Hiihtovaellus Etelä-Norjassa haastaa – Norjan Halki Hiihtäen 2024

Jatkoin matkaa Norjan halki hiihtäen, kävelyn tultua päätökseen Bortelidissa. Pidin pari taukopäivää, kunnes viides päivä helmikuuta kliksautin monot siteisiin. Toisen etapin hiihtovaellus Etelä-Norjassa tulisi olemaan noin 175 kilometrin mittainen, Ryfylkeheiane nimistä korkeaa tunturi/vuorialuetta myöten Bortelidista Haukeliseteriin. Varalla olisi ollut toinen, hieman alempi reittivaihtoehto idemmässä, mutta lepo kannatti sään muututtua suhteellisesti paremmaksi, mahdollistaen haastavamman reitin. Loppuetapista käytiin myös Bykleheiane -tunturialueen puolella.

Tällä välietapilla meni hieman aiottua pidempään, sillä olin vielä hieman toipilas juuri ennen reissua iskeneestä taudista, ja hiihtoon totutteleminen ottaa aikansa. Lisäksi sää muuttui matkan aikana huonommaksi tehden hiihdosta välillä mahdotonta, raskasta ja paikoin vaarallista. Sain myös odottamattoman matkakumppanin, jonka kanssa matka taittui lopulta hyvin etapin loppuun asti.

Tervetuloa lukemaan tarinaa hiihtovaelluksesta Etelä-Norjan tunturissa! Muista tilata uutiskirje, jotta saat sähköpostiisi ilmoitukset uusista päivityksistä. Voit myös seurata reaaliaikaista sijaintiani täältä. Antoisia lukuhetkiä, tämä on pitkä tarina pitkältä matkalta!

5.2. Sukset jalkaan ensi kertaa!

Ensimmäisenä ajatuksena mieleen kiirii, että tässähän saattaa mennä suunniteltua pidempään. On nuo Norjalaisten korkeuskäyrät vähän eri mitoissa kuin meikäläisten. Hiihtoon tottuminen ottaa myös aikansa, ei meinannut tulla tänään yhtään mitään.

Ensimmäisen hiihtopäivän tunnelmat on aina ensimmäisen hiihtopäivän tunnelmat. Tuntemuksia lihaksissa, rinkka istuu eri tavalla kuin kävellessä, lumi on mitä on ja monot ottaa vähän jalkaan. No, keli sentään suosii, enää ei ole hirmumyrskylykemia havaittavissa. Raikas tuulahdus, 6 metriä sekunnissa kääntyili sopivasti hiihtäjän naamaa vasten hiihtopäivän ajan.

Lumi alkoi lupaavana, latu oli aamulla ajettu. Muita ladunkäyttäjiä ei näkynyt kuin yksittäinen tunturihiihtäjä koiriensa vedossa. Itselläni alkoi ylämäkeen suksi lipsua. Mukana on alkuun vain siniset voiteet, sääennuste kun lupasi 7-16 astetta pakkasta koko viikoksi. Vielä ei ollut niin kylmä, joten lätkäisin puolikkaat karvat pohjaan. Johan alkoi pitää.

Hangen armoilla

Kun pääsin risteykseen josta kääntyisi reitti Gaukhein tupaa kohti, huomasin mikä reissun agenda tulisi olemaan, varmaan pitkäänkin. Ei hiihtäjän hiihtäjää ollut vielä lähtenyt tupaa kohden, vaikka kello oli pian yksitoista. Okei, avataan siis latua. Lumi sentään kellutti kohtuudella. Luvatuista reittimerkinnöistä ei ollut havaintoa. En odottanutkaan, että hiihtovaellus Etelä-Norjassa tähän aikaan olisi mitään lastenleikkiä.

Ei aikaakaan, kun kirosin vihoviimeisessä pusikossa vyötäisille upottavaa tuulen kasaamaa lumikasaa. Olin ensin sököillyt hyvän tovin laakson laidasta laitaan totutellen karttasovelluksen mittakaavaan. Totesin vihreän viivan kartallani järkevimmäksi seurata. En vaan meinannut pysyä sillä turkasen viivalla. Maaston ollessa hyvin kumpareista, sai hyvin tarkkaan katsoa miltä puolen menee. Kumpareiden päällä lumi alkoi olla jäistä, tuulen alle taas oli pakkautunut yli metri lunta viimeaikaisissa myräköissä. Kun nyt satuin tulemaan kaakosta päin, oli vaikea välttää luoteistuulen kuljettamaa lunta. Erityisesti jäi mieleen ojan ylitys ja mäki sen jälkeen, kun kapusin ylös suoaukealta. Siitäkin selvittiin.

Mieleen heräili muistoja Vita Bandetin aloituksesta 2022. Silloin jollain ihmeen keinolla hiihdin ensimmäisenä päivänä 32 kilometriä Grövelsjöniltä Rogenstuganille. Millä ihmeen ilveellä se kävi. Yhtä kaikki, tuon reissun aloituksesta on jäänyt elävästi mieleen, kuinka manasin rinkkaani syvimpään suohon ensimmäiset kaksi viikkoa. Sitäkö tämä taas olisi? Jotenkin ne kaikki kehontuntemukset onnistuu parissa vuodessa unohtamaan. No, nyt tiedän miten kauan piinaa kestää, hyvässä lykyssä vähemmän jos tiekävely yhtään totutti. PCT:ltä on sentään myös kuntoa jäljellä.

Rinkan edut vaan on lyömättömät, jahka tahtiin pääsee. Mitä vähemmäksi ruoka käy, sitä vaivattomampaa hiihto. Kun kunto kohenee, onnistuu etenkin nyt vielä aiempaa kevyemmillä kamppeilla tehokkaampi hiihtotyyli vaappumisen sijaan. Ketteryyttä unohtamatta. Ei nyi eikä tuupi pulkka pahoissa paikoissa perässä. Täytyy vain pitää nämä asiat mielessä ja henki korkealla!

Tupayö Gaukheissa

Jo se vain alkoi piristää, kun huomasin olevani viimeisen alamäen edessä ennen Gaukheihin kääntymistä. Alhaalla olisi enää pieni hiihto jäätä myöten. Vaan kun tuo koko alamäki oli jäässä. Toisella reunalla oli sen näköisiä lumilippoja ettei alle kovin mielellään mennyt, niin päädyin sököilemään taas vähän sinne ja tänne. En myöskään missään nimessä halunnut toisintaa samaa kohtaloa kuin pitokarvani kokivat Ruotsissa eräässä jäisessä mäessä. Niistä kuoriutui sisäsyrjän puolelta kaikki karvat pois alamäkeä auratessani. Nyt lisäksi suksissa on vain osittainen kantti, joka altistaa kantittomat osat kulumalle. Koikkelehdin siis varovasti hissuksiin alamäkeen loivaa kaarta.

Kämpälle päästyäni katsoin että mikä ihme tunturikeskus tämä on, rakennuksia kun oli valtavia monen monta. Päädyin ns. kakkosrakennukseen Normansbu-nimiseen kämppään. Päärakennus oli niin massiivinen, että se ei olisi millään lämmennyt. Isompi ruokavarasto siellä oli myös, minun majassani oli vähäisempi valikoima. Ananaspurkki ei ehkä tuonut eniten kaloreita kruunua kohden, mutta se houkutteli niin paljon että ostin pois. Pääsenpä myös jälleen leijumaan Vilmalle haarukkapäisellä lusikallani jahka taas sivistykseen päädyn. Meillä kun on vähän eri näkemys, kuuluuko vaelluksella olla pitkävartinen lusikka vai pitkä sporkki. Puolensa kussakin. Itse suosin pitkävartista lusikkaa jossa on haarukkapää.

