Pitkä vaellus Lapissa syyskuun lopulla 2024 – Kaldoaivi ja Kevo

Olin halunnut jo pidemmän aikaa tehdä pitkän syysvaelluksen Lapissa. Loppukesän vaellukseni viivästyi useampaan otteeseen, joten tämän vuoden pitkä erämaavaellus ajoittui tällä kertaa syyskuun loppuun. Ajankohta on jäänyt hyvin mieleen UKK-reitin läpivaelluksen viimeisiltä viikoilta, kun elohopea laski jopa -9°C asti Tuntsalla. Noita rapsakoita aamuja ja päivisin pois sulavia ensilumia on ollut ikävä, sillä en sen koommin ole ollut tähän aikaan vaelluksella. Tällä kertaa pitkä vaellus Lapissa toteutui loppusyksyn ajankohdan haasteiden lisäksi myös tukeutumatta normaaliin tapaani ruokatäydennyksiin reitin varrella. Suunnittelin reitin kulkemaan mahdollisimman kaukana yhteiskunnan palveluista. Pakkasin lähtiessä mukaani kaiken ruoan, polttoaineen ja varavirran, joita 17 päivän vaelluksella tarvitsisi.

Opittavaakin vielä oli, joten tällä vaelluksena oli tavoitteena testata useampi uusi varuste, sekä kokea ruska-ajan päättyminen sekä rospuuton alku Tunturi-Lapissa. Lisäksi halusin kulkea useamman itselleni tuntemattoman erämaan halki, kartuttaen edelleen paikallistuntemustani. Tein tämän vaelluksen tukeutumatta ulkopuolisiin täydennyksiin, mutta kevyen varustukseni ansiosta rinkkani painoi silti vain 19 kiloa lähtiessäni vaellukselle Näätämöstä.

Tervetuloa lukemaan vaelluskertomusta 17 päivää kestäneeltä erämaavaellukselta Lapissa syksyllä 2024! Tässä artikkelissa kuvaan ensimmäisen puolikkaan vaellukseltani, Kaldoaivin erämaan ja Kevon luonnonpuiston osiot.

Pitkän syysvaelluksen reitti Lapissa 2024

Vaellusreitti pitkällä vaelluksellani kulki lähtien Inarin kunnasta Näätämöstä Saamenpolkua pitkin, kunnes liityin Sevettijärvi-Pulmankijärvi vaellusreitille. Olen reitillä aiemmin kävellyt Tsaarajärvelle saakka 2022, mutta nyt jatkoin vaellusreittiä Pulmankijärvelle asti. Tämän jälkeen etsin polkuni Kevon reitin lähtöpisteeseen.

Kevon kanjonin vaellusreitti oli minulta vielä kokematta. Sieltä siirryin Muotkatunturin erämaahan, jossa tarkoitus oli kulkea itselleni oudompaa läntistä laitaa. Lemmenjoen kansallispuisto oli vielä minulle täysin tuntematon, joten tietenkin halusin päätyä Repokairaan mahdollisimman syvälle, ja jättää helpommin saavutettavat kohteet toiseen kertaan. Postijoen latvalta käännyin kohti Puljun erämaata, jossa Korsatuvalla juhlistan vaelluksen päättymistä.

Reitti löytyy kartalla tästä linkistä

Pitkä vaellus Lapissa alkaa 17.9.2024

Lähdimme myöhään maanantai-iltana liikkeelle. Pysähdyimme vasta hieman ennen Sodankylää, ja nukuimme autossa puskaparkissa. Aamuvarhaisella jatkoimme ajomatkaa Näätämöä kohti. Aikataulu oli sinänsä tiukka, että Vilma lähti ajamaan kesken työviikon pitkää matkaa vaeltajaa lähtöpaikalleen. Julkisilla matkaan olisi mennyt vielä kauemmin, eikä aikataulut antaneet tälle periksi. Olin itsekin viivästänyt lähtöä aivan viimeisilleen, toivoen että uusi prototyyppisadetakki kerkeäisi reissulle mukaan. Ei kerennyt, joten otin aiemman version matkaan, toimii sekin. Sama kangas, ja kulutustestiähän tässä enää tehdään.

Raskasretkeilyä vai kevytretkeilyä?

Kevytretkeilykuplasta on välillä hyvä poistua. Tai no, peruspainoni (6 kg) on nyt toki vaelluksella kevyt syysvarusteineen ja lisäakkuineen, mutta jätän tällä kertaa täydennystaktikoinnit pois. Suunnittelin reitin siten, etten vahingossakaan joudu keskelle yhteiskunnan houkutuksia. Ruokaa ja muita tarpeita tulee siis mukaan reilummin, mukana kulkee lisäksi hieman yli-iso kaasupatruuna ja blogistille tarpeellinen määrä varavirtaa puhelimeen. Rinkkani painoikin ennen lähtöä punnitessa hivenen alle 20 kiloa vesineen kaikkineen. Ei paha paino sekään, jos mietitään että siihen sisältyy 17 päivän ruoat.

Aikataulu on siis suhteellisen tiukka ruokien puitteissa. En tiedä miten kroppa kestää ja pää jaksaa, mutta kokeiltava on. Kilometrejä olisi saatava aikaan noin 25 päivässä keskiarvoisesti. Reitistä kolmannes on jonkinlaista uraa pitkin, mutta nämä kaikki sijoittuvat alkupuoliskolle. Ainakin ne helpottavat kulkemiseen totuttautumista.

Ja totuttautua todella joutuukin. Pakattuani rinkan lähtökuntoon Näätämön kauppojen edustalla, oli tuntemus rinkkaa selkään nostaessa epäuskoinen. En kantanut näin painavaa rinkkaa kertaakaan edes Norjan hiihtovaelluksella. Ja tämäkö on normaali paino jolla porukka lähtee viikon vaellukselle? Tuntui jo heti alkuun siltä, ettei tästä tulisi yhtään mitään. Olen tosissaan hemmotellut itseni pilalle vaeltamalla viimeiset kuusi vuotta kevein varustein.

