Hardangerviddan ylitys helmikuussa – Norjan Halki Hiihtäen 2024

Hiihtovaellus Norjan päästä päähän jatkuu. Edessä on kuuluisan Hardangerviddan ylitys. Ryfylkeheinanen jäätyä taakse on aika siirtyä uusiin maastoihin ja haasteisiin. Suunniteltu ylitysaika olisi noin kuusi päivää, matkaa kertyy noin 120 kilometriä.

Todellisuudessa Hardangerviddan ylitys kesti tällä kertaa neljä päivää ja ehkä aiottua muutama kilometri vähemmän. Hyviä hiihtokelejä ei oikeastaan vieläkään päässyt todentamaan, mutta lykky kävi reittienvalinnan osalta. Myös ensimmäiset varusteongelmat alkavat vaivaamaan.

Tervetuloa lukemaan tarinaa Hardangerviddan ylityksestä hiihtäen!

17.2. Viimein aurinkoa!

Lähtöaamu venähti hieman, kun edellispäivän suunnitelmat elivät bussin viivästymisen ja aiemman yön kännisekoilijoiden meluamisen takia. Istuin kiireisessä salissa aamupalalle juuri kun Marius oli aikeissa lähteä liikkeelle. Olisi edessä Hardangerviddan ylitys, ehkä yksi eniten odottamistani etapeista. Nyt suunnitelma oli Geiloon hiihtämisen sijaan siirtynyt Finseen, jonne myös lähetin pakettini.

Päivitin edellisen etapin, Ryfylkeheianen ylityksen tarinan blogiin, ja kiireessä päätin että teen loput hakukoneoptimoinnit myöhemmin paremmalla ajalla ja laitteella. Tällä kertaa sain sähköposti-ilmoituksetkin toimimaan kuten pitää. Tässä sitä reissun päällä oppii hyviä toimintatapoja näissäkin jutuissa sitä mukaa kun tarinaa kertyy.

Päivästä oli kehittymässä aurinkoinen. Haukeliseter kuhisi elämää, ulkoilijat pakkailivat lounassettejään, leijalautailijat levittivät pihalla purjeitaan. Maaston oli lähdössä taas melko liuta päiväretkeläisiä. Vaan ei meikäläisen suuntaan. Tie kävisi laaksosta ylös, jyrkähköä rinnettä. Jotkut oli jo aamulla skinnailleet viereisen rinteen ylös ja laskeneet minivyöryjä ja lunipalloja aiheuttaen alas. Heitettyäni rinkan selkään ja tien ylitettyä katsoin, että siellä se Marius koetti vähän liian jyrkkää nousu-uraa myöten laskijoiden jäljessä. Kauas ei kerennyt.

Sosehanki sakkaa suksia

Lähdin itse katsomaan myös miltä reitti näyttää, mutta totesin käänyväni hieman loivempaan paikkaan ja tekeväni oman uran. Vaan on urakka. Lumi on raskasta edellispäivän plussakelin ja auringon vuoksi, ja kun uutta lunta oli tullut reilusti. Suksi upotti sen 35-45 senttiä joka askeleella. Ei olisi mikään helppo aamureippailu! Tovin ihan hyvää reittiä tehtyäni huomasin, että Mariuskin kääntyi takaisin perääni. Hyvä niin, jos tulevat päivät olisi tällaista lunta. Kaksin kävisi liikkuminen helpommin. Toden totta, viimein reilun tunnin puolen kilometrin mäkeä noustuamme huomattiin, ettei lumi olisi sen parempaa ylempänäkään. Löydettiin sentään joku vanha jälki, jonka seurailu oli hieman vaivattomampaa.

Latua sen sijaan sai avata sydämensä kyllyydestä. Ei tulisi helppo päivä, Hellevasbun kämpälle olisi 21 kilometrin päivämatka, ja puoli päivää oli tuhraantunut pariin hassuun kilometriin. Maisemat toisaalta avautuivat viimein kunnolla. Haukeliin kun hiihdettiin harmaassa lumipyry kintereillämme. Aurinkovoiteen vaan unohdin matkasta, mietin että pitääkö laittaa maski päiväksi naamalle.