Sulatellessa lunta ja ruokaa nauttiessa tuli ajateltua, että kyllä kelpaa olla. Hakkasin ajan ratoksi halkoja ja tutustuin paikkaan.

Odottamaton otsavalo

Olin perillä jo neljän maissa, joten aikaa nukkumaanmenoon olisi tovi. Lueskelin tupakirjaa, ja kas kummaa sieltähän ilmeni, että noin viikko edelläni on kaksi muuta Norge på langsin hiihtäjää. Tähän asti en tiennytkään, että reitillä muita on tänä talvena taittamassa matkaa Norjan halki hiihtäen. Yleensä hiihtäjiä on ollut 1-2 per kausi.

Valo alkoi vähentyä viiden maissa. Vielä kuuteen tullessa jotain näki, mutta pistin mieleen, viiteen tullessa saisi olla jo seuraava yöpaikka näkyvissä. Aamulla alkaisi valaistua puoli kahdeksan-kahdeksan aikoja sillä tavoin että hiihtää kehtaisi. Olen aina vähän jäiden jännittäjä, etenkin kuin vain hieman alempana oli jäät paljolti sulana. Ylemmäs tullessa totesin, että kyllähän nuo kestää ainakin yli 780 metrin korkeudessa. En silti kovin mielellään hiihdä jäillä pimeässä tai kovassa viimassa. Reitin varrella on myös paljon rinteitä, joihin haluaa näköyhteyden sillä liikutaan potentiaalisten lumivyöryjen valuma-alueen laitamilla. Nyt ei kovin suurta riskiä pitäisi olla, mutta mieluummin pidän vähän varaa näissä asioissa.

Kello kävi iltakahdeksaa, kun tuvan ikkunassa välähti otsavalo. Heijastus omasta valostani, ajattelin. Kolmatta kertaa välähtäessä piti ottaa valo pois päältä. No jo on kumma, Ljoslandin suunnasta tosissaan on tähän aikaan vielä joku tulossa järven toiselta puolen. Huhhuh, ajattelin. Ollut myöhäinen lähtö kaverilla. Ei aikaakaan, kun kynnykselä jo kopisteli norjalainen Marius, joka myös on hiihtämässä Nordkappiin! Hän oli ottanut pari viikkoa sitten taukoa reissusta kun keli oli niin kehno, ja nyt jatkanut matkaa.

Jäistä puheenollen, Ljoslandin pohjoispuolella padosta oli päästetty vettä niin, että Marius pääsi pohjoisnapasimulaattoriin suurine jäävalleineen. Ei ihan helppo homma ahkion kanssa. Aamulla matkamme jatkuu samaan suuntaan, joten varmaan lumipyryssä jatketaan kaksin.

6.2. Lumipyryssä latua auki

Aamulla emmimme hieman, hiihtäisimmekö yhdessä vai omillamme. Mariuksella oli Acapulka perässä, minulla reppu selässä. Sovittiin, että kokeillaan alkupätkä yhdessä jäätä myöten. Ja hyvä niin. Hiihtotahti muotoutui aikalailla samaksi. Suurin osa päivää olisi jäitä pitkin, nyt lähes tuuli kintereillämme. Alkupäivä olikin kevyttä hiihtoa.

Aika meni sukkelaan, ja huomaamatta oltiin tultu jo noin kahdeksan kilometriä. Kun tultiin ensimmäisille pätkille kuivaa maata, meinasi käydä köpelösti. Hiihdin rinnettä alas jäälle päin, ja tullessani jään reunalle toinen suksi humpsahti lumesta läpi. Hämmästelin sekunnin pari, kun jalka ei tuntunut märältä ja se tuntui roikkuvan tyhjän päällä. Hämmästys oli vieläkin suurempi, kun lumen aukosta alas katsahtaessani alla oli noin kolme metriä tyhjää. En oikein erottanut oliko pohjalla vettä vai jäätä, mutta siihen ei huvittanut jäädä. Hissuksiin ujuttauduin pois railon päältä poikkisuksin. Hyvä että oltiin kaksin, yksin alas tipahtaessa ei olisi tiennyt mitä kävisi. Veikkasin että tuuli oli halkaissut tuossa kohtaa isomman määrän tuulen siihen keräämää lunta.

Matkalla oli myös muita hankaluuksia aiheuttavia tekijöitä. Lunta alkoi tulla luvattua aiemmin, tai se pölisi viereisiltä harjanteilta päälle. Näkyvyys kävi välillä whiteoutin puolella, eli ympärillä ei näkynyt muuta kuin valkeaa. Keskellä järviä suunnistaminen oli välistä hieman hankalaa. Olosuhde teki myös lumen pinnanmuotojen erottamisen haasteelliseksi. Pariin otteeseen tipahdettiin alle metrin korkuisilta lumilipoilta yllättäen. Alamäissä taas oli vähän vaikea erottaa mihin pitäisi mennä. Näkyvyyden puute myös huolestutti paikoittain siinä mielessä, että ei tiedetty millaisia lippoja viereisellä harjanteella olisi. Tuuli voisi ne hyvinkin tiputtaa alas.

Alkumatkan kipuilua

Kaikesta huolimatta etenimme hyvää vauhtia kohti Håhellerin tupaa. Tuntui hieman oudolta keretä perille asti 19 kilometriä, kun kello kävi vasta vähän yli yksi. Ajateltiin pitää ainakin lounastauko ja pohtia sitten jatkoa. No, siitä tuli työtauko kun piti puhdistaa ovia lumesta ja raksauttaa jäinen ovi auki. Kello läheni puolta kolmea kun olisi oltu valmiit tauon jälkeen. Monoja jalkaan sovittaessa kuitenkin huomasin, että oikean jalan akillesjänne pullotti hieman. Vähän turhan tuttu näky. Vilmalla turposi kumpikin akilles PCT:lla kun suuntasimme vuorille suuremman taakan ja uusien kenkien kera. Kulkeminen pois vuorilta otti pari lepopäivää sekä pari erittäin kivuliasta kävelymatkaa. Samaa kohtaloa en itselleni toivoisi, sen verran pahaa teki vierestä katsoa. Valinta muuttui helpoksi jäädä paikalleen. Seuraavalle Taumevatnin kämpälle olisi ollut liki 15 kilometriä. Voi olla, että tuo on huomisen määränpää, jos jalka yhtään antaa hiihtää. Parhaassa tilanteessa turvotus oli vain tilapäinen, muusta kuin jänteen tulehduksesta johtuva, ja se olisi aamulla kunnossa. Tulehduskipulääkettä yöksi naamaan.

Hieman olin tiekävelyllä tuota akillesta tunnustellutkin, toisaalta lepoa oli välissä pari päivää. Taisi monoon ja hiihtoon vaihdos tehdä temppunsa. Nyt ei auttaisi hätiköidä. Lepoa tämä yö, tarvittaessa toinen. Sitten olisi oikeastaan liikuttava ainakin lyhyt matka, sillä parenpi pitää jalka kevyessä liikkeessä kuin paikallaan. Vaikka matkani hidastuisi nyt, ei se sinänsä ole ongelma. Osalla tuvista voi omatoimisesti ostaa evästä matkaan. Ainoa huolenaihe on, miten bounce boxini käy – laitoin kyllä Haukeliin kauppaan vielä sähköpostia perään että myöhästyn aikomastani päivästä, että voisivatko ottaa paketin sivuun. Aiemmin sanoivat kokeilevansa löytää sen saapuvien joukosta. Jälkimmäiseen kyselyyni oliko paketti otettu talteen ei keretty vastata. Pakko luottaa, että on. Laitoin kyllä lähettäjän osoitteeksi saman kuin vastaanottavan kaupan, eli kaiken järjen mukaan se siellä pidettäisi. Mutta tiedäpä näistä. Virallisen ohjeen mukaan paketti käännytettäisi parin päivän päästä.