Pitkä vaellus Lapissa ruska-aikaan näyttävissä maisemissa

Ensimmäiset kilometrit menivät madellen, kun nousin Palovaaran viertä ylängölle. Hienot maisemat auttoivat motivoimaan enaimmäiseen mäkeen. Reitin tasautuessa ja kääntyessä alaspäin Näätämöjokea kohti alkoi jalat onneksi kuljettaa kohtuudella eteenpäin. Kai tähänkin tottuu. Kallokoskelle tullessa kohtasin pari metsästäjää lisää parkkipaikalla haastaneen miehen lisäksi, ja sanoin meneväni noin viisi kilometriä eteenpäin kun kyselivät. Kertoivat liikkuvansa riittävän etäällä.

Huomasin vasta hetken päästä tauolla karttaa silmäillessä, että toiselta puolen jokea menisi tästä reitti suoraan tuntureiden yli Rousajärvelle. Harkitsin reittimuutosta, mutta päätin pitäytyä alkuperäisessä. Tovin tallusteltuani valinta alkoi hieman mietityttää, sillä maisema avautui hienona toisella puolen jokea, kun taas Saamenpolku kulki metsätasankoa, hiekkaista mönkijäuraa. Uraa jatkui loppuillan kunnes päätin pistää leirin Haukijoen törmälle. Yli taiteilin kaatunutta, epäilyttävän heiveröistä keloa pitkin. Vesi oli kirkkaan raikasta, ja törmällä reilusti tasaista tilaa. 

Lapin kuivuus ja maastopalon jäljet 18.9.

Yöllä ripotteli hieman vettä, heräsin vetämään ovea kiinni. Olin laittanut herätyksen jo kuuden jälkeen, mutta käsi kävi kytkimellä ja nukuin vielä tunnin verran. Vaatinee jonkinlaisen tottumisasteen taas muuttaa rytmiä aikaisempaan, vaikka olinkin yöpuulle päässyt hyvissä ajoin. Nautin aamupalan ja kahvit teltan edessä istuskellen, kunnes kellon käydessä yhdeksää olin lähtövalmiina. Jälleen olisi seurattava tylsähköä mönkijäuraa.

Ensimmäinen vitonen hävisi taakse kuin itsestään, kun siirtelin rinkkaa ja totuttelin lanteita taas kantamaan pakkausta. Vaelluksen ensipäivät ja melkein viikko on aina hankalin. Sen lisäksi että rinkka tuntui kurjalta kosketusherkkää ihoa vasten, ei kulkeminen tuottanut ongelmia ja pian jokusen pysähdyksen jälkeen löysin itseni Kontinpaistaman laavulta lounastauolta. Kello toki tuli jo puoli kaksi. Laavuja täällä oli myös kaksi, uusi ja vanha.

Lueskelin hieman ennen vaellusta, mitä alueesta tulisi tietää. Ilmeisesti tästä Jänispään kautta tien varteen käsittävä alue oli palanut viime aikojen maastopaloissa. Hieno retkikohdehan tämä jokivarsi on, mutta taisi olla epäilys että retkeilijän tekosia tuo maastopalokin oli. Kirjojen mukaan täällä lähinnä käy kalastajia, ja joku satunnainen retkeilijä. Kivirinkejä piisasi jokivarrella. Miten lie tuokin tuli lähtenyt, turhista tulista vai tupakasta. Näin hienot tulipaikat aivan lähellä.

Oikaisu Opukasjärven lahukan kautta

Joen vesi on muuten myös todella matalalla. Epäilin, että olisin jo useammasta kohtaa päässyt siitä yli. Päätin kuitenkin lykätä kokeilun Opukaskönkäälle saakka, jossa mahdollinen ylitys säästäisi rutkasti kilometrejä. Kuten arvata saattaa, oikea akilles ja vasen jalkapohja alkoivat hieman kipuilla taakan alla, joten lyhempi matka Iisakkijärven kämpälle olisi mieluisa. Olin jo päättänyt, että teen huomenna ”lyhemmän” päivän Tsaarajärven tuvalle, etten nyt heti alkuun rasittaisi itseäni liikaa.

Oikaisu oli helppo. Opukaskönkään laavun kohdilta pääsi rauhakseen virtaavasta joesta hyvin yli, muutaman askeleen sai ottaa melkein polveen asti syvään veteen. Tämän jälkeen seurailin poronpolkuja, kuljin avointa tasankoa ja jopa kuivan järvenlahukan yli. Helpointa oli seurailla joskus kosteita puronsivuja, nyt ne olivat aivan kuivia.

Ikuisuudelta tuntuneen viimeisen kilometrin jälkeen saavutin Iisakkijärven. Kauempana käyskenteli toinen yksittäinen kulkija, jonka kanssa vaihdettiin illan mittaan jokunen sana. Sisällä oli aika lämmin, joten levitin teltan kuivamaan. Kanssavaeltaja joka oli tullut toisesta suunnasta, päätyi laittamaan teltan pystyyn. 

Päivän saldo rasitusten osalta ei jäänyt herkkiin lantioluihin ja kipuleviin jalkoihin, vaan alaselälleni oli vasemmalle puolelle myös ilmestynyt melkoinen patti. Pahempi mustelma siis kulkisi mukana seuraavat päivät. Ei ole helppoa näillä painoilla kulkea.  Päivän pituudeksi tuli seurannan mukaan 23,7 kilometriä, liekö todellisuudessa se 25 ja rapiat. Tällaista tahtia täytyisi jatkaa jotta aikataulu pysyy kasassa. Ajattelin kuitenkin kenties kaksi päivää nyt kulkea tuvalta tuvalle noin 18 kilometriä päivässä. Nuo kilometrit saa kiinni sitten kun ruokaa ei ole enää niin paljon kannettavana. Sanokaa mitä sanotte, mutta 20 kiloa ei ole nautinnollinen kantaa ja se rajoittaa menoa huomattavasti. On toki myös haasteellista tietää, että tämän painoinen rinkka ei ole ainoa tapa vaeltaa, jos muuta ei ole kokeillut.

