UKK-reitti – Vaellus Suomen pisimmällä vaelluspolulla 2018

Mikä on UKK-reitti?

UKK-reitti on valtakunnallinen kaukovaellusreitti, joka kulkee Lieksan Kolilta pohjoiseen, aina Savukosken Tulppioon asti. Tämä tekee UKK-reitistä suomen pisimmän vaellusreitin. Harmillista kyllä, vaellusreittiä ei ole kokonaisuudessaan ylläpidetty oikeastaan koko sen olemassaolon aikana. UKK-vaellusreitti ei siis koskaan täysin valmistunut, ja se on nykyään huollettu vain osittain. Tiesitkö, että esimerkiksi kuuluisa Karhunkierros on osa UKK-reittiä?

UKK-reitti käsittää lisäksi myös itäisen haaran, joka liittyy Susitaipaleen ja Karhunpolun jatkoksi, mistä reitti kulkee Kuhmon ja Hossan kautta Itärajan retkeilyreittiä, lopulta Syötteelle kääntyen. Itäisen ja läntisen reitin välissä on myös esimerkiksi reitistöön kuuluva välipolku Valtimolta Kuhmoon. Reitin pituus vaihtelee reittivalintojen mukaan huomattavan paljon, arviolta 800-1150km välillä. Reitin historiasta löytyy hyvä koonti muun muassa täältä.

UKK-reitin läpivaellus – ensimmäinen pitkä vaellukseni

Olen vuosien saatossa kulkenut kaikki UKK-reitin haarat, joille tulee yhteismittaa noin 1800 kilometriä. Ensimmäinen kosketukseni UKK-reittiin ja pitkiin vaelluksiin tuli vuonna 2018, kun päätin lähteä pitkälle vaellukselle päätäni tuulettamaan. Vaellus oli minulle herätys pitkänmatkanvaeltamiseen ja paikka jonkin asteiselle henkiselle kasvulle. Halusin myös haastaa itseäni ja varmistua suunnitelmistani vaeltaa vieläkin pidempiä reittejä maailmalla. UKK-reitti ja sen seikkailumielisyys veti puoleensa, sillä en ollut kuullutkaan näin pitkiä reittejä olevan Suomessa. Kokonaiskuvan saaminen vaati kirjaston hyllyjen tutkimista ja paljon karttojen tarkastelua. Lopulta reitin suurpiirteinen rakenne löytyi. Kotimaiselle reitille lähtö oli helppoa.

Tuntui hyvältä tavoitteelta koettaa kävellä tuhat kilometriä rinkka selässä, joten suunnittelin vaeltavani UKK-reitin pisimmän yhtenäisen osion eli Kolilta Tulppioon saakka, niin sanottua läntistä haaraa myötäillen. Viimeiset kilometrit pyöreään lukuun sain täyteen jatkamalla vaellusta Urho Kekkosen kansallispuiston puolelle Nuorttiin.

Vaelsin läntisen UKK-reitin syksyllä 2018. Aikaa vaellukseen kului lepopäivineen 45 päivää. Aloitin vaelluksen 17.8.2018 Kolilta, ja päätin vaelluksen 29.9.2018 Kärekeojan autiotuvalle Urho Kekkosen Kansallispuistossa. Kirjoitin vaelluksesta syksyllä 2018 blogijulkaisun, jonka varmuuskopion satuin löytämään tovin etsiskeltyäni. Otin vapauden siistiä kirjoitusasua, ja lisätä parhaiten säilyneitä muistojani tarinan tueksi. Tervetuloa lukemaan tarinaa ja ajatuksia ensimmäiseltä pitkältä vaellukseltani!

Löysin myös varmuuskopion varusteartikkelistani vaelluksen jälkeen. Se löytyy tästä linkistä!

Artikkeli on julkaistu alunperin 29.10.2018.

UKK-reitti Kolilta Nuorttiin 2018

Aloin tutkia mahdollisuutta vaeltaa pidempiä reittejä vasta alkukesästä 2018. Tätä ennen en ollut muutamaa päivää pidempää vaellusta toteuttanut, vaikka kokemusta luonnossaliikkumisesta partion ja aktiivisten vanhempien kautta oli jo pienestä pitäen kertynyt. Herätyskutsun pitkänmatkanvaelluksiin antoivat muutamat vlogaajat aavan meren tuolta puolen. Voidaan siis ajatella, että vaellustani ei välttämättä olisi tapahtunut ilman sosiaalista mediaa, tai ainakin se olisi ollut varsin erilainen. Olisin myös saattanut vaelluksen sijaan päätyä erilaiseen matkustusmuotoon.