7.2. Vesivoimaloiden valtakuntaan

Aamulla 7.2. heräsimme Håhellerilla. Ilmeisesti tuvassa ei vissiin olisi saanutkaan yöpyä, plakaati tietysti huomattiin vasta jo yö nukuttuamme. No, me ei tätä tiedetty. Ilmeisesti norjalaisilla on laki, että ei saa erämaatuvassa yöpyä ellei ole varatupaa jos toinen tupa palaisi maan tasalle. Ei vaan meillä Suomessa, ne vähätkin tuvat vähenee yksi kerrallaan, tai no ihan justiinsa aika monta karsiutuu. Tekisivät poistouhan alaisista kohteista vaikka maksullisia.

Positiivista taas oli, että akilleksen turvotus oli suurimmalta osalta laskenut, eikä siihen sattunut. Hieman jäykkä vain. Päätin yrittää jatkaa Mariuksen matkassa. Hänen reittisuunnitelma menisi vähän eri reittiä kuin itse olisin mennyt, mutta yhtä kaikki, jopa jalalle helpompi pätkä sillä hiihtoreitti kulkisi enemmän jäitä myöten. Tiimityöstä olikin tänä päivänä apua, sillä maassa oli koko päivän keskimääräisesti 20-25 senttiä uutta lunta, paikoin enemmän. Aamu valaistui upeasti – ensin tuli sininen kajo, sitten punertava hetki joka edelsi oranssin auringon ylösnousua. Pakkastakin oli kivat kaksitoista astetta.

Pakkasten myötä intouduin kokeilemaan mukana tuomiani suksivoiteita. Meni monta pysähdystä, kun otin ensin karvat pois, ja sitten kerros kerralta kokeilin sopivaa voidetta. Kohtuullinen pito löytyi, mutta ei se aivan karvoille pärjännyt. Pistin upottavan lumen piikkiin. Karvat takaisin pohjaan. Ei muuten luistokaan huonontunut, sen verran vähän tuo puuterilumi otti karvaa vastaan.

Hiihdettiin ensin Taumevatnia kohti, mutta päätettiin oikoa Holmavatnia päin ja säästää muutama kilometri. Se kannatti. Saatiin lisäksi hieno aurinkoinen ja lämmin hetki lounaalle. Keli oli selvästi lauhtunut, kun taukotakkiakaan ei tarvinnut.

Jatkettuamme lounaalta löydettiin kepein viitoitettu reitti, ja hetken päästä kelkkaura joka oli ajettu aiemmin tänään. Siinä samassa alkoi lumipyry. Ei käynyt mielessä ottaa välikerrastoa pois lounaan jälkeen viiman voimistuessa. Kun myöhemmin tiskirättejä alkoi tippumaan, oli kosteat oltavat. Lämpöä piisasi kun vaatetta oli liikaa, samalla tuulitakin pintaan suli lumihiutaleita. Keli oli ollut niin nopeasti vaihteleva, että ajattelin jatkaa loppupäivän niissä vaatteissa. Välillä lumisade lakkasi, välillä jatkui.

Pintakosketus vyörymaastoon

Kelkkaura tuntui menevän padolle päin, jonka vierestä olisi aikomus kiivetä ylös.

Matkalta löytyikin massiivinen kämppä jossa oli valot päällä. Ilmeisesti padon työntekijöiden tukikohta. Kelkkoja alkoi paikalla pörräämään, kun oltiin jo jatkettu matkaa ylös reilusti. Matkalla padon päälle seurasimme tienviittoja. Tienpohja tai mitä lumen alla olikaan, mutkitteli loivasti ylös. Pyrin avaamaan latua vielä vähän Mariuksen pulkalle helpommaksi. Lopulta saavuttiin kohtaan, jossa lunta oli rinteeseen pakkaantunut niin, että 50 metriä tiestä oli aika jyrkän näköistä sivuttain. Mittasin sauvoilla summittaisesti 25 astetta. Se vähän vielä lyhyeltä pätkältä jyrkkenisi. Houkutus mennä pieni pätkä läpi oli suuri, mutta päädyttiin kuitenkin kääntymään ympäri, kasaantunut lumi kun oli tuoreen oloista.

Kiivettiin sitten pari astetta loivempia rinteitä kukkulan päälle ja laskettiin sieltä alas, kunnes jatkettiin kohti aiottua leiripaikkaa. Tai no, tässä kohtaa kolme kertaa lähemmäs siirrettyä paikkaa. Kipuamiseen kahdessa kilometrissä meni kaksi tuntia kaikkineen, ja ukot alkoi olla puhki umpihankihiihdosta. Vaatteet tosin kuivui päälle tyystin kun meno tasaantui. Tekokuitujen plussia.

Ensimmäinen telttayö

Löydettiin joku venevaja, jonka seinällä oli valo päällä. Tähän viereen sitten olisi tarkoitus leiri laittaa. Säästäisipä otsalampun virtaa. Nyt olisi reissun ensimmäinen telttayö, jota kumpikin ihan innolla odotti. Itse aloin tosin jo tottua vähän tuparetkeilyyn. Vaihdettiin eilen illalla tarinoita, ja Marius osasi kertoa jonkun viettäneen vain neljä yötä teltassa koko hiihtovaelluksen aikana. Neljä! Mahtoi painaa teltta pulkassa…

Ilmeni myös, että iso osa varusteista oli hänen isältään lainassa. Isänsä kuulemma kahdesti hiihtänyt Norjan päästä päähän, käsittääkseni ainakin toisen kerran pätkittäin, ja sen viimeinen pätkä olisi tarkoitus kulkea tänä talvena.

Jalka tuntui tänään ihan hyvältä, kun pidin monot löysällä. Liekkö vaan otti itseensä kireistä monoista. Hiihdin nyt myös pelkällä linerilla ja VBL-sukalla, mikä toimi hyvin. Jäi varpaillekin tilaa eikä ollut liian kuuma. Vähän päivän loppua kohti vasemman jalan nilkkaa alkoi painamaan, mutta sekin varmaan yöllä oikiaa. Ottiko alamäkeen ohjaamisesta vai mistä, hankalaa löysillä monoilla sellainen. Luottavaisin mielin jatkuu matka, minne huomenna jatkuukaan. Pikkaisen kaipasin leiritöppösiä, jotka päätin jättää kotiin. Alkumatkasta olisi olleet painonsa arvoiset.

8.2. Säännellyillä vesillä

Aamu alkoi leiritoimien harjoittelulla. Kun illalla oli mennyt hieman häpeällisen kauan aikaa pystytykseen, meni nyt purkuun huomattavasti vähemmän. Rutiinit alkaa muodostua vain tekemällä. Ainakin kaikki toimi suunnitellusti. Itselläni meni vajaa kaksi tuntia aamutoimissa, mikä on ihan hyvin ensimmäiseksi yöksi reissussa. Mariuksen Hillebergin kupolin purkamisessa meni parikymmentä minuuttia kauemmin. Hänelläkin melko uusi teltta matkassa.