Lämmin syksy päättyy 19.9.

Sainpa Iisakkijärven kämpällä käyttööni lainakengät, sillä joku oli jättänyt oikeaa kokoa olevat Sorelit eteiseen. Jos en nyt ihan väärin muista, lainasin noita jo pari vuotta sitten edellisellä Kaldoaivin reissulla. Kukalie hukannut tai jättänyt ne tänne.

Otin kohtuullisen rauhallisen aamun, kunnes lähdin kymmenen maissa talsimaan eteenpäin. Huikkimajoelle on 9 kilometriä, missä voisin sitten pitää lounastauon. Jalkojen kivut olivat tiessään, kunnes jonkun ajan päästä pieniä merkkejä niistä jälleen alkoi olla. Positiivista kuitenkin se, että lantion kivut olivat hieman helpottaneet sillä alaselän pattia pelkäsin eniten, tekisikö se kulkemisesta epämukavaa. Kuutisen kilometriä meni heittämällä, kunnes päätin pitää taukoa.

Tauon aikana kuulostelin lähistöltä kaksi kolmen laukauksen sarjaa. Ilmeisesti joku metsästäjä noiden riekkojen perässä, joita silloin tällöin polun varresta pölähti pieni parvi ilmaan. Siinä tuumaillessani miten kaukana tämä äänen perusteella oli, tajusin myös virheeni vaatetuksen osalta. Kun normaalitilanteessa oranssi paita ja vaaleat housut erottuisivat hyvin maastosta, on nyt ruskan aikaan tummanpunainen lippis, vihreä rinkka ja muut vaatteet melkolailla katajapuskan ja käkkäräkoivun näköinen. Taiteilin tauon lopuksi hopeoidun makuualustapätkän häikimään rinkan päälle auringonpaisteessa.

Säätila muuttuu

Matka taittui ripeää tahtia, ja pääsinkin omassa rauhassa lounaan viettoon. Matkaa Tsaarajärvelle kävisi noin 12 kilometriä, joten jalkoja tarvitsi hieman lepuuttaa. Samalla tunnustelin, miten keli vaan tuntui lämpenevän. Liekö syksyn viimeisiä lämpimiä päiviä, kun ensi viikolla jo pakastaa. Tuulenkin tulisi iltaa myöten voimistua.

Taapersin tuttuun viiden kilometrin tuntitahtiin Silisjoelle, joka sijoittuu melkein puoliväliin näiden kämppien välisellä matkalla. Kaksi vuotta sitten täällä käydessäni oli ylitys jäänyt hieman jännänä mieleeni, kun reunassa oli yli polven syvyinen ränni kovaan virtaan ylitettävänä. Nyt hämmästys oli suuri, kun virta loisti poissaoloaan – tilalla oli silmänkantamattomiin joen pohjakiviä, joiden yli kävi hyppeleminen kuivin jaloin.

Viimeistä lakea ylittäessä alkoi vihmoa vettä, ja tuuli koveni jo kävelyyn vaikuttavaksi. Kauempana näkyi suurempia saderintamia, kohdalleni tippui vain jokunen tuulenkuljettama pisara. Myöhemmin useampikin kuuro ylitti tuvan, kun keittelin iltateet ja vedet lihaperunamuusilleni. Vilma oli pakannut mukaan erilaisesti maustettuja aterioita melkoisen läjän, ja nyt sattui sopivan suolainen pussi. Myös eilisillan sienikastike jo oli jäänyt mieleen. On varsinaista luksusta, kun ateriansa saa valmiina annoksina kipata kuumaan veteen.

Normaalisti pitkillä vaelluksilla kun joutuu täydentämään ruokia välillä kaupasta, niin on helpompaa vaan kipata ainesosat omiin erillisiin pusseihinsa eikä annospusseja tarvitse hankkia. Siinä vaan on se kääntöpuoli, että ruokaillessa saa sitten vähän aikaa kulumaan aterian yhdistelyyn ja oikean koon arvioimiseen. Nyt kun kaikki on viikoiksi mukana, on sääntelylläkin jo iso rooli muonataktiikassa.

Soittelin vielä kotiin illalla, ja seurailin yläpedistä lattialla vilistelevää hiirtä. Isoksi kasvanut, rontti.

Myrskytuulessa vaeltaen 20.9.

Heräsin myöhään, ja nousin pedistä vielä myöhempään. Keittelin hissukseen aamukahvit ja puurot, ja luin sähköpostit nyt kun yhteyksiä oli. Akut vajuu äkkiä. Netin vangiksi tämäkin vaeltaja on joutunut, nyt kyseltiin vaikeita että minkä toisen teltan haluaisin lokakuun kevytretkeilymiittiin esiteltäväksi Tarptentilta. Selasin eri malleja läpi, ja päätin siirtää päätöksen myöhempään. Ainakin uusi ArcDome sieltä olisi tulossa.

Kello kävi jo liki yhtätoista, kun pääsin liikkeelle. Tuuli oli todella kova, pelkkä Patagonia Airshed Pro -paita ei meinannut riittää. Pieni auringonpaiste takana kuitenkin auttoi riittävästi, joten en jaksanut vielä pukea lisää päälle. Vasta siinä kohtaa kun muutama vesipisara tipahti taivaalta, vedin sadetakkia lisäsuojaksi ja samalla huomasin unohtaneeni aloittaa Inreachilla seurannan. No siinä meni sekin, täytyy piirrellä pätkä väliin. Olin taas Norjan tapaan ottanut keskihintaisen sopimuskauden, jotta voin saada tarkemmat reitit näkyville blogiin.

