle, maski naamalle ja otsalamppu otsalle.
Pidin ihan vain muutaman juomatauon, muuten en oikein pysähdellyt. Joissain kohdissa tuuli jo kovaa, ja joskus rinne meni alaspäin niin jyrkäksi etten otsavalollani tuulenpöllyttämässä lumessa nähnyt miten kauan rinnettä jatkuu. Sukset kainaloon ja kantapääkävelyä alas, oli paljon tehokkaampaa kuin sokkona auraaminen. Otsavalon pitäminen keskiteholla myös osoittautui oikeaksi valinnaksi, sillä tehokkaampi valo alkoi lumihiutaleista häikäistä liikaa takaisin ja keila meni niin spottivaloksi että sillä keppien löytäminen oli vaikeaa kun pystyi erottamaan vain ensimmäisen kiilassa heiluvan risun. Himmeässä pilviverhontakaisessa kuunkajossa kepit näkyivät paremmin, kun valotehoa tiputti hieman. Täysin valotta tasaisen hiihto olisi ehkä onnistunut, rinteissä vaan oli pakko nähdä lumen pintaa paremmin niin pidin valon päällä.
Ajoitus osui nappiin, uni nuppiin
Nyt on pakko sanoa, että jäi kirjoitus illalla kesken, joten jatkan nyt aamulla. Reissu oli niin rankka rutistus, että väsytti hyvin kovasti. Illallisen laitettuani ja alas pakotettuani meinasin oksentaa.
Mutta hyvä että kerkesin kämpälle! Ei mennyt kuin tunti eteenpäin, ja myrsky alkoi. Kävin pihalla mittaamassa 22 metriä sekunnissa. Oli hankaluuksia sulkea ovea. Semmoinen 10-15 m/s mitä puuskia tuossa matkallakin jo oli, on vielä hiihdettävä. Mutta kun lähestytään kahtakymmentä alkaa rinkan kanssa pystyssä pysyminen olla haasteellista. Ei mahdotonta muttei nautinnollista.
Matkalla ei tarvinnut pysähdellä, suksivoiteet toimi koko päivän niin hyvin kuin olisi voinut toivoa, tai siis alkupuoliskolla oli hieman heikompaa kunnes illalla viileni. Vaatetta olin lisännyt tarkoituksella enemmän kuin tarvitsee, jotta vähennän stressiä jos joutuisikin hetkeksi pysymään paikallaan säätämässä jotain, vaikka karvoja pohjiin kiinni. Iltahiihto oli siis varsin lämmin kaikesta huolimatta.
Illalla tuvalle päästyä, iltatoimet tehtyä makasin sängyssä parisen tuntia hereillä, yrittäen olla oksentamatta. Ei parasta palautumista, mutta palautumisen vuoksi ei kannattanut käydä helpolla tyhjennyksellä.
22.2. Maratonimatka – tai ainakin melkein
Aamu valkeni tyynenä. Pakkasta pari astetta, tuulta ei nimeksikään. Taivas puoliksi kirkas. Tänään olisi tarkoitus yrittää maratonimatkaa, sillä huono keli lähestyy ja tuolla olisi kuulemma yksi Etelä-Norjan hienoimmista tuvista. Matkalla kuitenkin olisi useampi vaihtoehto, jos ei jalka kantaisi. Lumi alkoi olla melkein täysin kantavaa. Tuulenpakkaaman lumen päällä vaan oli voiteille ärsyttävästi laikkuja vielä paikkaansa etsivää lunta, johon sukset töksytteli. Olisi pitänyt antaa olla eilisillä voiteilla. No, pois en lähtenyt raaputtamaan, kulukoon matkalla.
Matka kävi alkuun aika tasaista maata ja jäätä. Seurailtiin vanhoja jälkiä tai mitä niistä oli jäljellä, sillä ne kantoivat hieman paremmin. Oltiin ajateltu, että alkupäivä olisi helppoa tasaisena ja sitten alamäkenä. Alamäestä tuli taas kaikkea muuta kuin helppo, sillä aurinko meni sopivasti pilven taa eikä lumen pintaa enää nähnyt. Paikoin lumi upotti, paikoin oli vähän jyrkkää. Otettiin siis hissuksiin siksakkia suurin osa matkasta. Samassa lämpötila tipahti melkein kymmenen astetta ja tuuli voimistui hieman. Meinasi lasketellessa tulla vilu.