Suurin osa päivästä olisi jälleen jäitä myöten. Kurvailtiin alas venevajalta rantaan menevää tiepätkää ja pohdittiin mistä kulkea jäillä. Pato oli vieressä, joten oletettavasti kannattaisi mennä rannassa vähän kauemmas kunnes kurvata keskelle järveä. Päätettiin välttää myös vastarannan jyrkkä kallionreuna, jota vasten pitäisi olla kovempi virtaus mikäli padosta lasketaan vettä. Hiihto oli ihan hyvää, tosin jäällä oli parikymmentä senttiä pehmeää lunta jota vuoron perään avattiin laduksi. Ainakin tasaisella pohjalla sinänsä kevyt hiihtää. Keli taas vaikutti vaihtelevalta. Kun aamulla herättyäni kävin pihalla mittaamassa -7.5 astetta, oli leirit purettua vain kolme astetta pakkasella. Tovin hiihdettyä tippui taas lähemmäs kymmentä. Kovin paljoa ei tänään tuullut, ja pääasiassa sää oli suhteellisen kirkasta.

Hyviä ratkaisuja hankalilla jäillä

Parin tunnin hiihdon jälkeen kuului takaa surinaa. Vesivoimaloiden kolme työntekijää huristi peräämme moottorikelkoilla. Pysähtyivät juttusille ja minäpoika nyökyttelin tyytyväisenä, Marius tulkkaisi myöhemmin. Saatiin oikea baana! Kuulemma ajaisivat melkein seuraavalle padolle saakka. Kelkkaurat olisi eteläisessä Norjassa harvinaista herkkua, sillä sääntely on kovaa. Siispä tästä tulisi nauttia täysin siemauksin!

Vesivoimalan tai jonkun muun vastaavan tahon verkkosivuille olisivat kuulemma myös päivittäneet jäätilannetta. Ilmeni, että reittivalinta osoittautui oikeaksi – kiertämillämme alueilla olisi ollut lumen alla puoli metriä vettä ohuen jään päällä. Päätin luottaa karttani punaisiin merkintöihin vastaisuudessakin. Kelkkauraa hiihdellessä otettiin karvat pois suksista, ja vauhti kiihtyi. Tosin pariin otteeseen kosteammassa kohdassa hiihdettyä sai rapsutella jäätymiä irti pohjista.

Jäillä liikkuminen on minulle aina vähän jännittävää, oli hyvä keli tai ei. Vaikka kuinka on treenannut avannosta kamppeineen pois tuloa ja sen jälkeisiä toimia, ei siihen tilanteeseen halua oikeasti joutua. Mutta jäitä olisk todella paljon tällä reissulla. Nyt oli edessä muutama pienempi järvi, joissa vesi virtasi välillä avoimena jokena. Jostain olisi järvien ulos- ja sisääntulevien suiden välistä mentävä. Samalla keli kylmeni melkein -15 pintaan, InReachini älähti kylmää. Kelkkailijoiden reittikin loppui sopivasti ennen avoimia vesiä, kun kääntyivät toiseen suuntaan. Tähän saakka oli rinkan eduista saanut nauttia kelkkauraa pitkin, pulkkailija tahtoi jäädä hieman jälkeen tämän tästä.

Reitti lopulta löytyi, kierrettiin mutka ja pyrittiin mahdollisimman keskeltä leveästä kohtaa yli. Onnistui hyvin. Sitten vain vähän kumpareiden välistä puikkelehtimista seuraavaa kämppää kohti. Aikomus oli hiihtää pitkälle, mutta vajaa 20 km alkoi tuntua sen verran kropassa edellispäivän kiipeilyn jäljiltä, että matkakumppanini kanssa päätettiin ottaa kolmen päivän sijaan neljä päivää Haukeliin. Passasi minulle, ei sovi repiä alkuun. Johan tässä jotain jänteiden rajoja oli koeteltu, vasen nilkka lisäksi vaivasi hieman. Pitää laittaa Paololle viestiä, että tule päivä myöhemmin kun sovittiin Haukeliin. Täytyy pyrkiä myös varmistamaan, josko pakettini on edelleen postilla. Jos ei, niin ehkä voisin pyytää sen hakemaan jostain matkalla.

Suklainen Storsteinen

Oltiin Storsteinin tuvalla hyvissä ajoin ennen kahta. Aurinko sitten tietysti näyttäytyi heti kun päästiin sisälle. Mitä karttaa katsottiin, niin aiotulle tuvalle olisi turhan pitkä matka, ja pimeä tulisi jäällä hiihtäessä. Tuommoisen padon päälle kiipeämiseen uppoaa eilisen kokemuksella helposti se pari tuntia. Jääköön aamuun. Hieno paikka kuitenkin tämä Storsteinen! Valittiin pienempi tupa joka lämpiäisi paremmin. Ruokia laskeskeltuamme todettiin, että jotain pieniä tarpeita on, niin käydään päärakennuksen ruokakaapilla ostoksilla. Hyvin oli pienemmässäkin tuvassa tarpeita hyllyssä. Nappasin matkaan pari nuudelipussia ja kermaperunat. Maksu äpillä sitten yhteyksien päästä. Löysin myös suklaavanukaspussin ruokasäkkini pohjalta, tänään voisi olla sen aika. Tuvan aurinkopaneeli latailisi akkumme täyteen sillä välin kun itse lepäilemme huomista varten.

Päätin sulatella myös sukset syväjäästä. Yllätyksekseni huomasin, että suksiliike olikin käyttänyt jotain vesiliukoista liimaa siteiden kiinnitykseen. Siteiden rei’istä yli pursuneet liimat lähti lötköinä helposti irti. Tämä ei ollut mukava yllätys, sillä matkaa on reilusti jäljellä. Mikäli vettä on mennyt myös reikiin, heikentää se lopulta siteiden kiinnitystä. Sentään on toivottavasti ne pidemmät ruuvit kuitenkin laitettu, jotka pyysin. Vakiona Xplore-siteiden kanssa tulee onnettomat, löystyvät nysät.

9.2. Blåsjøn

Blåser på Blåsjøn, joopa joo. Aamu alkoi padon vierustan kipuamisella, ja alas arvaamattomille jäille laskettelulla. Tiedettiin, että illemmalla pitäisi kelin viikonlopuksi koventua tuulen osalta. Vaan säänhaltia sanoikin, että Blåsjø saa etumatkaa. Hiukka sokkona siis sotimaan. Vaatetta olisi toinnut tohtia laittaa ennakkoon päälle enemmän, nyt kun oli varauduttu alkupäivän hikiliikuntaan ylämäkeen. Hippusen verran viluissa hiihdeltiin jostain kohtaa jään yli haaroväliä tuulelta suojaten, ehkä pahemmat paikat kiertäen. Mitään ei nähty eteen eikä taakse, viime lumimyräköiden uudet lumet kun pöllysi jäätä myöten vaikka taivaalla paistoi aurinko. Katsoin suuntaa lähinnä auringosta ja tuulesta, näiden yhdistelmällä pysyi selällä suhteellisen suorassa linjassa. Auringon käydessä pilvessä toivoin hartaasti, etten olisi unohtanut kyydistä Paolon tarjoamaa pallokompassia jonka käyttely summittaisen suunnan ottamiseen olisi helpompaa. Mitään pikkutarkkaa suunnistamista tämä ei jäillä ole, toisin kuin sitten pienimuotoisessa tunturissa.

Löydettiin lopulta vastarannalta kivenkolo. Käperryttiin vaihtamaan vaatetta tuulensuojaan, vastapainona saatiin lumikuorrutus. Laitoin ohuet taukohousuni päälle. Vuodenvaihteen jälkeisellä -40 pakkasten testireissulla olin todennut ne erinomaisiksi myös hiihtäessä kylmimmissä keleissä. Napattiin vielä vähän patukkaa ja nesteytystä, tällaisia hetkiä ei näyttäisi kovin montaa tänään tulevan. Karttaa painettiin myös mieleen. Mariuksella oli älykellossa kartta, joka oli ihan passeli suunnistusväline kehnossa kelissä. Pitäisiköhän sitä viimein itsekin kellojen maailmaan uppotua? Vinkatkaa pakkaskestävän kellon valmistaja!