Kovaa tuulta vasten ja välillä sivutuulen pyyhkäisten ukon melkein nurin, pääsin kertaheitolla kulkemaan Tsuomasjärven tuvalle saakka. Jaloissa alkoi hieman painaa ja nälkä kurni. Pihassa katsoin kylttiä, jonka mukaan olisin tullut jo 12 kilometriä ja Pulmankijärvelle olisi enää 13 kilometriä. Karttani kuitenkin sanoi muuta, reitti olisi 17km pitkä. Liekö tuokin merkinnyt talvireittiä. Yhtä kaikki, vaihtoehdot ovat edelleen Miutijoki tai melkein Pulmankijärvi, minne päätyä leireilemään. Tsaarajärvellä kirjassa luki, että Miutijoen kämppä ei enää välttämättä olisi houkutteleva yöpymiseen, joten alan kallistua pidemmälle menemisen suuntaan. Kaksien lounaskahvien ja nuudelikeiton jälkeen olisi taas päästävä jaloilleen, mutta tuuli on edelleen voimakas. Siihen ei toisaalta pitäisi kummoista helpotusta seuraavina päivinä tullakaan. Tuleepahan kokeiltua takkia tuulensuojana, tähän saakka pelittänyt mukavasti. Saattaa olla aika kaivaa myös sadehame ja rukkaset esiin, kun reitti lähtee taas korkeammalle. 

Sateet saapuvat seuraksi

Sadehameen kaivoin esiin heti lähtiessä. Tunturissa tuuli ja vihmoi vettä vähän väliä. Kirmasin välillä ripeää tahtia sadepilvien ohi, että en saisi täyttä osumaa. Juuri ennen Miutijoen vanhaa kämppää meinasi tulla päivän suurin sadepilvi kohdalle, mutta kerkesin juuri alta pois ja sain vain sivuroiskeet niskaani. Miutijoen kämppä tosissaan paljastui katosta homeiseksi majaksi, jossa toki tarpeen tullen yöpyisikin. Riittävä tuuletus seinien läpi oli pitänyt sisäilman kohtalaisena. Pidin evästauon jonka jälkeen jatkoin kuitenkin Pulmankijärvelle saakka. Hämmästytti Urroaivin päällä, kun rajapyykki olikin vastikään maalattu räikeän keltaiseksi. Eipä ole aiemmin tullut näin kirkasta kivikekoa vastaan. Jalkansa sai tämän vaaran jälkeen uittaa suolämpäreessä josta ei ollut kiertoa. 

Viimeisessä alamäessä oikea polvi rupesi hieman ilmoittelemaan itsestään. Kunhan ei pahemmaksi äityisi. No, tässä sen taas huomaa että pitäisi malttaa menohaluja alussa. Nyt rinkka painoi enää 17 kilon pintaan, mikä alkoi jo tuntua inhimilliseltä. Toki onhan tässä jo kolmatta päivää kuljettu. Eniten lantiolla edelleen tuntuu rinkkaan tottuminen, jospa se ensi viikolla asettuisi. Kulku sen suhteen kohtalaista.

Pulmankijoen ylitettyäni etsiskelin tovin leiripaikkaa, ja löysinkin sen joen mutkasta. Tosin siirsin vielä leirini vedenhakureissun jälkeen syvemmälle puskaan mäntymetsän rajaan, mistä löytyi hyvä leiripaikka. Tällä kertaa ongelmaksi ensimmäistä kertaa tuli, ettei sauvan alle jatkopalaksi löytynyt kiven kiveä sadan metrin säteeltä. Kyllä, haravoin tarkkaan kaikki ojanreunat. Oltiin selvästi hienojakoisella hiekkapohjalla, joen penkereellä. Lopulta nappasin pehmeän lahon koivupöllin ja pari keppiä, joista asettelin jalustan että sain riittävän korkean keskisalon telttaani. 

Poluton Kaldoaivin erämaa alkaa 21.9.

Heräilin kahdeksan jälkeen. En meinannut kuun kumottaessa saada unta yöllä, joten olo ei ollut järin levännyt, joskaan ei sen väsyneempikään. Heräilin tavan mukaan hitaasti ja laitoin vaatetta päälle, istuakseni pihalle aamupalan keittoon. Yöllä oli taas ropistellut useaan otteeseen vettä, joten märässä teltassa ei tehnyt mieli mönkiä. Kumma kyllä, pikkuteltassani on ollut riittämiin tilaa makuualustalleni ja paksummalle makuupussille, etten ole vielä herännyt makuupussin seinäkosketukseen.

Pakkailin kamppeeni ja kuivasin teltan sisältä ja ulkoa kevyellä retkipyyhkellä. Siinä meni tovi, mutta seuraavassa leirissä on mukavampi kömpiä kuivaan telttaan ja toki onhan se kevyempi kantaakin. Vaikkei DCF-laminaatti varsinaisesti ime vettä, sen pintaan jää paljon vettä ylimääräiseksi painoksi.

Edessä oli ylämäki, jonne suuntasin kartassa näkyvää mönkijänuraa. Ura lopulta loppui, ja kipusin vaaran yli josta huomasinkin jo polkupyöräreitin jota aioin seurailla hetken. Ajattelin ottaa kaiken hyödyn urista aamuun, sillä loppupäivä ja seuraava päivä menisikin poluttomassa tunturissa. Hämmästyksekseni pidemmälle polkua seuraillessa löysin uralta maastoauton. Ketään ei näkynyt lähimailla. Johan on. No, jatkoin matkaa ohitse pienen tauon pidettyäni.

Reitit loppuu ja risukko alkaa

Madijavren kohdalta otin suunnan jokiuomaan. Lähtisin pois reitiltä joka veisi Galddoaivin yli, omalle reitilleni pitäisi tuo Galddasjohka ylittää ja sitten kivuta tasaisempaa reunaa ylängön yli. Joella huomasin tuulen olevan huomattavasti vaisumpi, joten päätin pitää aikaisen lounastauon. Tai kävihän kello jo yhtä, mutta liikkeellä olin vasta kolmatta tuntia. Matkaa oli kertynyt jo kymmenisen kilometriä eli lounas jo passasi. Untuvatakkiani päälle vetäessä tuli kiire suojella se sadekuurolta joka alkoi ropista päälle. Epävakaa keli tänäänkin, tuulista, kylmää ja kosteaa. Kengät tosin oli vielä kuivat.