Lopulta alkoi näkyä muitakin ulkoilijoita tien pohjoispuolella. Hiihtokelit on vissiin viimein kelvolliset, ja viimein myös pohjoiseen päin olisi menijää. Lähinnä päiväretkeläisiä lähihuipuille. Onneksemme päästiin lopulta seurailemaan noin parinkymmenen päiväretkeläisen tamppaamaa uraa, se meni ainakin melkein sinne minne meilläkin suunta. Kiipeäminen oli nyt helpompaa, Mariuskin oli vaihtanut ahkiosta rinkkaan.

Lykyllä lysti lykkiä

Nähtiin myös yksittäisen pulkkailijan jälki. Todettiin, että jostain oli pohjoisesta tullut ihan eilisen tai tämän aamun aikana. Veikkasin eilistä, reitti kun välillä meni aika älyvapaista paikoista. Sumussa saattaa tehdä tahtomattaan sykeröä. Pulkkaura jatkuikin meille otollisempaan suuntaan päiväretkeläisten käännyttyä huipulle päin. Lopulta lykästi, ja löytyi myös tuore kelkkaura. Mietiskeltiin, että mihinkähän muut pulkkailijat jäi. Majoituksessa kun oli pari kaveria, joilla oli myös Hardangerviddan ylitys mielessä. Ainakin yksi sanoi hiihtävänsä Finsen kautta Tyiniin. Lännemmästä ainakin olisi tullut tuo helpompi päiväretkeläisten ura, josta me ei tiedetty.

Siinä saatiin kelkkauralla vauhti päälle, urakin tuntui menevän oikeaan suuntaan. Välillä meinasi olla liian pitkiä ja jyrkkiä kohtia, niin koetin hidastella uran ulkopuolella. Sukset välistä upposi kevyen korppupinnan alle, välistä meinasi taas kantaa vähän turhan hyvin ja vauhti kiihtyi. Päätin turvallisinta olevan, että annan tulla vauhtia kelkkauralla. Sukseni oli tehty juurikin tuohon käyttöön, joten aika kokeilla miten toimivat. Ja toimihan ne.

Lähempää tuttavuutta lumipakan kanssa

Juuri ennen lounastaukoa suksi kuitenkin pomppasi paakusta sivuun ja upposin vyötäisilleni vasemman suksen päälle siinä rytäkässä.

Marius kerkesi jo laskea kauas, joten itse olisi ylös väännettävä. Ei helppo juttu, Xplore-side kun ei tykkää avautua jos vivun alla on paljolti lunta, jota nyt ei sattuneesta syystä voinut siivota pois.Itsensä ylös taistelu vei viimeiset voimat, matkaseurakaan ei juuri sillä hetkellä tajunnut katsoa taakseen. Ylös kömmettyäni koetin pysyä perässä, ja lopulta vaapuin ihan valmiina syömään vaikka kolme lounasannosta samalta istumalta. Istahdettiin jonkun pienen tuvan vierustalle aurinkoon näköalapaikalle. Meinasin yskiä keuhkot pihalle, kun aiemman taudin jälkimainingeista selvittyä oli taas ainakin rasituksessa alkanut yskittää. Liekkö sama vai eri tauti. Levossa olo tasottui.

Kelkkaura vei parin kilometrin päähän Hellevasbusta. Jäljelle jäi vähän vielä tasaista ja alamäkeä. Täällä oli hankeen alkanut kehittyä jo hieman parempi korppupinta, eikä upottu ihan yhtä paljoa enää. Viimeisessä alamäessä sai tosin olla hyvin varovainen, ettei tökkää suksea pinnan alle. Laskeutumisen aikana huomattiin, että toisesta suunnasta tuli vieläkin tuoreempi kelkkaura, joka näyttäisi jatkuvan meille oikeaan suuntaan. Johan oli tuuri matkassa! Huomenna pitäisi pöllyttää lunta, joten suunnistusapu olikin tarpeen.

Valittiin loputtomalta tuntuneen viimeisen järven ylityksen jälkeen pienempi tupa, joka lämpiäisi nopeammin. Kyllä vei päivä mehut miehistä, mutta oli se upeassa kelissä vaivan arvoinen!

18.2. Pisin päivämatka tähän saakka

Herättiin ajoissa, jotta pääsisimme mahdollisimman pitkälle ennen lumisateiden alkua. Aurinkoisen päivän ja selkeän yön jälkeen aamu sarasti tutun harmaana. Lunta ei vielä sentään tullut. Tuulta pitäisi päivän mittaan myös olla tuloillaan jonkun verran. Minkähänlaiseen lumipyryyn ollaankaan lähdössä.