Tutkiskeltuani reittejä, eeppisimmät ja pisimmät vaelluspolut tuntuivat kaikki löytyvän kaukomailta tai ympäristöistä, joissa tarvitsee tukea ulkopuolelta ja etukäteen järjestettyjä täydennyksiä. Reitit olivat siltikin kaukana, joten moinen järjestely ei olisi budjettinikaan puolesta ollut mahdollinen, saatikaan sitten ajankäytöllisesti fiksua. Sitten kuin tarjottimella Minna Jakosuo julkaisi Vesan reittiselostuksen UKK-reitin läpivaelluksesta 2017. Seikkailunhaluni heräsi välittömästi. Pelkästään se, että reitistä saatavilla oleva tieto oli pätkittäistä ja vaikeasti kasaan kerättävää, riitti viemään vaelluksen haaveilusta toteuttamisen partaalle.

Taustalla Loma-Koli ilta-auringon valossa

Pitkä vaellus ja UKK-reitti alkaa Ukko-Kolilta

Aloitin vaellukseni Kolilta luontokeskus Ukon vierestä elokuun 17. päivä. Kello kävi jo iltakuutta, kun sanoin jäähyväiset vanhemmilleni, jotka kyyditsivät minut lähtöpaikalle. Niinkin pian kuin puolen kilometrin päässä ajatuksiini palasi isäni juuri kertoma huhu, että lähellä oli suunnistuskisojen aikana edellisellä viikolla nähty karhu. Otsot ovat olleet ehkä suurin (epälooginen) pelkoni, vaikka tiedänkin kuinka niin ikävään tilanteeseen päätyessä, että nallen yllättäen ja liian läheltä kohtaisin, kuuluu toimia. Aloin koputtelemaan sauvojani ja yskimään kuin hullu. Eihän siellä oikeasti niin hienona kesäpäivänä nallukoita liikkunut, kun ihmisiäkin oli ympärillä paljon. Eipä vara venettä kaada. Vierestä lentoon pyrähtävät linnutkin säikyttelivät alituiseen, siipien ääni kun kuulosti ison kuonon tuhahtelulta. Jälkikäteen ajateltuna on hyvin erikoista, mistä tällainen säikky suhtautuminen luonnossa liikkumiseen on kehittynyt. Ehkä siihen vaikutti, että olin yksin matkassa? Foorumeilla jos toisilla jatkuvasti keskustellaan, ettei luontoon uskalleta lähteä kun siellä kaikki on vaarallista – vaikka tosiasiassa metsässä on kaupunkiin nähden monessa mielessä turvallisempaa.

Kuumottelin aikani jopa kaukana vastaan tulevia hotellivieraita, joiden suuret kantamukset näkyivät kumpareiden takana suurena tummana möykkynä. Ohitse kulkiessani tosin jo hykertelin hieman mielessäni, miten paljon suurempia pakkauksia vastaan tulevat vaeltajat kantavat ylämäkeen, Herajärven kierrosta aloittamaan suunnatessaan. Sain jo ensimakua oman kevyen pakkaukseni hyödyistä. Valmistelut olivat siis ainakin siltä osin kohdallaan.

Näitä ensimmäisiä kilometrejä en voi unohtaa. Enkä varsinkaan niiden jälkeisiä askeleita. Joita tuli paljon. Tosi paljon. Jälkikäteen säikähtelynikin vain lähinnä huvituttaa.

Seikkailun alkua ja alkuun seikkailua

UKK-reitin ensimmäinen opasviitta

Reittimerkinnät alkoivat vasta muutaman kilometrin päässä tien risteyksessä. Jo puolen tunnin päästä pääsin kuitenkin etsimään reittiä toden teolla, se kun hävisi puskaan. Hakkuuaukion reunassa reitti oli kasvanut umpeen ja merkinnät puskissa eivät oikein näkyneet. Hetken turhautuneena pyöriskeltyäni löysin rapistuvat maalimerkinnät puunrungoista, polkua tosin ei ollut. Tiesin, että vastaavaa oli luvassa etenkin reitin alkupuolella. Kyseenalaistin valintaani reitistä jo tässä vaiheessa, mutta jatkoin matkaa. Jossain vaiheessa aloin tuntemaan ylpeyttä ja huojentuneisuutta siitä, että teen tämän oikeasti enkä jossain toimistossa tai sängynpohjalla. Jonkinasteisena lisämotivaationa toimi se, että vanhempani olivat kai joskus 90-luvulla pyrkineet vaeltamaan samaa reittiä, mutta varmaan samoilla paikoilla jättäneet leikin kesken.