Siinä tauolta lähtiessäni havahduin, että rinkka nousi jo maasta yhdellä kädellä tempaisten. Niin, ollanhan tässä jo neljättä kokonaista päivää reissussa. Painoa lienee pudonnut 19-kilosta jo hieman alle 17 kilon. Alkaa olla jo tehtävissä. Kumma ero parilla kilolla. Ei toki vielä mikään nautinnollisen tuntuinen pakkaus, mutta lähempänä siedettävää. Kunhan nuo lanteet totttuisi, on hieman työn ja tuskan takana vieläkin asetella rinkka paikalleen.

Jalka nousi tunturissa kohtuullisen ripeään tahtiin, vasta hieman lounaan jälkeen alkoi ensi merkit polvikivusta ilmestyä. Loppupäivää kohti tuo kipu paheni, mutta oli siedettävissä. Pehmeämpi alusta ja monipuolisempi liike tuntui hieman auttavan, joskin niitä ääriliikkeitä tuli suolla ja risukoissa pomppiessa enemmän. Lopulta jouduin kastamaan myös jalkani, kunnes oli vuorossa melko pusikkoisen rinteen sivuaminen. Otin päivän tavoitteeksi päätyä jonnekin Buolzzat-nimisen harjujonon alkupäätyyn, joka olisi melkein puolivälissä Kaldoaivin ylitystäni.

Ensimmäinen varusterikko

Joen alkupää tulikin eteen ihan vauhdikkaasti, voimakkaan ja kylmän tuulen, kylmien sadekuurojen ja yhden tauon aiheuttaman kylmän vapinan siivittämänä. Vaatteet toimi toki hyvin vaihtelevassa kelissä, kun alla oli ohuet hyvän kelin vaellusvaatteet ja päällä sadetakki ja sadehame. Muutamaan otteeseen vedin saderukkasetkin suojaksi käsille. Takin kainalovetoketjujen ansiosta en hikoillut muuten hengittämättömässä sadetakissa taaskaan ollenkaan, selkäkin tuulettui sivutuulessa hyvin. Kunhan vielä materiaali itsessään kestää kurituksen rinkan kanssa, niin saadaan nuokin maailmalle. On meinaan kylmän sadepäivän pelastus. Isoissa taskuissa pidin sadehametta ja rukkasia yhdessä, toisessa kulki kartta ja kompassi tänään. Käytettävyys jo tässä aikaisen vaiheen prototyypissä oli ihan toista luokkaa kuin aiemmissa takeissani.

Löysin illaksi mukavan kohtuullisen suojaisan ja tasaisen leiripaikan harjujonon alkupäästä. Vieressä soljui puro suoraan lähteestä, ojasta löytyi hyvä kivi telttaan vaellussauvan jatkoksi. Vieressä komeilee hiekkaharjut kun taivaanranta jälleen rakoilee. Telttaa pystyttäessä jostain kuului ruks, ja huomasin hetken päästä että telttani kärjen lisänarun kiinnike lähti puoliksi irti. Tuo on ollut tärkeä kiinnike epäkeskoisessa pyramidissa, jotta takaseinän saa tarpeeksi pystyyn. En tosin kovin kireälle sitä ollut kiristellyt. Tämä on nyt PCT:n jälkeen ensimmäinen retkeni tällä teltalla, joten pitää ottaa asia työlistalle reissun jälkeen. Näinköhän HMG lähtee vuoden takuunsa ulkopuolella tuota korjaamaan, ei kovin mielekästä kuvaa PCT-päivillä heidän porukastaan saanut. Kovasti väittivät vastaan kun tein muutamia parannusehdotuksia tähän telttaan. 

Ensimmäiset yöpakkaset 22.9.

Yö oli kylmä. Ei niinkään lämpöasteiden vuoksi, vaan makuualustan kautta karanneen lämmön takia. Yöllä tuuli sen verran, että ilmeisesti alustani sivuilta siirtyi lämpöä pois, tai ainakin tässä vaiheessa niin luulin. Ensin kylmi jalat, sitten muut. Suhteellisen vähällä värjöttelyllä pärjäsin aamuun, jolloin ensimmäiset tiskirätit alkoivat tippua telttakankaaseen. Pian oli korea kuorrutus kautta maan, ei aivan lumipeitteeksi asti kuitenkaan. Kumman kylmä yö, vaikka sekä alusta ja makuupussi oli hieman ylimitoitettu keliin.

Olin kai huonolaatuisten unien tai kylmän takia aamulla hieman hajamielinen, kun telttaa pakatessani hukkasin yhden kiilan. Etsin sitä sitten yli puoli tuntia, löytämättä. Harmaa koukkukiila harmaata maata vasten ei ollut helppo erottaa kun muutenkin saman värisiä ja kokoisia juuria oli pinta täynnä. Vasta tovin tuskasteltuani ja tappion todenneena hokasin, että kiilojahan on vain kymmenen mukana, kun kaksi takaseinän lisänarua jakaa kiilan. Johan pomppasi, turha urakka! 

Seurailin Buolzza-harjuja ja kiipesinpä ylhäälläkin käymään, tosin totesin että harjun vieressä oli polvelle helpompi kulkea niin tulin alas. Komeat maisemat sieltä oli kuitenkin. Olin pukenut neopreenisukat jalkaan aamun kylmissä, ja oli niistä hyötyä pikimmiten sillä reitille osui lyhyitä ja kylmiä kosteikkojen ylityksiä. Myöhemmin päivällä meinasin humahtaa polveen saakka suohon kun yksi hytkyvä puronpohja tahtoi antaa periksi. Upotuksessa sinänsä ei olisi mitään tavallisesta poikkeavaa, mutta olin tänään pukenut alpha-kerrastoni vaatteiden alle enkä haluaisi liata niitä. Lisälämmölle tulikin tarve, sillä vaikka tuuli oli jo laantunut aiemmista päivistä, ilma viileni. Aika-ajoin niskaan sai lumisateen, välissä aurinko porotti pitkäänkin jopa lämpimästi. Kuuron tullen sadevaatteet sai vetää aina niskaansa. 

Kaldoaivin erämaa päättyy

Tänään ei mihinkään päässyt säätä suojaan, ja lounaankin pidin Vetsimukassa mökkien vierellä edes vähän tuulensuojassa. Tauon jälkeen itse joen ylitys oli helppo puolisäärinen. Seurailin reittiä hetken kunnes otin suunnan Kenestupaa kohti, mistä jatkaisin Kevolle. Jälkikäteen arpoen olisi kenties kannattanut kiertää Ravdojarvin kautta, sillä sieltä olisi aiemmin ollut polku alas. Kiersin soita, kivikoita ja hypin risuissa useamman tunnin polvi kipeänä, ruskan ja ilta-auringon valaistessa maiseman keltaiseksi. Alastulomatkalla tosin löysin kotkan pesän ja sulan. Muisto Kaldoaivista, sillä huomenna suuntaan Kevon reitille. Parkkipaikalla autonsiirron tehnyt poromies haastoi että vähän on kulkijaa liikkeellä. Pistin teltan hieman vaivoin parkkipaikan kupeeseen soraiseen maahan.

Kylmä aamu Kevon reitillä 23.9.

Yöstä tuli jälleen viluisa. Täytyy ottaa huomio ylös, että tähän aikaan tarvitsen jo kokonaisen ohuen solumuovin tuon Xliten päälle että pysyisin lämpimänä. Vedin puolikkaan alustan torson alle, ja taukotakkini päälle lisälämmöksi. Jalat jäivät viileiksi. Joko se on monta maastoyötä mikä näkyy, tai sitten makuupussin jalkopäädyssä on muuta pussia vähemmän untuvaa. Täytyy tutkailla kotona/tupayönä miten on asian laita. Uusi pussi, maailman laadukkaimman pään valmistajalta. Hieman pidän outona, etten muutamassa pakkasasteessa (-3°C) pärjäisi tällä yhdistelmällä. Syön tukevat illalliset ja kaikki ennen yöpymistä, ja pussiin mennessä onkin melkein kuuma. Liekö hikoilen untuvatäytteen ohuemmaksi. En pakannut unitöppösiä tai villasukkia mukaan lisälämmöksi, mikä osoittautuu olleen virhe. Taukohousutkin viilettivät vielä matkalla eikä ennättäneet mukaan. Ajattelin, että nyt on muhkeampi pussi, niin en tarvitse.

Rapistelin reipasta jäähilekerrosta teltan ulko-ja sisäpuolelta, kun paikalle kurvaa saksalainen matkailuauto. Ihmettelivät hieman onko tuo tuossa kylmässä yöpynyt. Unet jäivät hieman vähäisiksi ja aamu oli hidas, joten pääsin liikkeelle kymmenen maita. Oli hieno ja rapsakka aamu, auringon säteet hiljalleen sulattivat maata ja valaisivat maiseman. Kivuttuani reittiä ensimmäiselle taukopaikalle näkyi jo kauempana lumipäitä. Pitkoksilla sai olla tarkkana, ettei jalka livennyt, mutta olipa aamu! Monen sateisen ja lumimyräkkäisen päivän jälkeen aurinko lämmitti niin, että riisuin kerrastoni ylämäen jälkeen. Ilma toki oli kylmä ja hetken kadutti, kunnes lämpenin taas kävelystä.

Jälleen polulla

Ei mennyt aikaakaan, kun olin jo tullut kahdeksan kilometriä ensimmäiselle vesistönylitykselle. Jäin evästauolle samaan aikaan vastaan kävelleen kolmikon kanssa. Eivät olleet ketään nähneet kolmeen päivään! Myöhemmin vastaan tulleiden perusteella olivat tietämättään kulkeneet jonon ensimmäisinä. Ylitys oli polven syvä raikkaassa ja kirkkaassa vedessä, lompsin siitä ylitse muina miehinä kun muut vielä kuivailivat jalkojaan, pukivat kenkiään ja aloittivat lounasta. 

Kuljin puolisen kilometriä, kunnes eteen tuli niin hyvän suojainen ja aurinkoinen kielleke, etten voinut kuin jäädä kuivattelemaan telttaa ja makuupussia. Rinkan päällä keikkuivat myös toiset märät sukat, neopreenisukat ja pestyt alushousut, niin jospa nekin hieman kuivaisi. Upealla paikalla tunti vierähti nopeaa, joten nousin jaloilleni ja painelin seuraavalle telttapaikalle jossa aioin itsekin lounastaa. Rinkka ei enää rajoittanut painollaan menoa, joten kipusin tunturiin ojan varteen syömään. Vaan on tolkuttomat rappuset ja jatkuvaa ylös alas kivikossa pomppimista tämä reitti! Alku huijasi. Ylhäällä oli kepoisampi kulkea. 

Oli taas seuraavalla kodalla melko läjä kuumaa alumiinia kamiinassa. Edellinen maastopukuinen konkkaronkka lie lykännyt lähtiessään pökköä pesään ja muonapussit perään. Olisin onkinut mukaan, mutta hanskoissani on jo kulumasta riittävästi reikiä, en tarvitsisi kuumasta metallista enempää. Sitä minä vaan mietin, että voisivat Puolustusvoimissa myös nuorille sälleille opettaa retkietiketin ja muutenkin hyvät toimintatavat. Tuntuu omienkin inttikokemusten perusteella jäävän vähemmälle hyvien maastossa toimimisen tapojen opettelu, kun harjoitusalueilla luvan kanssa pilkotaan oksia puista majoitteiksi, sytykkeiksi ja vaikka miksi muuksi. Olisi isolla laitoksella iso mahdollisuus vaikuttaa siihen miten kansa maastossa käyttäytyy. Sieltä kun monelle lähtee mukaan ensimmäiset opit erällä käynnistä. Onkohan tuo asepalvelus myös osasyy siihen, että moni pakkaa ylijäreästi mukaan kun se on kurkkusalaateissa opetettu oikeaksi tavaksi. Tai ainakin tuttu tapa sen perusteella. 