Alempana lämmöt sai taas päälle, kun laskeuduttiin upottavassa hangessa järvelle lähestyen Iungdalshyttaa joka on Skarvheimenin yksi keskisimpiä ja suurimpia tunturikeskuksia. Järven laitamilla oli useita isoja huviloita, sekä DNT:n paikan läheisyydessä oli paljon muitakin mökkejä. Kopisteltiin monot ja käytiin sisään lounastamaan. Nyt on myös käynyt siinä mielessä tuuri, että suuremmalla osalla kämppiä on ollut ulkovessat sisätiloissa. Niitä ei ole tarvinnut kaivaa lumesta tyhjäksi.
Ladunavaajat
Järven jäätä jatkaessamme seurasimme hetken matkaa vanhaa moottorikelkan jälkeä. Se upotti hulppeat 10 senttiä vähenmän kuin ympäröivä lumi. Käännyttiin tovin päästä omille teillemme, ja saavuttiin paimentolais-kalastajakylään. Tästä alkaisi nousu. Löydettiin parin pulkkailijan jäljet, joita lähdettiin seuraamaan. Huomattiin kuitenkin että nuo jäljet kääntyi takaisin ja hyvästä syystä, edessä olisi ollut jyrkkä rinne johon oli kasaantunut paljon lunta tuulen mukana. Tuohon ei huvita mennä lippaa laukaisemaan ja saamaan kylmää kyytiä alla virtaavaan jokeen. Eikun ympäri ja sillan vierestä toiselle puolen jokea jatkamaan matkaa.
Jäljet meni jälleen oikeaan suuntaan. Hävitin ne hetkeksi ja päädyin tarpomaan upottavaa joenpiennarta, kun taas Marius löysi ylempää kantavamman reitin. Jälkien oli pakko olla jo kahden edellämme hiihtävän Norjaa niin ikään päästä päähän matkaavan kaveruksen. Jäljet menivät jatkuvasti oikeaan paikkaan ja jos oikein muisteltiin niin pulkkamallitkin täsmäsivät. Lounaspaikan kirjan mukaan he olivat neljä päivää sitten lähteneet tuvalta. Saavutettiin siis heitä jälleen. Saas nähdä saadaanko kiinni, ennen kuin matkani Rondanesta kääntyy vähän enemmän Ruotsia päin. Tiukille menee.
Monot mietityttää
Ylempänä lumi kantoikin hieman paremmin, toki välillä rouskuteltiin pinnan läpi. Puhelimeen kilahti viesti, että takuukäsittely monojen osalta hyväksytty. Haluaisinko maksunpalautuksen vai uudet monot. Norjaan eivät lähetä. No johan meni hankalaksi. Voisin tietysti koettaa suutarin löytää tai liimailla kenkää muuten kasaan, josko se kestäisi ainakin Ruotsiin saakka, minne lähettäminen olisi helpompaa. Toisaalta hankin monot enimmäisestä erästä kun hintaa oli enemmän. Norjassa vaan näiden hinta on vielä tuplat. Vaihtaisinko eri monoon?
Vain kaksi muuta mallia sopisi minulle ja nekin olisi Suomesta edullisimmat. Seuraavassa kylässä pitäisi olla urheiluliike, mutta onko heillä Xplore-monoja en tiedä. Toisaalta jos nyt vaihdan monon mallia, vaatii se jalkojen osalta taas totuttelua enemmän. Silloin jäisi myös mysteeriksi oliko kyseessä yksittäinen valmistusvirhe, vai toistuva suunnittelumoka. En pystyisi vetämään johtopäätöksiä tämän monon kestävyydestä, jos vaihtaisin toisiin. Muuten nämä ovat pelittäneet kuten kuuluukin, ja nilkkakipukin viimein katosi. Mutta jos kyse on toistuvasta viasta, silloin joutuisin käymään läpi saman härdellin uudestaan. Silloin olisin kyllä jo Ruotsin rajan pinnassa ja monon vaihto olisi helpompaa.
Tuuli alkoi voimistua ja valo vähentyä lähestyessämme Bjordalsbun kämppää. Tuuli voimistui niin, että alkoi tulla hieman vilu. Kämppä sentään jo pöllyävän lumen takaa pilkisti. Käytiin sisään ajatuksena pitää pikainen päivällistauko, jonka jälkeen laskea viimeiset 12 kilometriä hienommalle kämpälle. Pihasta lähti kuin lähtikin viitoitettu reitti sinne.