Ensimmäiset päivät UKK-reitillä

Heti alkuun eksyin stresaamaan aikataulua, vaikka olin budjetoinut ensimmäiset viisi päivää erittäin löysiksi. Varalla oli myös jokunen ylimääräinen lepopäivä, ihan vain kaikkein pahimman varalta. Päädyin silti harkitsemattomasti kävelemään ensimmäisinä päivinä liian pitkiä kilometrejä. Kyse ei kai ollut mistään egoilusta, sillä eihän tuolla ketään ollut katselemassa. Koin oikeastaan vain päivään jäävän muutoin aivan liikaa aikaa, enkä oikein tiennyt mitä sitten leirissä pitäisi tehdä jos lopetan kävelyn jo kahdelta päivällä kilometrien tultua täyteen. Kävelytahtini kun luontaisesti on reipas, ja kevyt reppu mahdollisti normaalin tahtini ylläpitämisen helposti.

Heti ensimmäinen tulipaikka kertoi reitin luonteesta

En odottanut kohtaavani juuri ketään vaelluksen alkupäässä. Ensimmäiset merkit paikallisten vieraanvaraisuudesta sain silti jo vaelluksen toisena päivänä. Täytin järvenlahukasta vesirakkoani, kun koiraansa kävelyttävä mies huikkasi hakemaan mökiltään puhdasta vettä. Selitin tietty, että pärjään tällä suodattimella, mutta otin tarjouksen vastaan ensin kieltäydyttyäni kohteliaasti. Lopulta päädyin jonkun vaihdetun sanasen jälkeen syömään ja saunomaan joensuulaisten mökkiläisten luona. Tarjosivatpa he myös yöpaikkaakin illan hämärtyessä. Päätin kuitenkin vielä illan hämärtyessä jatkaa seuraavalle karttaan merkitylle laavulle, jotta pääsen reissutunnelmaan. Tämä on jäänyt mieleeni yhtenä suurimmista virheistä, joita olen vaelluksillani tehnyt.

Vieraanvaraisuuteen tulisi osata tarttua aina, ja unohtaa kiire ja tavoitteet sille päivälle. Kilometrejä kerkeää niellä myöhemminkin. Tällä kertaa tarjouksesta kieltäytymiseen liittyi karvas maku senkin vuoksi, että kyseinen laavu jolle aioin oli kyllä kartassa, muttei maastossa. Tai ainakaan en sitä pimeässä ja märässä metsässä seikkaillessani löytänyt. Kirosin itseni ja harhailin tienvarteen. Noin kymmenisen kilometriä tienviertä käveltyäni majoituin tienlaidan maitokoppiin. Tiedättehän, sellaiset punaiset joihin maitotonkat aina jätettiin joskus. Tekosyynä käytin sitä, etten pimeässä löytänyt hyvää telttapaikkaa (ja tiesin yöllä satavan, enkä halunnut kastella vielä telttaa). Harkitsin myös venetsialaisiin bileisiin liftaamista, matkalla kulki reilusti autoja satamaan. Tästä olin kuullut mökkiläisiltä. En halunnut mennä hajuhaitaksi, enkä kyllä oikein ollut edustuskunnossakaan enää vaikka saunasta ei ollut montaa tuntia aikaa. Ihan hyvin ne kemut kuuluivat yöpaikallenikin asti.

Jalkojen totuttelua pitkään matkaan

Heti Valtimon jälkeen jalkani sitten sanoi että ei, nyt ei kävellä. Aikaisemmin vaivat olivat olleet lihasperäisiä jumeja, mutta nyt penikka harasi vastaan kunnolla. Tätä olin pelännyt, vaiva kun oli armeijasta saakka kulkenut mukana. En silti viitsinyt pitäytyä lyhyissä päivissä. Tuppasin tekemään typeriä valintoja, vaikka tiedostinkin ne etukäteen. Huikkasin sitten läheisen talon pihalla puuhailevalle paikalliselle, joka pikaisen sananvaihdon jälkeen kyyditsi minut seuraavalle laavulle lepopäivää viettämään. Olisin voinut toki teltankin laittaa jonnekin puskaan, mutta ajattelin että parempi laavulla kuin pellonreunassa ihmetystä aiheuttessa. Jalkani ei kestänyt enää laittaa kivutta painoa, joten olin jo vaellussauvojeni varassa lenkannut useamman kilometrin. Ojentajista alkoivat voimat loppua, ja sauvan kärki tuli läpi toisesta kumipäästä.