Hardangerviddan puolelle siirryttyä maasto on muuttunut huomattavasti helpommaksi. Reitit voi suunnitella lähes tasaisia myöten. Mikään pannukakku tämä tietenkään ei ole, vaikka ensisilmäykseltä karttaa vilkaistessa siltä saattaa vaikuttaa. Lumivyörymaastot ja lumilipat toisaalta loistavat reitillä poissaolollaan. Nyt kehtaa kehnommassakin näkyvyydessä liikkua reilummin. Olikohan yksi pieni railo järven rannalla yhdessä kohtaa eilen. Järviä täällä kannattaa lähestyä suorassa kulmassa, ei viistoon ettei suksi humahda pitkittäin läpi. Sen verran ensimmäinen hiihtoetappi opetti.

Ja tänään liikuttiin. Lumisade ei alkanut ennen kymmentä kuten oli luvattu. Tuuli sen sijaan jätti oikeastaan tulematta. Tupien välistä kulkenutta kelkkauraa seuraillessa kävi matka nopeasti, kun aikaa ei niin tuhrautunut reitin etsiskelyyn tai lumessa kahlaamiseen. Karvat olisi pitänyt tajuta ottaa aiemmin pois, loivatkin alamäet olivat nyt nautinnollisia.

Kelkkaura seuraili reittiä hyvin, kunnes ehkä kymmenen kilometrin jälkeen jälki päättyi. Onneksi täällä ei ollut enää niin paljon lunta. Siinä missä eilen upotti keskimäärin 40 senttiä, nyt upottiin ehkä 12 senttiä. Lumessa oli silti pieni ärsyttävä rikkoutuva, jäinen kerros jonka kanssa sai mäessä olla varuillaan. Kelkkaurille ei keksitty oikein selitystä, ne kun tuppasivat menemään pitkän matkaa suoraan, kunnes puolessavälin matkaa seuraavaan kiinnostavaan kohteeseen jäljet teki lenkin ja kääntyi takaisin. Mikäpä me ollaan miettimään, suuri apu kelkkaurasta oli!

Joet järven keskellä

Reitti suuntasi sitten Hansbun kylää kohti. Aivan sinne saakka ei päästy, kun löydettiin toinen kämppä jonka katoksessa pidettiin lounasta lumisateelta suojassa. Tämä pieni poikkeama reitiltä oli helppo valinta, kun edessä päin järvi avautui pariksi joeksi. Mentiin siis taempaa yli ja seurailtiin vastarantaa, kun jatkettiin lounastauolta. Jokien virtaus avautui kovaksi, ja vierellä avautui laajoja sulia alueita. Hyvä että sen verran nähtiin, ettei liian lähelle päädytty.

Loppupäivän ajan lumisade kasteli takkia ja pipoa sieltä missä keho tuotti eniten lämpöä. Tuulikin hieman meinasi yrittää viilentää, mutta lopulta se laantui täysin. Lämpötila nousi -2 asteeseen. Alkoi tosissaan olla lämmin hiihtäessä. Hangen rouskuessa alla, tyhjään harmaaseen riittävä tovi tuijotettuamme ja taivallettuamme alkoi Sandhaugin kämpät näkyä pilviverhon takaa. Lähemmäs päästessä katselin että mitäs mitäs, onko tuolla kaksi ahkiota ja kahdet sukset pystyssä? Voiko olla? No on ne! Päästäisi varmaan lämpimään tupaan. Ei kyllä yhtään odotettu, että täällä ketään muita liikkuisi. Ilmeisesti Hardangerviddan ylitys helmikuussa on kuitenkin ihan suosittua tosivaeltajien keskuudessa. Maalis-huhtikuu ja erityisesti pääsiäinen ovat kuulemma sesonkiaikaa.

Sisältä löytyi kaksi hilpeää vaeltajamiestä, jotka oli tulleet toisesta suunnasta paikalle. Tuvan kirjasta myös selvisi, että täällähän on ruuhkaa, eilen olisi ollut kaksi muuta vaeltajaa myös paikalla. Tämän iltaiset vaeltajat olivat tulleet tuvalle puoli tuntia ennen meitä, ja kamiinansytyttelyt oli käynnissä.

Juteltiin siinä niitä näitä, tehtiin ruuat ja iltatoimet. Päivän päätteeksi käytiin vielä pikainen esittelykierros varusteistani, jotka tuntuivat keski-ikäisiä heppuja kiinnostavan kovasti. Pulkat tuntui jonkun verran painavan, ja etenkin makuupussit ovat kuulemma Norjassa kalliita joten Cumulus oli hyvä uusi tuttavuus.