Helppo päätös
Mittailin pihalla tuulen kun oltiin lähtöä tekemässä. 15-18 metriä sekunnissa. Siltä se tuntuikin, tuuli heitteli repullista ukkoa jo hieman. Tuuli oli takanamme, alamäkeen menisi helposti nenälleen puuskassa. Otsavalon kanssa ei lisäksi nähnyt yhtään mitään kun lumi pöllysi takaa eteen. Sään pitäisi myös illan myötä voimistua entisestään. Sääennuste sanoi nyt tuulevan 5-7 metriä sekunnissa. Mitähän sieltä tulisi, kun 11 metriä myöhemmäksi lupasivat. Päätettiin kuitenkin jäädä tänne, tulihan tuosta jo reilun 30 kilometrin päivä hankalassa lumessa tehtyä. Katsotaan jos huomenna keli rauhoittuisi hetkeksi ja päästäisi siirtymään.
Kun siirrettiin varusteitamme isommasta salista pienempään kämppään, erottui pimeästä jotain liikettä. No jo on, sieltä joku hiihtäjä rinkkansa kanssa vielä nousi ylämäkeen meidän menosuunnasta. Käytiin jututtamassa, kyseessä oli vanhempi pariskunta jotka näkyivät tietävän mitä tekevät. Tuulihan voimistui vasta viimeisen tunnin aikana, eikä sen näin voimakas pitänyt olla. Melko raskasta puskea ylämäkeen vastatuuleen! Meinasi olla rinkan sadesuojat lentämässä omille teilleen. Hymyt oli hiihtäjillä kasvoillaan.
Hain vielä kauppahuoneesta mukaan purkillisen persikanpuolikkaita, ja Marius löysi mustikkahilloa samasta paikkaa pannukakkujen kaveriksi. Täytyy kyllä harkita, pitäisikö huomenissa itsekkin pannukakkuja laittaa säätä odotellessa. Ainakin kaivattua lepoa olisi viimein tarjolla.
23.2. ”Lepopäivä”
Lepopäivä alkoi levolla, mutta muuttui myötätuuleen tasatyönnön lykkimiseen. Aamulla keli oli sama kuln iltasella, 15-18 metriä sekunnissa tuulta ja pöllyttävää lumea. Mariuksen laittaessa aamupalapannukakkuja alkoi satelliitin kautta tulla tietoa, että keskipäivälle olisi avautumassa paremman kelin ikkuna. Aamulla vanhempi pariskunta lähti jo tuulta päin, me odotettiin että tuuli laantui ja hieman se laantuikin. Kymmenen pykälää tippui lukemista, ja hetken aikaa alas laskettuamme tuuli tyyntyi vielä huomattavammin maastoesteiden takana. Lämmin meinasi tulla.
Laskettiin loivia ja vähemmän loivia rinteitä keppimerkintöjen perässä. Lumi oli oikein mukavaa, kiva 5-10cm pehmeä kerros kovemman kuoren päällä. Mitään ei pinnasta kauemmas nähnyt, mutta keppien ansiosta ja lumen tasalaatuisuuden vuoksi kehtasi laskea vauhdilla. Matkaan seuraavalle kämpälle meni kaksi tuntia kaikkineen. Viimeinen pari kilometriä oli nautinnollisin, kun päästiin hienojen kallio- ja jäävallien ympäröimänä laskettelemaan kourua myöten alas. Tuli siinä muutamat telemarkitkin kyykättyä. Enemmän tällaista mutta kirkkaammassa kelissä, kiitos!
Skarvheimen suosii kulkijaa
Skarvheimin tupa olikin tien varressa, ja sieltä löytyi sähköt, vedet, vessa ja tärkeimpänä suihku. Shampoona käsisaippua toimi hyvin, ja pyyhkeenä verkkopaita oli suorastaan erinomainen retkipyyhe. Kuivasi hyvin ja kuivui erittäin nopeasti. Eikä siis ollut pahan hajuinenkaan, jotta kehtasi tähän käyttää. Ei ole tällä pojalla vielä iskenyt villaan kaipuu takaisin. Harkitsin ensin vanhaan tapaan käyttäväni villakypärämyssyä pyyhkeenä, mutta sitten muistin miten kauan sen kuivuminen kestää. Tämäkin huppu on käytössä lähinnä vain siksi, etten vastaavan mallista power grid -fleecen tyyppistä kevyttä huppua ole löytänyt, ja kun näitä tuli joskus nippu löydettyä Lekan tunkiolaarista.