En toki tuntenut ylpeyttä päätöksistä, joiden takia vaivasin ulkopuolisia. Vastaavia tapauksia tuli vastaan joitakin kertoja ennen kuin suostuin uskomaan, etteivät jalkani kestä kävellä viittä pitkää päivää peräkkäin pitkää päivää. Fiksuinta olisi ollut heti alusta alkaen hidastella alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta liian usein seuraavan laavun kutsu oli liian voimakas. Päättäväinen (tai vain jääräpää) kun olen, otin aina sen ylimääräisen askeleen. Joskus se tarkoitti viiden ylimääräisen tunnin kävelyä yön pimeydessä, jotten olisi joutunut pystyttämään telttaa märkään maahan. Enkö lähtenytkään vaellukselle yöpymään luonnossa? Mitä tämä tällainen telttaöiden välttely oikein on? Ötököitä ei oikeastaan ilmassa enää ollut, joten laavuilla yöpyminen oli todella helppoa.

Olisinko välttänyt reitin varrelle sattuneiden paikallisten vaivaamista nukkumalla teltassa milloin missäkin? Luultavasti. Olisivatko jalkani siltikin oireilleet? Varmasti. En missään vaiheessa vienyt itseäni aivan äärirajoille, joten siinä mielessä en riskeerannut koko vaellusta kertaakaan. Käveleminen oli silti paljon mielekkäämpää, kun mieli ja keho olivat virkeinä, eikä stressannut muutamista kilometreistä. Toivottavasti muistan opetuksen seuraavilla vaelluksillani.

Pohjois-Karjalan polut

Juuka kunnostautui edukseen rakennelmien osalta. UKK-majasta en tiennyt etukäteen.

Juukaa lukuun ottamatta Pohjois-Karjalan osuus UKK-reitistä oli vaikein. Haastavin. Niin, ja kuluttavin. Suunnistaminen imi aikaa puskissa seikkaillessa. Lähes alkoi mielenterveyskin järkkymään tuhansia puunrunkoja ylittäessä ja kiertäessä Nurmeksen puolella. Valehtelematta kilometrejä tällä osiolla tuli noin tuplasti karttaan merkkaamaani oletettuun reittiin verrattuna. Paikoin tuli myös pyörittyä erittäin pitkään ympyrää, kun merkinnät huonokuntoisuuttaan ja maaston umpeen kasvaneisuutta hävisivät. Tamagotcheista ei ollut hyötyä, kun reitin tarkkaa paikkaa ei kartassa ollut ja mahdollisia väyliä lukemattomia. Suunnistavasta perheestä saadut opit kunniaan.

Päädyin ottamaan eksymiseen sovellettavissa olevan taktiikan käyttöön. Kuljin pienen matkan oletettuun suuntaan ja katsoin, josko reitti löytyisi. Tämän jälkeen palasin lähtöpisteeseen ja kokeilin toista suuntaa, lopulta kulkien jokaista mahdollista suuntaa aina hieman edelliskertaa pidemmälle, samalla merkaten kulkemaani reittiä maastoon. Lopulta löysin rapistuneita reittimerkintöjä kääntyessäni takaisin kohti lähtöpistettä. 

Sotkamo ja Vuokatti

Maanselän rajakiveltä saakka myös Retkikartta alkoi viimein näyttämään punaista viivaa kartalle. Yhteyksiä kun aika hyvin reitillä oli, pääsin hyödyntämään digitaalistakin karttaa. Sotkamon puolelle saavuttua reitti sitten parani selvästi, ja mitä lähemmäs Vuokattia pääsin, sitä selkeämpiä reittimerkintöjä löysin. Myös maastot muuttuivat komeammiksi.

Päivä, jona kävelin maratonin

Fyysisesti raskaimman päiväni patikoin juuri ennen Vuokattia. Paikallisen talon vierashuoneesta aikaisin herättyäni ja puurolla vatsan tankattuani otin jälleen suunnan pohjoiseen. Päädyin pitämään taukoa n. 25km päässä olleelle taukorakennukselle. Kello kävi vasta puoltapäivää, enkä kehdannut leirikeskuksen pihaan telttaa pystyttää. Katselin karttojani lounaan ohessa. Totesin, että Vuokatin uimahallin pihaan tulisi päivän matkaksi 42,2 kilometriä. Miltä kuulostaisi maraton reppu selässä? Idea tuntui hyvältä. Kenties päivän päätteeksi uimahallilla odottaisi lämmin sauna.