Ihmeteltiin itsekin lopulta, että tästä päivästä tuli tähän saakka pisin, reilu 30 kilometriä. Suuri kiitos tästä kuuluu mysteerikelkkailijalle.

19.2. Räntäsade yllättää

Päätettiin illalla, että herätään puoli tuntia myöhemmin eli kuudelta. On tullut viime päivinä oltua aivan todella väsynyt, huolimatta varsin hyvästä unen määrästä ja laadusta. Sanotaanko, että unta ei ole tarvinnut kauaa odotella. Laiteltiin kimpsut ja kampsut kasaan ja jätettiin illalla viskiä nauttineet kaverukset nukkumaan. Pöydällä oli persikka- ja ananaspurkkeja sulamassa. Kestit kuulemma aikovat pitää.

Kaverusten jälkiä oli metka seurata aamulla. Ne johtivat toki vain viisi kilometriä oikeaan suuntaan, kunnes päästiin avaamaan omaa latua. Se oli toisaalta tähän hetkeen helpompaa kuin monena muuna päivänä, sillä kesäreitin kivikeot näkyivät hyvin lumipeitteen alta. Niitä seurailtiin noin 11 kilometriä.

Puolessa välissä matkaa alkoi taivaalta tulla tihkusadetta. Koko päivä sahasi -1 ja +1 asteen välillä. Milloin tihkutti, milloin taivaalta tuli jäähilettä, jäätävää sadetta tai räntää. Onneksi kuitenkin aika pienissä määrin, eli vaatteidenvaihtoa ei tarvinnut harkita, vaikka toki pinta vähän kostuikin. Toimivaksi mietityllä vaatekokonaisuudella kastumisesta ei niin tarvitse välittää, vaikka joku muuta väittäisi.

Suksiin puolestaan kertyi tämän tästä kökkäreet lunta. Hiihdettiin koko päivä samoilla sinisillä voiteilla. Tämän tästä suksi töksähti ja liukui. Pidemmillä, loivillakin alamäillä sentään suksi alkoi kuljettaa mukavasti. Ylämäkiin sai varsin riittävän pidon. Taisin eilen mennä sanomaan, että ei tämä Hardangerviddan ylitys mitään pannukakkua pitkin hiihtelyä ole. No, tänään on ollut aika tasaista menoa. Tietysti pieniä ylä-alamäkiä on aina, mutta itäänpäin tiiraillessa näkyi noin sadan kilometrin päässä olevia vuoria.

Soiteltiin matkalla kuuluvuuksien mukaan kotipuoleen kunnes laskeuduttiin joen pohjalle lounastamaan. Siinä samassa huomattiin että jälleen lykästi. Jokea myöten oli juuri hiihtänyt ohi kolme ahkiokansalaista, joille vilkutettiin hyvät jatkot sauvoila kauempaa. Ura menisi todennäköisesti Dyranutiin. Ja sinnehän se meni. Taas oli nopea hiihtää.

Majatalo sulki, mono auki

Dyranut ilmeisesti ei olekaan mikään perusmuotoinen DNT:n maja, vaan se on nyt tällä hetkellä kiinni. Pihaan jälkiä seurailtuamme sumun läpi, katsottiin että pihaa oltiin ajamassa lumesta puhtaaksi. Hardangerviddan tie oli auki, mutta majatalo ei. Okei, seuraavalle kämpälle olisi parin tunnin hiihto. Kello kävi puoli neljän, joten hyvällä tuurilla päästään ennen pimeää sinne. Tuuri jatkui, kun lumivallin noustuamme huomattiin että reitti onkin viitoitettu kepeillä. Vieläkin parempaa oli, että osan matkasta oli myös edellisten hiihtäjien ura seurattavissa. Vaikka näkyvyyttä ei hirveästi ollut, voi viitoitettua reittiä aika luottavaisin mielin laskea alaskin päin.

Jälkimmäinen puolisko menikin joutuisasti alamäkeen. Yksittäisissä kohdissa piti hidastaa hieman. Lopulta Kjeldebun tupa aukesi eteemme lumipenkan takaa. Käytiin katsastamassa pari tupaa jotka olikin lukossa, täällä on kuulemma tapana lukita isot paikat talveksi. Pihassa oli läjä viittakeppejä ja halkokasseja. Näyttäisi, että täällä tänään oli käyty tiputtamassa tarpeita avaamista varten. Lopulta löydettiin mekin se ainoa avonainen kolmen punkan pikkutupa, joka oli tarkoitettu koirien kanssa retkeileville. Kamiina pöhisemään, lumet sulamaan ja pöperöä eteen.