Keli paheni entisestään, kun lähdettiin kipuamaan korkeammalle. Säämittarini paristo sanoi itsensä irti, niin lukemat jäi saamatta, mutta jossain 20m/s kohdilla liikuttiin, viimeisin lukema näytti -35 astetta tuulen kanssa. Rakentaisivat noistakin akkukäyttöisiä kuin kaikki muutkin yhtään järkevät rakkineet, ei pikkunapin toiminnan varaan. No joo, niin tuo satelliittilähetinkin jo 15 pakkasasteen kohdalla piiputtelee mutta taskussa toimii hyvin.

Pohjoisnapasimulaattori vol.2

Päätettiin seurailla hetki rantaviivaa, jäistä kun ei oltu ihan koko aikaa varma. Alueella oli paljon vesitunnelia sun muuta infraa, jotka vähän lisäsi kuumotusastetta. Lopulta meininki oli kuin miltäkin naparetkeltä, puikkelehtimista isojen jääseinien ja railojen vieriltä, kun näkyvyys käytännössä nollassa eikä yhtään tiennyt missä tai minkä päällä hiihtää. Asiaa ei auttanut lumen alla piilottelevat halkeamat, joista sauva välillä humahti läpi. Karttoihin ei tuntunut vesirajankaan suhteen olla mitään luottoa, vedenpinta järvellä voisi vaihdella yli sata metriä.

Lopulta päästiin kipuamaan tunturiin. Jäisillä rinteillä vastatuuleen se ei ollut mikään helppo homma, pitoa kun ei jäällä liikaa ollut, eikä vastatuuli auttanut asiaa. Navigointi oli haastavaa, mutta mitä korkeammalle päästiin, sitä enemmän aurinkoa ja vähemmän pöllyävää lunta vastassa oli. Lopulta päästiin ihan hyvässä kelissä viimeinen pätkä ennen Hovatnin tupaa. Kummankin naama oli maskeista huolimatta ottanut vähän kylmää itseensä, joten tauko tuvalla olisi paikallaan.

Tuvalla pohdiskeltiin jatkoa. Saatiin tieto, että keli olisi seuraavana päivänä menossa entistä kurjemmaksi. Päätettiin syödä lounas ja hiihtää vielä seuraavalle kämpälle. Ilta meni auringonlaskuun saakka, ensimmäisellä tuvalla kun tuhrautui ovien availuun riittävän paljon aikaa. Sentään hiihtäessä oli lähes tuuli meidän takana, ja päästiin etenemään hienossa ilta-auringossa. Jotenkin täällä Etelä-Norjassa tuntuu jatkuvasti, kuin olisi aivan maailman katolla. Pilvet roikkuu niskassa jos niitä on, aurinko on lähellä, lentokoneet huristelee matalalla yli ja keliolosuhteet laittaa nöyräksi. Olit sitten laaksossa tai kumpareen päällä, ilmaa on ympärillä.

Tehtiin me vielä maisemia ihastellessa tuohon iltaan pari pientä sakkokierrosta, kun ei uskottu reittiviivan kartalla menevän parhaasta kohtaa. Jatkossa luotetaan vihreään katkoviivaan enemmän, syystäkin se on siihen laitettu.

10.2. Myrskypäivä matalalla liekillä

Vassdalstjørnin kämppä onkin iso. Se tarkoittaa hankalaa lämmittämistä. Mikä vielä hankaloitti prosessia, joku oli ilmeisesti jättänyt tuhka-astiat pihalle työkaluineen. Tuhkalapiosta ja hiilihangosta ei näkynyt vilaustakaan. Marius kävi seikkailulla varatuvan puolella, mutta työkaluja ei näkynyt sielläkään. Hieman eri tarjonta ruokakaapilla kuitenkin oli, ja jotain pientä tarttui matkaan.

Sää näyttäisi jatkuvan maanantaiaamuun saakka. Pilvinen keli, jatkuva vajaa 20 metriä sekunnissa tuulta ja 30 m/s puuskia, jonkun verran lumisadetta ja irtolumipöllyä, kohtalainen lumivyöryvaara kaikki yhdessä puoltivat kämpälle jäämistä säätä pitämään.

Me emme olleet ainoat, jotka olivat säätä pidelleet. Aiemmin mainitsemani kaksi kaverusta Norge på langsilla olivat jääneet tuvalle jumiin kuudeksi yöksi viimeaikaisten myrskyjen aikaan. Heillä tuulet vaan oli olleet vielä asteen kovemmat. Kyllä alkaa hahmottamaan, miksi Etelä-Norjassa ollaan niin tarkkoja tupien kunnon suhteen, sekä että tuvilla on reilusti polttopuuta ja ruokatarpeita. Käyttömaksu on pieni hinta siitä, että tarvittaessa pääsee lumimyrskyltä turvaan tai rajulta ukkoselta suojattuun paikkaan. Tupaverkko on syystäkin tiheä.

Arpomista jatkosta

Pihalla myllytti whiteoutia koko päivän. Koetettiin pohdiskella, mikä olisi paras lähestymistapa loppureissuun Haukeliseteriä kohti. Reittivalintoja oli muutama, mutta varmaan mennään Mariuksen etsimää reittiä vähän korkeammalla. Periaatteessa voisimme huomenna yrittää 10 kilometriä myötä/sivutuulessa Krossvatnin kämpälle. Meillä kun on nyt 72 kilometriä Haukeliin enää, ja se olisi noin kolmessa päivässä tarkoitus taittaa. Matkalle sattuisi ainakin yksi telttayö. Päivän aikana viestiteltiin satelliitin kautta ulkomailmaan parempia säätietoja ja reitteihin konsultaatioita. Loppumatkalle varmaan sattuisi vastatuulta laaksojen pohjilla ja tuntureiden välissä. Maastonmuodot voisivat vahvistaa tuulta yli ennustetun. Päätettiin että ei hötkyillä, kun saatiin tieto myräkän pitkittyneen maanantain iltaan saakka. Tuvalla on hyvä olla, ruokaa riittää edelleen ja saadaan kaivattua lepoa.

Vasen nilkkani eilen vielä kipuili vaikka taittelin lisäsukasta pehmusteen. Liekkö kompensoinut tuolla sitä oikeaa akillesta liikaa. Oikean jalan pakottavat varpaanpäät myös osoittautuivatkin rakoiksi. Paleltumia ne ei sentään voineet olla, kun joka päivä jaloilla oli ollut sopiva tai liian kuuma olla. Pitää kuitenkin vaihtaa ohuempiin villasukkiin myöhemmin, että varpaat mahtuu olemaan monossa. Varmaan jalkani vähän myös turvottavat niin eivät yhtä hyvin mahdu monoihin. Tai sitten vaan varpaat rutistuu, narut kun ei vedä kantapäätä löysällä kohdalleen. Ranteissa myös on tuttuun tapaan alkanut tuntua yläkropalla tehty työ.