Illan tullen tuvalle pöllähti myös kaksi kaverusta, jotka olivat löhdössä hiihtämään Finseä kohti. Toinen heistä oli koettanut saada PCT-lupaa tälle vuodelle, mutta arpaonni ei suosinut ja lupa jäi saamatta. Vaihdettiin jokunen juttu reitistä. Itse keskityin myöhemmin stressaamaan omaa reittivalintaani Ottasta eteenpäin. Alunperin oli ajatuksena, jos kääntyisin Grövelsjönin kautta Ruotsin puolella, mutta hyvän reitin sinne löytäminen on haaste. Storlienia päin taas kulkisi paremmat vaihtoehdot korkeammissa maastoissa. Tuvat tosin loppuisi melkein kuin seinään tällä välillä. No, teltta se on syystäkin mukana. Vilma lupasi selvitellä vapailla potentiaalisia reittivaihtoehtoja.
Paistoin iltapalaksi pannukakkuja. Vielä yhdeksän aikaan illalla tuvalla alkoi tulla täyttä, kun neljä vapaalaskijaa pyrki tuvalle. Olisiko yksi peti ja lattiapaikat sitten enää vapaana. Omaa aikaa sentään sai päivällä tovin, kun oltiin aika ajoissa perillä. Sosiaalinen kello sanoi, että nyt riittää, ja nukkuakin täytyisi. Aikainen aamu taas seuraavana päivänä. Ei välttämättä ihan Tyinkryssettiin asti koska liikkeiden aukioloajat hieman rajoittaa. Sieltä pitäisi sitten napata mukaansa muutaman päivän lisäruoat ennen Jotunheimeniin suuntaamista. Ottan paketin tiedoissa luki ilokseni, että sitä pidetään kaksi viikkoa. Ei tässä ihan niin kauaa mene, mutta hyvä ettei tarvitse sitäkin stressata.
24.2. Kulkupeli nikottelee
Olen jo muutamana aamuna herännyt kyljeltäni käsi puutuneena, ja mietiskellyt että jopas on kun sormet ei tottele. Sinällään ihan normaalia jos on nukkunut kätensä päällä. Tänään kuitenkin ensi kertaa osasin yhdistää sormien tottelemattomuuden samaisen napsusormioireilun kehittymiseen, joka keskeytti 2021 ensimmäisen Vita Band -yritykseni. Kokeilin jänteet läpi, ja toden totta, nimettömät ainakin vaikuttaa saaneen liikaa rasitusta hiihtosauvoista.
Harkitsin ennen vaellukselle lähtöä, että vaihtaisin sellaisiin sauvoihin, jossa on erityisemmät muotoillut remmit käsille. Näitä olisi kuitenkin ainoastaan latusauvoissa, tai sitten pitäisi rikkoa kahvat ja vaihtaa sellaiset joihinkin sauvoihin tilalle. En kuitenkaan tätä tehnyt, olinhan kuitenkin jo seuraavana vuonna hiihtänyt Vita Bandetin onnistuneesti, vieläpä sauvoilla joissa on samanlaiset kahvat kuin nykyisissä sauvoissani. Mitä en varmaan ole ottanut huomioon on, että Norjassa sauvoja on joutunut käyttämään enemmän. Kun Ruotsissa reitti on käytännössä koko matkan moottorikelkkauraa, ei täällä ole ollut kovin usein apuja tarjolla. Sauvoja on joutunut ohjaamaan enemmän tasapainotellessa upottavassa lumessa ja hankalassa lumessa ylä- ja alamäkeen kulkiessa. Tämä on vähän kinkkinen vaiva, sillä se ei oikein parane muuten kuin lopettamalla käytön, tai avaamalla jännetupet kirurgisesti. Kumpikaan ei ole varteenotettava vaihtoehto.
Vaikka olen varonut puristamasta sauvoja liikaa ja valinnut erityisen kevyet sauvat, silti meinaa tulla oireita. Edellisellä kerralla sormet oli jumissa monta kuukautta kortisonipistoksista huolimatta. Nyt mitä voin tehdä, on aloittaa tähän käyttämieni tulehduskipulääkkeiden kuurin ja kiinnittää entistä enemmän huomiota, etten pidä liian tiukkaa otetta ja avaan kämmenen joka työnnössä. Muuten kyseessä on helposti reissun keskeyttävä ongelma. Monoja ei saa kiristettyä, teltan pystytys hankalaa ja niin edespäin.
Taisin nousta väärällä jalalla
Ei ollut kummoinen aamupäivä. Tuntui että vaan junnasin paikallaan, ei meinannut tulla liikkumisesta yhtään mitään. Liian monta asiaa taas mielessä. Alkaa muistuttaa viime vuoden PCT-läpivaelluksen varustesäätöä ja loukkaantumisia tämä meno. Jos ei tällä kertaa tarvitsisi liikaa säätää.