Tänään illan liikkeeni jämähti hieman pidemmäksi aikaa siihen, että huomasin pientä häikkää monoissa. Ei varsinaisesti mitään pahempaa vielä, mutta aikapommi alkoi tikittää. Sähköpostit ja viestit laulamaan, huomenna sitten puheluita tarpeen mukaan. Tämä olikin ensimmäinen yhtään isompi uhri tähän saakka. Pari reikää tähän asti muuten tullut milloin mistäkin seinästä törröttävästä naulasta reppuun, milloin kuumasta kekäleestä hanskaan.

20.2. Haarakäyntiä harmaaseen päivään

Päivä oikeastaan alkoi varsin hyvissä merkeissä, pakkasta oli pari hassua astetta ja maassa pieni uuden lumen kerros. Aurinko pilkisteli jostain kaukaa pilvenreunan takaa. Tämä päivä olisi enemmän ylämäkeä sitten Haukelista lähdön. Päätettiin kuitenkin, että kun aamupäivän ainakin olisi suhteellisen loivaa mäkeä, ei laiteta karvoja pohjiin.

Päädyttiin jo ensimmäisessä mäentyngässä kasvattamaan kalanruotoa. Siitä mäki kuitenkin loiveni, ja päästiin hiihtämään jälleen kepein viitoitettua reittiä. Ei haittaisi, vaikka keli huononisi sillä keppien seuraaminen on helppoa. Vähän kovempaa tuulta ja lumisadetta oli tiedossa ainakin myöhemmäksi. Jo neljäntenä päivänä Hardangerviddan ylitys olisi ohi, edessä välipysähdys Finsessä. Laskettiin tähän menevän kuusi päivää alunperin, mutta nyt on käynyt niin hyvä tuuri muiden jälkien kanssa, että taival on taittunut nopeasti. Hieman liiankin nopeasti, sillä pakettimme eivät vielä olleet perillä. Jospa tämän päivän aikana? Joka tapauksessa ruokaa olisi liikaa, osa täytyy jättää pakettiin.

Säätila sen kuin vaihtelee

Puhunko liikaa säästä? Alanko setääntyä? Sää vaan on täällä aika oleellinen juttu, joten here goes. Keli alkoi päivän valjetessa lämmetä. Sai taas ottaa pipoa ja hanskaa pois, ja avata takkia hieman. Lumi alkoi hieman kinnata vastaan, mikään paras luisto ei tänään olisi. Eipä se ylämäessä haittaa. Keppien yhteydessä oli myös joku vanha kelkkaura jonka päällä sen välillä hävitessä yritettiin pysyä, koska siinä lumi ei upottanut kuin muutaman sentin.

Tovin haarakäyntihikoilun jälkeen korkeammalle päästessä keli kuitenkin alkoi viiletä parilla asteella ja tuuli alkoi puhaltaa lujemmin. Samaan syssyyn huomattiin kepitetyn reitin yhtäkkiä katoavan. Aha, viitoittajalta kepit loppu. Vielä ovat vasta tekemässä reittejä. Eipä siinä, senkun tiukempi ote sauvoista ja tikkaamaan kohti tutun harmaata tyhjyyttä. Lumi upotti taas sen 10-20 senttiä, ja välissä oli aika ärsyttävä hajoava kerros jonka ansiosta alamäessä ei meinannut pysyä pystyssä saati pystynyt ohjaamaan tai auraamaan. Keppien puutteessa sai alamäessä olla varovaisempi jälleen.

Se yksi lumilippa joka koko matkalta löydettiin käytettiin hyödyksi. Ison kumpareen vierestä oli tuuli kovertanut ison aukon, mutta nyt tuuli oli toisesta suunnasta. Kaivettiin istumapaikat lipan suojaan ja lounastettiin lumen pöllytessä päällemme. Se kaikki sulahti takkien pintaan.