Maa poltteli jo jalkojen alla, enkä huomannut viimeisten viidentoista kilometrin olevan pelkkää vaarojen kipuamista. Aikataulusta tuli kireä, sillä lipunmyynti suihkuun loppuisi viideltä. Ei auttanut kuin kaivaa ylimääräistä patukkaa rintataskuun ja syödä kävellessä. Nousut olivat monesti pelkkää hidasta pystysuoraa ylös tai alas, joista alastulot olivat rankimpia. Jo nyt huomasin kuntoni hieman kasvaneen, tosin jouduin vielä pysähtelemään kesken nousujen. Onneksi reppu oli kevyt, kun ruokavarannot olivat tyhjenemässä.

Ensimmäiset rakotkin sain jalkoihini! Olin aamusta alkaen pitänyt vedenpitävät sukkani jalassa aamukasteen takia. Jääräpäisyys kostautui ja jouduin ennen viimeistä vitosta paikkailemaan jalkojani, kun en heti huomatessani hankauksen viitsinyt pysähtyä riisumaan sukkia. Toinen niistä alkoi myös jo vuotaa vettä sisäänsä. Kerkesin perille onneksi jopa 15 minuuttia ennen lipunmyynnin sulkeutumista. Keräilin joitain hieman oudoksuvia katseita rinkkoineni. Vaan kyllä taas tuntui sauna hyvältä! Edellisen kerran olin saunonut Juuan UKK-autiotuvalla. Lähdöstäkin saakka oli kulunut jo 210 kilometriä ja kymmenen päivää. Söin vielä munkit ja join kahvit ennen uimahallin sulkua.

Elämänmittainen seikkailu

Suuntasin Vuokatista Kajaaniin lepopäivää viettämään. Agendalla oli myös etsiä varaosia vaellussauvoilleni. No, niitä en löytänyt, mutta pizzaa tuli tankattua. Kyydin sain kajaanilaiselta tutultani. Yöksi päädyin erään partiolaisen ja vaeltajan luokse, joka oli kuullut reissustani. En vielä silloin tiennyt, että Vilman kanssa päädytään monelle yhteisellekin seikkailulle.

Voin hyvillä mielin todeta, että maisemat Vuokatista eteenpäin muuttuvat kiinnostavammiksi. Toisaalta Pohjois-Karjalassa näkee parhaiten suomalaisen metsän nykytilan. Nyt taas erämaatunnelma on vaelluksella läsnä. Sinisiä vaaroja odotti edessä uudella tavalla. Saman oli huomannut myös vieraskirjoista seurailemani Ville, jonka kirjoitukset huokuivat aina vain hyvää eräfiilistä! Oli erittäin piristävää huomata, että joku muukin on reittiä kulkenut alusta alkaen. Kyseinen kaveri lopetti matkansa ilmeisesti vajaan kuukauden paikkeilla. Pääsin kuitenkin myöhemmin seurailemaan ennen reissua vinkkejä antaneen vaeltajan kirjoituksia. Satunnaisia varusmiesten turinoitakin vihkosista löytyi. Oli joukossa joitakin vitsiniekkojakin. Vanhojen merkintöjen lueskeleminen on parasta viihdettä lepopäivinä. Suosittelen ehdottomasti. Kirjatkaa ihmeessä omiakin reissukuvauksia – niistä voi olla hyötyä ristiin kulkevalle.

 UKK-reitti haarautuu kait myös Sotkamossa. Otin suunnan kohti Posiota, mutta vaihtoehtoinen reitti kulkisi Kuhmon kautta itärajan pintaa myöten. Ajatuksissa on, että tuon pätkän aion joku päivä vielä kävellä. 2021 kävinkin kävelemässä välipolun, tosin Valtimolta Kuhmoon.

Sinilevämyrkytys

 Jos oikein ajattelee, aivan kaikessa on hyvät puolensa. Hyrynsalmen ja Puolangan rajalla jalkani kipuili jälleen ja aioin pitää lepopäivän lammen rannassa olevalla laavulla. Pääsin perille illalla myöhään ja tarkistin veden sinilevän varalta silmämääräisesti, sitä kun oli joissain paikoissa viime aikoina näkynyt. Varsinaisia leväkasvustoja en nyt huomannut, mutta sadan metrin päässä sillan alla oli hieman erikoisilta näyttäviä läikkiä heinien ympärillä. Totesin että eipä mitään, ei tuossa laavun kohdalla mitään ole. No, heräsin yöllä vatsanväänteisiin ja päädyin suorittamaan täystyhjennystä.