Kuluma alkaa näkyä varusteissa

Monoistakin oli jo alkanut sivuvahvikkeet vähän pykiä. Seuraan myös mielenkiinnolla tuota kärjen kulumista, koska oletan sen olevan Xplore-monosysteemin heikoin kohta. Jouduttiin jo pariin otteeseen potkimaan jäiseen lumenpintaan jalansijoja, sukset kainalossa ylämäkeen kivutessa. Toistaiseksi hyvältä näyttää. Pyysin Paoloa hakemaan ylimääräiset kärkikumit siteisiini. Kotona ennen reissuun lähtöä kun huomasin, että liike josta kärkikumeja ostin aikanaan läjän, olikin lähettänyt pelkästään jäykempää mallia joita en nyt halunnut käyttää. Mitenkähän saan koko läjän koskaan kulumaan, alamäkisuksetkin kun menin juuri myymään, että voisin vaihtaa mieluisampaan malliin. Åsnesin puolikarvoihini muutama jäänokare tai kivi on jo tehnyt pari pientä vekkiä. Kärkimuovit ovat myös taas halkeilleet jo palasiksi, mutta niin kauan kuin ne suurimmalta osalta pysyy kasassa, karvat toimii moitteetta.

Mariuksella taas oli epäonni matkassa, kun toinen karva katosi jonnekin tunturiin. Varakarvan liima taas oli täynnä roskaa ja se oli kapeampaa mallia. Laitettiin pidemmälle matkaa pitovoidetta, kunnes nyt tuvalla päästiin putsaamaan ja aktivoimaan liimapintaa uudelleen.

Omiin suksiini olen kyllä ollut erityisen tyytyväinen. Pitkä ja kapea sukseni kantaa yhtä hyvin kuin Mariuksen lyhyt ja leveä suksi. Kärki nousee pinnalle jopa paremmin kun teräskantti ei ole jäykistämässä ja pituutta on enemmän. Polkeminen on kevyempää kapealla suksella. Alamäissä joskus tosin katson kateellisena pulkan kanssa ketterää mutkittelua. Jäisillä paikoilla kokopitkästä kantista olisi hyötyä ja pehmeämpi ja matalampi suksi kiipeäisi hieman paremmin. Kokonaisuus kuitenkin toimii kohtuudella. Enpä ihan juuri tällaisiin olosuhteisiin suksia tarkoittanutkaan. Katsotaan, miten monenlaista lunta ja keliä näillä pääsen hiihtämään ja vertailemaan.

11.2. Kohellusta iltahiihdolla Krossvatniin

Näkyvyys on tänään parempi. Heräilin aamukahdeksan aikaan, kun ryskytystä oli jatkunut kaksi tuntia. Marius koetti avata ulko-ovea, oltiin jääty lumen vangiksi. Lopulta ovi avautui pitkällisen puurtamisen tuloksena. Tuskallista vessareissua lykätä noin. Tänään olisi kohtuuhyvä päivä hiihdellä sivutuulessa Krossvatnille seuraavalle kämpälle kymmenen kilometriä. Näkyvyyttä on 80-400 metriä, mikä on varsin hyvä. Välillä aurinkokin vilahtaa pilven takaa. Tuulta on edelleen jonkin verran, välillä 12-18 m/s mitä mittailin. Ei optimi, mutta pakkasta on vähemmän, tuulen kanssa -22°C. Ei tarvitsisi niin huolia naaman jäätymisestä. Reitti olisi myös kohtuu helppoa. Ajattelen, että matkaan menisi noin neljä tuntia yhdessä rykäyksessä korkeintaan. Marius ei tahdo lähteä. Hän ehkä vähän järkyttyi Blåsjønin päivästä, mentiin kuulemma mukavuusalueen ulkopuolella.

Korvanappiini sain tähän väliin uutta tietoa, että myräkkä jatkuu tiistaille, maanantaina tulee lunta, ja tiistaista eteenpäin voi tulla räntää tai lunta. Siinä mielessä liikkuisin paljon mieluummin tänään lähemmäs määränpäätä. Kello tulee kahtatoista, mutta vielä olisi reilusti aikaa olla perillä, jos nopeasti syö lounaat ja pakkaa kamppeet. Olisi hyvin ennen pimeää perillä. Kannattaisi koettaa, mutta miten käännytän kaverin pään? Yksin en haluaisi jatkaa, nyt kun on mahdollisuus muuhunkin. Tulevat päivät olisi helpompi ja turvallisempi mennä kahdestaan. Haukelista eteenpäin Paolo sitten lyöttäytyisi matkaan myös.

Aurinko armas

Kuinka ollakaan, riittävästi ja riittävän kauan kirkastunut keli muutti Mariuksen mielen. Tehtiin ennätyspikainen pakkaaminen, ja liikkeellä oltiin kello yksi päivällä. Tuuli oli lähtiessä edelleen kova, mutta se rauhottui kun päästiin hieman etenemään. Kuljettiin myös vähän suojaisemmassa maastonmuodossa. Lumi vaan aiheutti pientä ongelmaa. Isot jäiset kentät tekivät pahaa pitokarvoille, pehmeämpi lumi oli jo aallottunut aika hankalaksi. Kun lumen pinnanmuotoja ei iltaan kääntyessä enää meinannut nähdä, oli eteneminen aika horjuvaa. Lisäksi kun pidin edelleen monot löysällä. Vasen nilkka kipuili vieläkin.

Etenemistahti oli kuitenkin erittäin kohtuullinen olosuhteeseen nähden. Näkyvyyttä sinänsä oli, lumen pinnan erottaminen ainoa oikea ongelma. Pariin otteeseen meinattiin lipsahtaa pieniltä lipoilta alas. Oltiin laskettu, että kymmenessä kilometrissä menee korkeintaan 4-5 tuntia. Lopulta aika oli aika tasan kolme tuntia. Tuvalla aloitettiin heti lämmitystyöt. Olisi taas tiedossa hieman odottelua, kunnes olosuhteet paranee. Huhun mukaan jopa jo ylihuomisaamuna, mutta näistä ei oikein ota aina selvää. Kuulemma Haukeli on tämän säärintaman ulkopuolella jo.

Varustevaikeuksia ja varamuonaa

Epäonni oli kuitenkin jälleen matkassa. Mariuksen varapitokarva hukkui matkalla jonnekin. Hiihdin suurimman osan ajasta vieressä tai takana, enkä oikein käsitä missä välissä sitä ei olisi huomattu. No, voiteilla on saanut ihan kohtuullisen pidon, noilla jäärinteillä sitten ei pitäisi muu kuin liisteri muutenkaan. Lisäksi tuvalla katsottiin sukset läpi. Omani olivat kunnossa, mutta Mariuksen suksen kannasta oli lähtenyt soiro irti. Nylonkuori oli kantin yläpuolelta irti noin 15cm matkalta, ja puuydin näkyi sisällä. Ihmeteltiin, miten se tuosta kantin yläpuolelta olisi noin lähtenyt. Ainoat jäljet olivat haarakäynnistä johtuvia naarmuja. Tarkemmin tarkastellessa huomasin reilu 10cm jälkeä ylempänä suksen kulmassa kuopan nylonkuoren alla. Mieleen tuli lähinnä ajatus, että nyt on kyllä pakko olla jonkinlainen soiro jo valmiiksi pois kuoren alta, että tällainen vahinko kävisi. Valmistusvika, joka parin vähäisen käytön vuoden jälkeen ilmeni. Muuta selitystä ei oikein ollut. Eikun Åsnesiin yhteyttä.

Tuvalla oli ruokia varastossa ihan hyvin, ja hyvä niin. Nyt oli myös tummaa suklaata ja rusinoita, joista koostaa loppumatkan naposteltavia. Muutkin ruokavarantoni alkoivat käydä vähiin, joten tästä eteenpäin syönen edullista riisiä jonka kaveriksi lohta purkista, kun tuvalla ollaan. Puurohiutalettakin on saatavilla.