Aurinko sentään pilkotti eikä tuulta ollut nimeksikään, kunnes kiivettiin päivän korkeimmille paikoille. 20 kilometriä Sulebuhun hävisi hujauksessa luurit korvilla. Ehkä olin vain niin pihalla että taivalta kuitenkin taittui 5 kilometriä tunnissa. Syötiin lounaat tuvalla, joka muistutti paljon Niilanpäätä keskeisellä päiväretkisijainnillaan.
Matka taittui vauhdikkaasti loivaan alamäkeen aukeassa avotunturissa ladulla kiitäen. Aurinko lämmitti ja tunnelma oli keväinen, jos ei katsonut ylös taakse pilviä vuorten päällä, josta juuri tultiin. Aurinko lämmitti ehkä liiaksikin, kun pienillä nousuilla suksi alkoi lipsua ladulla. Lähestyttiin Tyinkryssetiä pikavauhtiin, välillä jopa liiankin kovaa. Latu oikoi välillä laskettelurinteiden poikki, ja kertaalleen jouduin tekemään hätäpyllähdyksen penkkaan etten törmäisi ylhäältä päin hieman liian kovaa laskevaan alamäkihiihtäjään. Latua ennen on kyllä varoituskyltit, mutta laskettelijat eivät ihan tunnu ymmärtävän ettei ladulla ihan niin vain pysähdytä.
Pikaisen täydennyksen jälkeen nautittiin hieman herkkuja kaupalla pakkaamisen lomassa, ja suunnattiin majatalolle päivälliselle. Burgerit tilaukseen ja monot löysälle, pois niitä ei viitsisi kuitenkaan ottaa täydessä salissa. Ajatuksena on syödä nyt hyvin, ja jatkaa sitten muutama kilometri kylän ulkopuolelle leiriytymään. Joka turistikylässä ei ole varaa yöpyä, jo DNT:n kämpistä kasaantuu melko summa ajan kanssa. Huomenissa suunnattaisi sitten jo Jotunheimenin puolelle.
Kuutamohiihto
Toisin kävi taas. Kun lähdettiin kävelemään ja löydettiin Tyin-järven eteläpäädystä hyvä leiripaikka, alkoi suksi luistaa. Katsoin latutilanteeen sovelluksesta ja toden totta, leveä kelkkatie oli tänään vedetty Tyinin pohjoispäätyyn saakka. Suksi luisti ja piti erinomaisesti, kuu valaisi maisemaa. Tämä olisi tylsä pätkä päivällä, joten miksi en hiihtäisi sitä kuun valossa? Kello kävi vasta hieman seitsemän yli.
Marius jäi leireilemään, itse otin sitten kuitenkin suunnan vielä pohjoiseen. Soittelin matkalla kotipuoleen ja koetettiin Vilman kanssa etsiä tietoa, mihin asti respa on auki Fondsbussa, johon olisi noin 18 kilometriä matkaa. Tietoa ei tuntunut löytyvän mistään. Pohjasin kokemukseeni Haukelissa, että illallinen päättyy klo 21 ja ehkä 22-23 väliin respa menee kiinni. Ihan puhdas arvaus. Tietä myöten oli hyvä hiihtää suurinpiirtein tasaista, välillä loivaa ylä- ja alamäkeä myöten. Sain vielä kevyen tuulen taakseni.
Lopulta alkoi Fondsbun valot erottua mäen alla. Täysi hööki päälle ja hikiliikunnan rutistus loppuun. Pihassa näkyi vielä ihmisiä, hyvä. Kello kävi kymmentä, kun astuin sisään ja riisuin monot. Kuulemma viiden minuutin päästä olisi työntekijä lähtenyt vuorosta! Kannatti sykkiä, nyt kävi hyvä tuuri. Eikun suihkun kautta sänkyyn ja aamulla murusta naamaan.
Mukana oli jo illan hiihdolla täydet vesipullot ja tälle tahdille liikaa ruokaa, mutta se on nyt vähin murheistani. Juuri tällaisten päivien vuoksi hankin nämä sukset, aiemmasta kokemuksesta opittuna aina junnasin ladulla paikallaan. Nyt touhu on jopa nautinnollista. Päivän matkaksi tuli 53.5 kilometriä, päivällä pidettiin nelisen tuntia taukoa. Norge på Langsin pisin päivä tähän saakka. Nyt kolkuttelenkin jo Jotunheimenin portteja kun Skarvheimen jäi kauas taakse.
Muista tilata uutiskirje, niin saat ilmoitukset uusimmista julkaisuista sähköpostiisi! Uutiskirjeen tilauskenttä löytyy sivupalkista, etusivulta tai mobiilissa tästä rullaamalla vielä alaspäin