Soittelin väänteissäni myrkytystietokeskukseen ja tarkistin tilanteeni. Ei varmaa vesipaikkaa viiteen kilometriin, jalka rikki, nesteet poistuvat kehosta ennätystahtia. Ei parannut yksinään ottaa riskiä pahasta nestehukasta, vaikka laavulla parin päivän välein joku olikin käynyt. Päädyin soittelemaan hätäkeskukseen ja pyysin, josko lanssi voisi tuoda vettä mukanaan. Tässä kohtaa astui kuvioon leikki nimeltä rikkinäinen puhelin, eikä ambulanssilla ollut kuin litra vettä mukana (tosin edes teelusikallinen ei pysynyt sisällä). Olisivat kuulemma muuten tuoneet tonkan ja jättäneet laavulle lepäilemään. Päädyin sitten aamuyöstä Kajaanin keskussairaalalle potemaan huonoa oloa yön läpi kelataksin kyydittämänä, lanssille kun tuli muuta tekemistä.

Aamulla kuvioihin astui taas Vilma, jonka luona olin yöpynyt viimeksi. Sain pienen mutkan kautta avaimen hänen asunnolleen. Vietin kaksi lepopäivää sängyn pohjalla toipilaana. Otin bussin takaisin reitin varteen, jonne pysäkiltä jouduin kävelemään 15km ylimääräistä. Mikä olikaan se hyvä puoli tässä jatkotreffien lisäksi? Nyt tiedän, miltä sinilevän myrkyt maistuvat. Tästä voisi ajatella olleen hyötyä Karhunkierroksella myöhemmin, missä vielä oltiin varovaisia varoitusten lopettamisen suhteen. Oikeastihan mitään muuta keinoa ei ole kuin testeri, mutta saahan sitä haaveilla tunnistavansa sen ja tämän myrkyn.

Syötteen kautta Riisitunturiin

Posiota lähestyessäni reittimerkinnät hävisivät, mutta maasto oli hienoa harjua. Viimeiset 28 kilometriä harmillisesti taittuivat pikitietä pitkin. Hassua muuten, kuinka sekin, että kävelee vain toisella puolella tietä vaikuttaa kehon tasapainoon siten, että joku paikka menee jumiin. Vaihtamainen väärälle puolelle tietä lievitti kipuja ja lopulta lähes poisti oireilut kokonaan. Vertaistukena vierelläni kulki poroja silloin tällöin.

Vanhempani tulivat moikkaamaan lomallaan. Sain taas ruokaa, varustetäydennystä ja jätin ylimääräiset varusteet matkasta. Kumpikin matkakunta otti suunnan Riisitunturiin. Retkikunnista jalkaisin kulkeva ei silti aivan saavuttanut kumitassuja. Pääsi se sentään aamulla lähtemään ajoissa liikkeelle, Posiolla kun kaupan henkilökunta otti ystävällisesti laitteeni yön ajaksi latautumaan. Sain tosiaan sivistyksen parissa hyvin ymmärtäväisen ja auttavaisen vastaanoton 98% visiiteistäni. Saatoin tosin kerran ripustaa sukkani tuolini nojalle kuivumaan kuppilassa käyntini ajaksi, siitä tuo puuttuva 2%. Älkää ottako mallia. Sateeseen kyllästyneenä käytöstavat osittain unohtuivat vaelluksen alkupuolella.

Riisitunturilla ruska alkoi jo näkyä

Ennen Riisitunturia en ollut törmännyt kuin joihinkin paikallisiin aamukävelyllä, yhteen vaeltavaan nuoreen pariskuntaan Puolangalla ja päiväretkeläisiin Hyrynsalmella. Pudasjärvellä oli Nuku yö ulkona -tempauksen aikana ensimmäisen ja viimeisen kerran ulkopuolista seuraa laavulla yöpyessä. Syötteellä kohtasin sään takia vain yhden yksinäisen vaeltajan. Sain aina ihmettelevän ja kannustavan vastaanoton toisilta luonnossaliikkujilta.

Lähestyessäni itse Riisitunturia sain jonkin kumman energiapiikin. Vaikka alkoi sataa ja tuulla kylmästi, ei tehnyt mieli pysähtyä. Kiristin tahtia puolijuoksuksi ylämäessä. Kroppa tuotti tarpeeksi lämpöä etten kohmettunut ja en voinut kuin ihmetellä miksen kaadu uupuneena nenälleni. Onneksi tupaa lähestyessäni kuulin ääniä. En joutuisi märkänä vuolemaan kiehisiä! Autiotuvalla oli halkoja tekemässä Leena, joka lopulta tarjoutui innokkaasti auttamaan jokaisessa tilanteessa, kun logistiikka oli vielä epävarmaa. Kuinka moni lähtisi asiakseen ajamaan useamman sata kilometriä, että joku tuntematon henkilö saisi ruokatäydennyksensä?