12.2. Toinen tuiskupäivä

Aamutuimaan sain satelliittiini tiedon, että Stubb on Suomen uusi presidentti. Okei, jospa pieni tauko politiikasta on tehnyt hänelle hyvää. Mitenköhän tiukka valinta oli? Täällä Norjan monarkiassa ei hirveästi Suomen politiikka paina. Lueskelen sitten yhteyksien päässä, jos viitsin. Keskustelunaiheet täällä pysyttelevät suksissa, vaatteissa ja reittivalinnoissa. Teepussi ja pala hunajaa riittää koko päivän viihdykkeeksi, ja kustantaa kokonaiset 60 senttiä. Laskelmieni mukaan ensimmäisen kierroksen vaalibudjetilla saisi neljä miljoonaa teepussia Etelä-Norjan tuvilta.

Keli laantui kello 13:45. Tähän saakka tuuli puhalsi lujaa ja lunta satoi siten, että näkyvyys oli heikko. Tuuli olisi myös ollut meitä vastassa. Nyt kelin laantuessa ilmeisesti koko huomispäivän ajaksi myös, olisi voitu saada noin kymmenen kilometriä hiihtoa kasaan ennen pimeää. Jos siis olisi oltu valmiina kelin helpottamiseen. Itselläni ei ollut vielä edes lounas tuloillaan. Päätettiin, että koska huominen vaikuttaa hyvältä päivältä, lähdetään sitten ajoissa liikkeelle. Tämä passaisi hyvin myös nilkkani puolesta, vielä hieman lepoa lisää.

Johan tuli tuparetkeilyä tästä. Mutta mitä sitä häpeilemään, mielelläni hyödynnän kämppiä silloin kun on tarve. Toisaalta mielessä kolkuttaa, että olisi ollut hyvä telttayö tiedossa, ja jo seuraavana päivänä oltaisi Holmavatnilla, josta ainakin ensitiedon mukaan viikolla 7 olisi merkitty ura Haukeliin. No, eipä tässä sinällään kiire ole koska Paolon kanssa sovittiin aikaisintaan 15. päivä tapaavamme Haukelissa. Mutta kyllä tässä aiottua myöhempään liikkeellä ollaan. Sinällään hyvä, pehmeämpi pudotus maastoihin joista ei juuri etukäteen ollut tietoa.

Hankaluuksia aiheuttaa useampi tekijä kuin ennen reissua arvelin. Huomenna sitten taas toivottavasti pidempää matkaa.

13.2. Lumilipalta toiselle

Aikainen aamu, viideltä ylös ja pimeässä hiihtämään. Sää oli rauhoittunut reilusti. Satunnaisia lumisateita ja tuulisempia hetkiä mahtui päivään. Kuitenkin suurimmaksi osaksi keli oli varsin hyvä hiihtää. Paitsi että lumen pinnan havainnointi oli jälleen ongelmallista.

Lähdettiin Krossvatnilta seuraamaan reittiä joka menisi Bleskestadmoenia päin. Isompaan mutkaan tullessa vedettiin kuitenkin tarkoituksella reitti suoraksi. Jos jatkettaisi vakiintuneempaa reittiä, päädyttäisi nelisensataa metriä alemmas, josta seuraavana päivänä olisi kivuttava ylös. Ei kiitos, nyt kun maassa oli reilusti uutta lunta. Päivä meni pitkälti kahlaillessa puuteria. Keskimäärin 25 senttiä tuntui olevan päivän luku, mutta usein tuulen keräämät kasat upotti yli polven. Melko raakaa puuhaa puskea sellaisessa ylämäkeen. Marius siirsi pulkasta painoa reppuun, jotta ahkio kulkisi kevyemmin.

Läheltä piti

Mikä näkyvyyteen tuli, keli oli suorastaan vaarallinen. Nähtiin kyllä pitkälle eteen, mutta lumen muotoja ei erottanut välillä laisin. Läheltä piti -tilanteita oli useita. Milloin tiputtiin pieneltä lipalta, milloin Mariuksen ahkio lipsahti parimetriseltä reunalta. Päivän kruunasi isompi tuulen putsaama aukko rinteessä ja sen reunalle kasaantunut lumilippa. Hiihdettiin varovasti loivaa alamäkeä jarrutellen. Onni onnettomuudessa, Marius viime hetkellä huomasi lipan ja käänsi sukset sivuun. Naruvetoinen ahkio sen sijaan sukselsi tyhjän päälle. Vierestä katsojana en voinut oikein tehdä mitään muuta, kuin olla menemättä lähemmäs, ehkä koettaa antaa jonkinlaisia neuvoja.

Tovin kiskomisen ja suksella aukon kihnuttamisen jälkeen Marius sai pulkkansa vedettyä ylös, ja tultua turvallisemmille rinteille. Kierrettiin alakautta katsomaan, niin tiputusta olisi ollut noin kymmenen metriä. Alla oli reilusti lunta, mutta tuollaisessa rytäkässä äkkiä loukkaa itsensä vakavasti suksiin, sauvoihin ja kiviin. Vähintäänkin vakavia varusterikkoja tulisi. Koetettiin jatkaa vieläkin varovaisemmin. Vielä yksi nelimetrinen lippa piti käydä hetken päästä katsastamassa turhan läheltä.

Päästyämme laakson pohjalle, alkoi näkyvyys mennä entisestään. Hetken huurtuneita laseja ihmeteltyäni tajusin, että taivaalta tuleekin jäätävää tihkua. Onneksi sen sai alushanskalla helposti pyyhittyä laseista, muuten olisi ollut hankalaa. Tihkua kesti vain muutaman tovin. Sitten sää lauhtui selvästi, ja päätettiin ottaa lounastauko katsellen laaksoon josta jo hetken matkaa noustiin ylöspäin. Yhteyksiä ulkomaailmaan ei ole ollut kuin tähän saakka kerran, nyt tuli toinen. Annoin puhelimen latailla viestit ja laitoin pikaiset terveiset kotiin. Joku ruotsalainen vissiin lähdössä näillä näppäimillä hiihtämään vastaan Nordkapista. Katselen sitten tarkemmin sivistyksen parissa. Ainakin ihan pienen tovin saa käyttää tämän pitkittyneen hiihtopätkän tarinan siirtämiseen blogiin luettavaksi. Jos olet lukenut tähän saakka, hurraa!

Ikäviä uutisia kuitenkin tuli myös satelliitin kautta. Paolo ei pääsekään tähän kohtaan mukaani seuraavalle pätkälle. Olkapäävaivoja. No, jospa vähän myöhemmin sitten. Mieltä ja naamaa lämmittää Paololta matkaan saatu mikrokuitumaski.

14.2. Vuorikiipeilyä ja telemarkia

Ylämäki alamäki, ylämäki alamäki loppuisitko jo. Aamun nousu teki terää, tai siis laittoi kyllä veren kiertämään. Pakkasta pihalla oli hassut kaksi astetta, tuuli vähän vaihteli. Verkkokerrasto ja tuulitakki vaan päälle siis. Hikoilua piisasi, vaatteet kuitenkin pysyi kuivana. Päivän tulisi olla aurinkoinen, mutta toistaiseksi siitä ei ole tietoa. Tämän tästä tulee vähän jäähilettä, mutta näkyvyys on sentään ihan hyvä. Lopulta aurinkokin jää hieman kajastamaan pilvien takaa siten, että lumenpinnasta jotain erottaa. Tämä oli siitä poikkeuksellinen päivä, että ei päädytty liian lähelle lumilippoja.