Sitten kahvien ja lounaan nauttimisen, tuli aika taas kohdata kylmä maailma. Kaivoin päälleni toisen kerrastopaidan, sillä suunta jatkuisi pian enemmän alamäkeen. Alamäki olikin melkoista temppuilua. Lumenpintaa kun ei erottanut, ei loivassakaan mäessä tiennyt milloin edessä on pienikään pomppu. Tasapainotella sai sydämensä kyllyydestä. Taisin kertaalleen mennä nokalleen suksen tökätessä korppupinnan alle.

Voi suksen sujahdus ja sukellus

Myöhemmin lumi alkoi takertua entistäkin enemmän suksiin, ja menin senkin takia nenälleni pari kertaa ihan tasaisella. Suksi kun yhtäkkiä vain tökkäsi kiinni hangen pintaan liu’ussa. Naureskeltiin kun laskettiin ettei ole yhtenäkään hiihtopäivänä ollut hyvä tai erinomainen hiihtokeli vielä. Joko lumi on huono tai sää on huono.

Viimeistä viittä kilometriä lähestyessämme harjanteen takaa kurkkasi ensin kaksi päätä, sitten pari pienempää, kolmaskin. Ilmeisesti joku perhe oli päätynyt telttailemaan myräkkään. Alempana keli parani hieman, ylempänä sai taas suojautua viimalta maskilla. Mikäs siinä telttaillessa, lapset tuntui nauttivan reissusta. Paikalle sattui myös samaan aikaan kaksi muuta hiihtäjää isoine ahkioineen, liekkö ranskalaisia. Heillä oli suuntana Hardangerviddan ylitys etelään, loppupäässä hieman eri reitti. Nyt alkuun kuitenkin he saivat reitin, me saatiin reitti, win-win!

Maisemat jäi jälleen välistä

Finsen näki jo kaukaa. Mitä ei kuitenkaan kelin vuoksi nähty, on Hardangerviddan jäätikkö. Harmillista kyllä. Tässä on lähes kaikki päivät missattu kaikki maisemat joita eteläisellä Norjalla olisi tarjota. It is what it is. Säätä ei mene muuttamaan.

Töksyteltiin viimeiset alamäet ja kivuttiin viimeiset haarakäynnit tunturikeskuksen pihaan ja varattiin oikein kolmen ruokalajin illalliset majoituksen päälle. Kovin moni hiihtelijä lisäksi ihmetteli suksiani ja kevyttä pakkausta heti hetkeksi varusteiden luota lähdettyämme.

Mariuksen paketti oli jo tullut, omani tulisi seuraavana päivänä. Nyt ei jaksaisi lepopäivää ottaa tähän väliin ja seuraavaan yöpaikkaan olisi noin 19 kilometriä. Toki monon kunto hieman huolestuttaa, mutta kyllä tuon iltahiihtelynä tekee. Katsotaan miten aikaiseen juna tuo pakettini että mihin aikaan pääsee liikkeelle. Kroppa kyllä on aika tohjona. Ehkä lepään jossain maastossa.

Illallisella istahdettiin pöytään johon tarjolla oli ensin porkkanakeitto ja jonkinlainen makea leipä. En siitä norjankielisestä selostuksesta tarkemmin ottanut selvää. Pääruokana tarjolla oli pippuroitua lohta perunamuusin ja vihannesten kera. Jälkiruoaksi santsasin pari oikein maistuvaa porkkanakakkua. Istuttiin parin leijalautailijan seurassa, joista toinen oli purjehtinut yksin maailman ympäri taannoin, käymättä yhdessäkään satamassa. Olivat leijareissua Grönlannissa kuulemma tehneet. Sitä ei koskaan tiedä millaisiin ihmisiin tällaisissa paikoissa törmää. Ehkä vähän liikaa puhuivat itsestään. Hardangerviddan ylitys heiltä kävisi hyvässä tuulessa alle päivässä.

Matkani Norge på langs -reitillä jatkuu seuraavaksi pohjoiseen Tyinkryssetiä kohti.

Muista tilata uutiskirje, niin saat ilmoitukset sähköpostiisi uusista artikkeleista ensimmäisenä! Tilauskenttä löytyy sivupalkista, etusivulta tai tästä alas rullaamalla jos käytät mobililaitetta

Reittini Hardangerviddan länsilaidan yli, ja reaaliaikaisen sijaintini Norjan Halki 2024 -hiihtovaelluksella löydät tästä linkistä.

Miltä Hardangerviddan ylitys helmikuussa kuulostaa? Lähtisitkö talvivaellukselle Manner-Euroopan suurimmalle ylänköalueelle?