Kiertoreitti etelän kautta

Matkani jatkui Kitkan kautta Rukalle. Tien varteen tullessani säpsähdin auton tööttiin. Oliko joku kyytiä tarjoamassa, mietin. Ei sentään, tuttu vaeltajahan se moikkasi vielä kotimatkallaan. Hyvä niin, ei tarvinnut kiitellä ja kieltäytyä kyydistä. Olisihan se sateessa kelvannut, mutta halusin kävellä täydet kilometrit. Riisiltä ajattelin painavani suoraan Rukalle, mutta totesin, etten halua kiivetä tunturiin vain yöpymään. Jäin matkalla laavulle, jolla ei ollut puita. Pitkästä aikaa taas märät kengät jalkaan aamulla!

Oli hieman erikoista kävellä hetken aikaa kohti etelää. Sitäkin hassumpaa tosin oli seurailla metsään sikin sokin huidottuja maalitäpliä. Reitti oli joskus merkattu maastoon, mutta tällä kohtaa kadotin ensimmäistä kertaa pätkän reitistä kokonaan. En kääntynyt takaisin etsimään reittiä, vaan tallustelin Rukalle latailemaan akkuja ja täydentämään ruokavarantoja. Santsasin kolmesti lounasbuffetista. Enemmänkin olisi ollut nälkä syödä, muttei napa enää antanut myöten.

Karhunkierros on osa UKK-reittiä

Karhunkierrokselle lähdin vähän toiseen aikaan kuin olin alun perin ajatellut. Kello oli kahdeksan illalla ja hämärä vaihtumassa pimeään. Pääsin varomaan askeliani revontulten loimutessa taivaalla. Porontimajoen tuville tullessani en viitsinyt kolistella tupiin, vaan jäin nukkumaan keittokatokseen. Tuolla aioin alun perin viettää vain yhden lepopäivän, mutta jalka pakotti pitämään kaksi. Jatkuvat nousut ja laskut vaativat veronsa.

Suunnitelmien muuttuessa muuttuivat muutkin suunnitelmat lennosta. Lähdin lepopäivänä lähistölle saunomaan. Sieltä päädyin vielä erämaahotelliin yöpymään. Palattuani annoin täydennyspaketin tutulle vietäväksi Sallatunturiin hotellille. Lomailevien vanhempieni mukana täydennystä kulkeutui vielä Hautajärvellekin saakka. Logistiikan palaset vain loksahtelivat paikoilleen!

Karhunkierroksella oli aivan jäätävä määrä porukkaa. Koko ajan lappasi porukkaa ees taas, etenkin pienellä karhunkierroksella, jonka päiväretkeläiset olivat läpeensä valloittaneet. Voisin tähän väliin rutista autiotupakäyttäytymisestä, mutta siitä on jo tarpeeksi tekstiä muualla. Sanon vain sen, että erityisesti päiväretkeläisiä voisi valistaa enemmän etukäteen kuinka toimitaan. No, ehkä selkeämmät ohjeet myös ulkomaalaisille olisi hyvä olla olemassa. Tai, oikeastaan myös suomenkieliset ohjeet voisi päivittää. Suurimmalta osalta kuitenkin törmäsin aivan huikeaan sakkiin! Tulipahan vastaan myös yksi tuttu naama monen uuden kanssa! Sovittiin viettävämme iltaa yhdessä, kun instagram-päivitykseni bongattuaan partiotuttuni laittoi viestiä, että hei, hän tulee isomman porukan kanssa vastaan.

Legendaarisia tapaamisia tältä vaellukselta ei kyllä puuttunut. Tapasin mm. Sallatunturissa 70-vuotisiaan juhlistavan rouvan, joka oli ollut reissussa jo 67. päivää ja tehnyt 8 vaellusta. Syötteellä lepäillessäni tutustuin luontokeskuksen ja kauppojen työntekijöihin. Karhunkierroksella taas sain tsempit vastaan kävelleeltä Sirpalta, joka haaveili vielä Kalottireitin huikaisevansa viisikymppisillään! Tuntsalla otin kiinni vieraskirjaan poroja piirtäneen irlantilaisen herrasmiehen, joka ei viisumillaan ollut päässyt opiskelijoiden mukana Venäjälle. Oli sitten päättänyt Suomessa yksinään bongailla lintuja ja maisemia!