Se missä lippojen väistömahdollisuus ilahdutti, taas tuli takaisinpäin uppolumen ja sen halkeamien muodossa. Järvien reunoilla sai tosissaan olla varovainen, lumesta saattoi yhtäkkiä humahtaa sauva tai suksi täysin läpi. Sentään ei sauvaa pidemmälle upottu tänäänkään. Uppolunta taas oli välillä hirvittävästi. Kun metrin uppoaa raskaaseen hankeen joka kyllä kovasti yrittää kovettua mutta vielä ei ihan, tulee siinä räpiköidessä lämmin. Alamäessä hieman kovempi pinta meinasi tökätä nurin. Saattaa siihen naama edellä pulahtaa myös jos alamäessä köntsä puuteria tulee vastaan.

Jos estettä ei voi kiertää, on mentävä läpi

Päivästä kehkeytyi rankkuudesta huolimatta melkoinen. Välillä meininki oli taas vähän vuorikiipeilyä kun piti kallion ylitse ja pienehkön lumilipan läpi taituroida, muuta reittiä kun ei ollut. Vuorikiipeilyä pulkan kanssa, melkoista touhua. Lopulta raataminen palkittiin, ja päästiin laskettelemaan alamäkeenkin hieman. Vyörymaastoja varottiin lumen humahdellessa. Kyllä sitä hyvään mäkeen kapeallakin suksella jokusen käännöksen saa aikaan kun telemarkin perusteet on hallussa. Kaverilla oli paremmat sukset telluiluun, mutta toisaalta myös pulkka rajoittamassa menoa. Mariuskin aikoo kuulemma tämän viikon kokemusten pohjalta vaihtaa rinkkaan, kunnes päästään pohjoisempaan tasaisemmille maille.

Holmavatnin rantaan päästessämme nähtiin jo kuuden kilometrin päästä kämppä, jonne matka kävisi. Jäällä lumi kantoi pääasiassa paremmin, joten päivän viimeinen osuus meni suhteellisen sutjakasti. Etenkin jos vertaa aamupäivän hikoiluun ja jatkuvaan pysähtelyyn. Sitäkin tosin viimeiset puoli kilometriä vielä saatiin harrastaa, kun piti kiivetä 100 metriä korkeammalle vesirajasta. Tämäkin palkittiin, kämppä oli hienoin tähän saakka. Sisällä oli valtaisa sohva jolle ajattelin punkan pedata, olohuoneessa kun kamiina lämmittäisi lähimpänä. Keittiössä valmistui pannukakkuja, joita vielä yhdelläkään tuvalla tähän asti ei ollut ollut varastossa. Huomenna edessä olisi viimeinen rutistus Haukeliseteriin.

15.2. Haukeliseterin välietappi häämöttää

Ajattelin aamulla, että tältä päivältä tuskin tulee järin paljon kirjoitettavaa. Keli oli ihan ok, ja olisi viimeinen pätkä ennen täydennyspaikkaa. Kuinka väärässä olinkaan. Viitoitetun reitin olisi pitänyt valmistua tällä viikolla, hiihtolomat kun ovat aluillaan. Saatiin kuitenkin suunnistaa ihan itsenämme. Tai niin luultiin, kunnes oltiin hiihdetty noin seitsemän kilometriä umpihankea. Oltiin tulossa järven jäältä vastarinteelle jota olisi tarkoitus lähteä nousemaan ylämäkeen, kun huomasin valot harjanteella. Moottorikelkkoja! Puoliksi vitsillä olin ehdottanut talvireitillä pysyttelemistä kelkkojen tai muiden hiihtäjien toivossa, kun minkäänlaisia elonmerkkejä ei ollut näkynyt aikoihin. No nyt se sitten tapahtui. Saataisi ehkä ura Haukeliin saakka jos tuuri kävi.

Takaa-ajo

Sitten huomattiin jotain kummallista. Kelkkailijat pysähtyivät ja sammuttivat moottorinsa. Ahaa, he antavat tilaa porotokalle, joka juoksi harjanteen sivussa. Hyvä niin. Vaan kun meno oli sen näköistä, että porot oli säikähtäneet pahemman kerran. En koskaan ole nähnyt porojen taittavan matkaa umpisessa niin nopeasti ja tiheänä joukkona. Yksi näytti jääneen jälkeen. Oltiin aika kaukana, niin ei meinattu tarkemmin erottaa muuta, kuin jälkeen jääneen poron outo hyppely. Ei voi olla. Tuosta hassusta hypähtelystä ei voi erehtyä. Se onkin ahma jahtaamassa porotokkaa! Voiko olla? En ole ahmaa nähnyt luonnossa lukuisista jäljistä huolimatta. Nyt taisi olla sen aika. Ja vieläpä metsästyspuuhissa? Aikamoinen näky.

Ahma tuntui hieman luovuttavan, kun huomasi kelkkailijat ja se jäi poroista jälkeen. Kun me lähdimme jälleen liikkeelle, jatkoi se hieman hissuksemmin porojen perässä pois edestä. Hikisen ylämäen jälkeen kelkkailijoille jutellessa kuultiin, että ahma oli oikein äännellyt poroja paimentaessaan. Kelkkailijat paljastui Haukeliseterin työntekijöiksi, joista toinen oli innokas valokuvaaja. Vähintäänkin asianmukainen putki oli mukana, mutta kameran muistikortti oli unohtunut matkasta. Harmitus oli suuri, mikä huono tuuri matkassa. Monta kymmentä vuotta maastossa eikä kertaakaan vastaavaa näkyä ollut tullut vastaan, ja sen ainoan kerran kun se tapahtuu, kortti jää matkasta. Sai hän puhelimella kuitenkin lähempää hyvän videon jahdista. Omani jäi aika suttuiseksi.

Lopulta suksi luistaa ja lepo odottaa

Loppuaamupäiväksi otettiin karvat irti pohjista ja pitkälti lasketeltiin valmista uraa pitkin Haukeliin. Vastaan tuli yksi ryhmä, joka oli vissiin matkalla Holmavasshyttalle.

Perille Haukeliseteriin päästessä maastoon oli lähdössä myös varmaan 40 muuta päiväretkeläistä. Tultiin perille hyvään aikaan, juuri ennen tiheän lumisateen alkua. Lepopäiväksi olisi plussakeliä, joten helppo valinta lähteä sen jälkeen aurinkoisena aamuna jatkaa matkaa.

Kuulin edeltäni hiihtäneiltä kaveruksilta, että reitti Finseen olisi ihan hyvä, joten suunnitelma vaihtui Geilon sijaan sinne. Eikun logistiikkaa järjestämään. Sopivasti liukastuin majoituksen portailla, ja vähän nitkautin selkää ja lonkankoukistajaa. Lepo tuleekin tarpeeseen.

Illallistettiin Mariuksen ja hänen vierailevan isänsä kanssa. Sain matkaan mahan täydeltä paikallisesti tuotettua ruokaa, hyviä vinkkejä reitin varrelle, ja taskuun varaparin Xplore-siteen kärkikumeja. Kuulemma oli alkanut kotiväen nukuttaa paremmin, kun kuulivat poikansa saaneen matkaseuraa. Mukava oli vastaavasti hiihtää hyvin suunniteltua ja aiempina vuosina testattua reittiä pitkin hyvässä ja osaavassa seurassa.

Mitä vastaan tulee, on se avosylin ottama vastaan. Jos rehellisiä ollaan, on tämä yksin aika hurjaa maastoa ollut tähän saakka. Mitä tuleman pitää, sen aika näyttää.

Tästä kohti uusia seikkailuja! Luitko jutun loppuun saakka? Kommentoi mitä ajatuksia tarina herätti!

Liity myös sähköpostilistalle, niin saat ilmoituksen uusista artikkeleista. Tilauskenttä löytyy sivupalkista, etusivulta tai mobiilissa rullaamalla vähän vielä eteenpäin

Muut Norjan Halki Hiihtäen 2024 -talvivaelluksen julkaisut löydät tästä linkistä.