Valitanko turhasta?

En oikein käsitä miten porukka tälläkin reitillä liikkuu ylipakattujen pakaasiensa kanssa. Kaksi kevyttä reppua tuli vastaan, mutta seitsemän painavaa. Vähän parempi prosentti kuin aiemmin kesällä Haltin vaelluksellani, jolloin 9/10 vastaan tulleista rinkoista oli yliraskaita. Polveni on tänään ollut koko päivän ihan kohtuullinen, mihin varmasti on auttanut rinkan keventyminen ja toki vähän askeletta keskittyneemmällä tavalla seuraaminen. Vaikka on ollut ylä-alamäkeä niin pääsin etenemään tavoitellun 24 kilometriä, jotta huomenna olisi mahdollisuus Ruktajärvellä tupayöhön. Isommalla rinkalla ei kyllä olisi onnistunut. Silti porukka suunnilleen kehuu kolmenkymmenen kilon pakkauksiaan. Osalla on reitillä aivan epätodellisia odotuksia kulkutahdista, sillä tämä reitti ei tosissaan ole helpoimmasta päästä jyrkkien ja pitkien nousujen ja laskujen vuoksi.

Inreachin 10-minuutin välein jälkipisteen tracking antoi reittini mitaksi 20 kilometriä. Aika paljon näinkin tiheä seurannan väli leikkasi! Jää arvoitukseksi, minkä pituinen reittini siis on tähän asti todellisuudessa ollut. Laskeskelin että Kevolta poistuessa olen noin puolivälissä matkaani. Norjassa minulla oli tunnin jäljitysväli, ja laskin 25% heitolla liki 2600km mitaksi, mutta onkohan tuo lähelläkään todellisuutta…

Roajjasjavrilla laitoin telttani kivisellä maalla tuollaisen lavetin päälle, joita katoksessa oli vinot pinot. Osa jo rikkonaisia, joten katokset oli vajaat. Ongelmaksi meinasi tulla, miten saan keskisalon riittävän korkealla kun jo on laverikin maasta sen verran korkealla. Vieressä oli jonkun pyörittämä iso kivi, lainasin sitä. Muutenkin näytti että joka telttapaikalla oli kiviä pyöritelty, että laverit ei keikkuisi. Liekö tarkoituksenmukaista luonnonpuistossa. Pari isoa laavua tai katosta nukkumatasoineen ajaisi asian paremmin, varmaan samalla työlläkin. Liian kauan telttaa viriteltyäni katoin katosta uudelleen että niin, olisihan sitä suoraan tuossakin voinut nukkua, kun satuin yksin paikalle. Säästyisi aamun jäähilekaavinnalta. No, nukutaan nyt teltassa kun tuli toista tuntia laitettua. 

Taisin muuten puhua liian aikaisin, vielä kuuluu kun leiriin löytää ihmisiä vastakkaisesta suunnasta kaiketi. Pitkä matka heillä vielä on laskeutua reittiä pitkin.

Sateisin vaelluspäivä 24.9.

Yö ei mennytkään pakkaselle, joka hieman yllätti. Olin nukahtanut illalla ovi selällään, joten heräsin jossain vaiheessa vetämään vetkoketjun sateelta kiinni. Pitkästä aikaa yöllä ei viluttanut. Nousin ajoissa, tänään olin laittanut aamupalat ennätysnopeasti ja liikkeellä olin jo yhdeksän jälkeen. No, pitkä matka oli edessäkin. Päivä alkoi tuttuun tapaan nousulla, vielä ei tarvinnut enempää vaatetta päälle mutta heti ylös päästyäni oli vedettävä sadevaatteet niskaan. Päivä menikin sitten ihan sumussa ja sateessa.

Koko päivän satoi vettä ja tuuli kylmästi. Välillä tuli räntää. En pitänyt juuri taukoja kelin vuoksi, vaan menin heti alkuun yhdeksän kilometrin avotunturipätkän yli kunnes pääsin Fiellun kammiin eväspatukalle. Matkalla kohtasin Korpi Outdoorsin porukan sekä kaksi erillistä kahden hengen retkikuntaa. Kodalla olisi kuulemma kolme lisää. Jälleen osa ihmetteli, että olin ensimmäinen vastaantulija.

Kävin komean Fiellun putouksen myös katsomassa, ja kiipesin pois suojaisasta laaksosta. Räntää ja vettä piiskasi niin, että viiden kilometrin pätkä pieniä ylös-alas nousuja aikomalleni kodalle tuntui ikuisuudelta. 

Kodalla tosiaan oli tulet päällä ja kamiina loi saunamaisen tunnelman kaikkine leviteltyineen märkine varusteineen. Melko höyrykoppi! Ja ai kuinka hyvältä lämpö tuntuikaan. Keli oli tosissaan näyttämässä, mitä loppusyksy Lapissa on. Pari eräopasopiskelijaa ja yksittäinen ramboveitsineen varustautunut kulkija viettivät kanssani monen tunnin tauon sateelta suojassa, kun kuuntelimme vain kokoajan armottomampaa piiskaamista. Ei sattunut helpot olosuhteet harjoitella vaeltamista. Myös kokeneempi polvi oli värjötellyt matkallaan tähän saakka, eikä tiennyt vielä mitä on edessä. Jutusteltin siinä kanssavaeltajien kanssa useampi tunti.

Viiman vietävänä

Edessäni oli vain ehkä hankalimmat kaksitoista kilometriä, jotka olen vaelluksillani kokenut. Ei maaston vuoksi tai fyysisyyden vuoksi, ei minkään yksittäisen tekijän vuoksi. Arvuuttelin jo kodalla, että vasen pohkeeni tuntui hieman hassulta. Päätin kuitenkin lähteä, lyhyt matkahan tuo on ja tuvalla olisi mukavampi viettää välipäivää tarvittaessa. Sadetakkini toimi oikein hyvin, mutta valitettavasti samaa ei voinut enää sanoa sadehameestani, sillä keli meni niin pahaksi ettei hame ollut enää optimaalinen sadevaruste avotunturin tuiskeessa. Uudella pinnoitteella varustettu materiaali ei myöskään tykännyt monia tunteja kestävästä myllytyksestä, jota luonto tarjoili, vaan kosteus nousi hiljalleen tavallista ylemmäs.

Tästä alkoi taistelu kelloa vastaan, äkkiä kipeytyneellä pohkeella lenkaten. Sadetakki yksinään pelasti tällä kertaa kylmältä. Laskeskelin päässäni, minkä verran mikäkin vaatteen lisäystoimenpide veisi aikaa, ja paljonko mikäkin varustukseni sillä aikaa kastuisi ja minkä verran lämpöä menettäisin sillä aikaa. Katsoin, että järkevin on jatkaa matkaa. Suljin takin räppänät, ja kuljin jalat kylmästä kipeänä räntä- ja raekuurojen säestäen satunnaisia ärräpäitä kun astuin kivuliaasti jalallani. Reitti oli tässä kohtaa myös tietysti kivisin.

Tietysti minulla tilanne oli kokoaika hallinnassa, että olisin voinut leiriytyä koska vain – mutta tietäessäni että sään pitäisi jatkua pitkään, ja ollessani luonnonpuistossa vailla leiripaikkoja tällä välin, katsoin paremmaksi hieman venyttää mukavuusrajaani. Mikäli turvallisen rajan yli mentäisi, laittaisin leirin pystyyn kun vielä voin, mutta en odottanut tälle pakkotoimeenpiteelle tarvetta. Kylmä hiipi, pidin pikaiset minuutin tauot jokaisessa ojan kurussa jossa tuuli hieman heikkeni, lämmitellen jalkojani toisiaan vasten. Huomasin kylmän hiipivän hiljalleen myös yläkehoon, vaikken kastunut ollutkaan. Hienomotoriikla pelaa, puheessa ei ongelmia joten jatketaan.

Kidutus olisi jo puolestani saanut loppua, mutta onneksi viimeinen neljännes olisi tuulensuojaisaa maastoa kunhan sinne ehdin. Siinä missä sadehame tosiaan toimii suurimmassa osassa olosuhteita mainiosti, nyt mentiin tuon rajan yli räikeästi. Minulla ei ollut tuulimittaria tällä kertaa mukana, mutta sääennuste oli luvannut 19m/s tuulta ja nollaa astetta. Räntää tulikin niskaan useita tunteja, rakeita myös.

Lepopäivä autiotuvalla 25.9.

Pidin välipäivää. Jalka tuntuu aika pahalta edelleen, joten valinta selvä jäädä paikalleen, olihan reissu myös puolivälissä. Edelliset kulkijat jättivät hiukan soijasuikaletta, jonka yhdistin tuvan hyllystä löytyneeseen pennepastaan ja pariin sinappipussiin lounaaksi. Yllättävän hyvää. Yritin siivoilla, mutta täältä ei löytynyt harjaa. Ja vessalootia en saanut jalkoineni kuljeteltua niitä tyhjentääkseni, saati vettä haettua saavillista. Sen verta kipiänä tuo on. Tuvalle saapui myös pariskunta koirineen täyttämään edellisten kulkijoiden tyhjiötä, juteltiin heidän kanssa pitkään ruoankuivatuksesta, vaellusreiteistä ja milloin mistäkin vaeltamiseen liittyvistä aiheista. Odoteltiin hieman että tuleekohan illan myötä muita, mutta todettiin olevan aika hiljaista. Uskalsivat jäädä koirineen tupaan. Minullekin sopi hyvin, nämä oli hyvin vähän allergisoivaa rotua.

Pelailtiin aikamme kuluksi korttia, kun tuvalle pelmahti vielä uusia kulkijoita Sulaojalta päin. Sovussa mahduttiin kaikki lavereille ja koirat lattialle. Mikä näin välipäivää ja ruokavarantoja venyttäessä tuli kuin tilauksesta, oli että viimeisenä tulleiden illallisesta sienirisotosta jäi paljon ylitse, ja sain oikein herkkuillallisen jälkiruokineen! Oli kyllä hauska porukka tänään ja juttua riitti suuntaan jos toiseen, ihmeteltiin paljasjalkakenkiä ja miten jotkut ulkoilubrändit ei osaa enää tehdä hyvää kampetta. Ja jaettiin tietoa reitistä sen mukaan kun tarve oli, kun esimerkiksi karttaan merkatuista taukopaikoista osa olikin lakkautettu. 

Huomenna näkee, kantaako jalka. Jos ei, tulee toinen lepopäivä. Sitten pitää jo harkita keskeyttämistä. Tahtotila jatkaa olisi suuri, mutta tuo sadetilannekin vaan tuntuu jatkuvan eikä välttämättä ole vastuullista lähteä syvemmälle haastamaan keliä näillä kokemuksilla ja lähtökohdilla.

Vaelluksen puoliväli

26.9.- 28.9. vietin välipäivät Muotkan Ruoktussa täyshoidossa. Lenkkasin viimeisen pätkän Karigasniemen tielle huoltouralla, mutta jalka ei ollut kävelykunnossa. Sain aiemmin tapaamiltani vaeltajilta kyydin Muotkan Ruoktuun, jossa lepuutin jalan kuntoon.

Seuraava osa reissukertomusta julkaistaan pian! Jäin heti vaellukselta palattuani melkoisen varustevuoren alle, sillä Northern Liten syksyn ja talven varusteiden näyte-erät saapuivat luokseni. Olen käyttänyt vaelluksenjälkeisen ajan tekemällä viimeisiä muutoksia muun muassa pian myyntiin tulevaan sadetakkiin, jonka aiempi versio oli tälläkin vaelluksella mukana kulutustestissä.