Ruokahuolto erämaahan

Ruokahuolto pelasi Sallatunturiin asti hyvin. Tästä eteenpäin jouduinkin soveltamaan. Otin yhteyttä reitin varrella toimiviin yrittäjiin, joista yksi vastasi ajoissa. Naruskalla retkeilymajaa pitävä Ukka lupasi hakea paketin Sallasta asti. Retkeilymajalle päästessäni olin jo hieman aikatauluani edellä. Päätin siten postia odotellessa ottaa muutaman välipäivän täysihoidossa. Tutustuin paikan pitäjiin Ukkaan ja Pirjoon sekä lukuisiin vieraisiin ja erääseen puukontekijään. Järjestivätpä he maailman parhaiden sämpylöiden lisäksi myös muonatäydennyksen Tuntsalle opiskelijoita kuljettavan bussikuskin matkassa. Lapissa kaikki on mahdollista.

Kävin välipäivinä Karhutunturissa

Tuntsalla ei luurista juuri ollut suunnistusapua kuin paikoittain, koska minulla ei ollut offline-karttoja tukevaa sovellusta. Säätiedotkaan eivät latautuneet, joten heräsin napakkaan pakkasyöhön seulakattoisessa kodassa Nuoluskurulla. Aamulla saapuneisiin metsästäjiin luottaen pakkasta oli seitsemästä yhdeksään astetta yöllä. Varusteideni alustava limit-arvo oli -5 astetta, heräsin todennäköisesti siltikin vain luonnon kutsuun. Lunta oli maassa kolmena aamuna, enimmillään viitisen senttiä. Saappaat ja sukset olisivat voineet nähdä käyttöä jo! Lumet tosin sulivat päivisin vielä pois nopeasti auringon noustessa.

Sorsatunturit ja Tunsta vaikuttivat maisemillaan. Kuva Jäkälätunturista.
Nuoluskurun kota

UKK-reitti päättyy Tulppioon

UKK-reitti ilmeisesti loppuu virallisesti Tulppion Majojen pihaan. Tuuriksenihan paikka meni juuri hieman saapumiseni jälkeen tältä vuodelta kiinni. Olin suunnitellut jääväni sinne yöksi, mutta emäntä ei ilmeisesti jaksanut enää ottaa yhtään vierasta. Hetken aikaa pohdiskeltuani märissäni ja kylmissäni, olin erittäin lähellä lopettaa reissun siihen. Soittelin taksifirmoille, joista toinen lopulta soitti perään vasta sen jälkeen, kun päätin sittenkin jatkaa Nuorttiin asti. Viestittelin lopulta Naruskaan, onnistuisiko lopetuksen jälkeen nouto pois. Hetken päästä sain soiton vaihtoehdosta, että pari metsästäjää voisi käydä hakemassa minut Tulppiosta seuraavana päivänä. Syvimmät kiitokseni Naruskan tukikohdalle. Kaikki on järjestettävissä. Nyttemmin retkeilymajalla on omistaja vaihtunut, mutta palvelu kuulemma pelaa edelleen.

 Tartuin tarjoukseen ja tarvoin Kekkosen kansallispuiston puolelle yöksi autiotupaan. Sinne päästäkseen piti ylittää Nuorttijoki kahlaamalla. Ei paljoa jo märin jaloin hetkauttanut loiskutella kengät jalassa vaijeriin tukeutuen. Olipa esimerkilliset kiehisetkin tuvassa valmiina, joten lämmötkin sai välittömästi päälle. Toista oli ollut Ristikallion autiotuvalla Karhunkierroksella, kylmänä ja märkänä siellä oli ollut vain kaksi iso pölliä. Syrjemmässä osataan toimia paremmin.

Aamusella tallustin ja liftasin kyydin tieltä takaisin Tulppioon päin. Vaellus oli lopussa! En sitä vielä tuolloin oikein sisäistänyt, joten venytin reissuani pysähtyen Naruskassa, Rovaniemellä ja Kajaanissa ennen paluuta Joensuuhun. Aika vaelluksen jälkeen tulisi olemaan rankkaa, sillä arki oli jo muovautunut vaeltamisen ympärille.

Lisää kuvia ja ajatuksia tältä vaellukselta löytyy skrollaamalla riittävän kauas instagramissani.

Varusteartikkeli UKK-reitin läpivaellukselta löytyy täältä.

Pitäisikö mielestäsi Suomessa olla pitkiä vaellusreittejä? Kerro ajatuksesi!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *