Pitkä vaellus syksyllä 420 km – Muotka, Lemmenjoki ja Pulju

Pitkä vaellus syksyllä jatkuu Lapissa. Reittini kulkee Muotkatunturin erämaan, Lemmenjoen Kansallispuiston ja Puljun erämaan halki vaelluksen toisessa osassa. Vaelluksen ensimmäisen puolikkaan jälkeen jalkani kipeytyi pahasti, joten pidin välissä lepopäiviä. Tämä artikkeli on vaelluksen loppupuolen vaelluskertomus. Tervetuloa mukaan 420 km pituiselle Lapin vaellukselle!

Vaelluksen ensimmäisen osan vaelluskertomuksen voi lukea tästä: Pitkä vaellus Lapissa syyskuun lopulla 2024 – Kaldoaivi ja Kevo

Pitkä vaellus jatkuu Muotkalla 28.9.

Vihdoin matkani vaelluksella jatkuu. Tein päätöksen vaelluksen jatkamisesta vasta aamulla, jo sen jälkeen kun illalla olin käytännössä päättänyt poistua reissusta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla, aamulla jalassani ei tuntunut yhtään kipua. En voinut uskoa sitä todeksi, joten lähdin heti pikaiselle aamulenkille. Kyllä vain – kipu ja kurjat tuntemukset olivat poissa! Ainoastaan akilleksen sivu narisi hieman, mutta sen olin tutulta fysioterapeutilta varmistanut, että kyse on vaan luultavasti siitä, että kudokset alueella ovat turvonneet, ja siksi hankaavat hieman toisiaan vasten.

Aamulla tulikin kiire aamupalalle ja pakkaamaan, sillä halusin vielä kokeilla rinkan kanssa kävelyä kovalla pohjalla ennen maastoon siirtymistä, sillä se oli eniten jalkaa ärsyttävä pohja kulkea. Kimpsut ja kampsut pakkailtuani kuljin tietä myöten parkkipaikan reunaan liftaamaan. Vielä olisi vajaa tunti aikaa päättää, hyppäänkö toiseen suuntaan kulkevaan bussiin, jos jalka ei pelaisikaan. Alustavasti peukalokyydillä olisi toive päästä kolmisen kymmentä kilometriä Karigasniemeä päin, takaisin Sulaojalle.

Liftaaminen Lapissa ei aina ole helppoa

Pikainen siirtymä takaisin reitille oli mielessä, sillä autoja kulki ohitseni kohtuullinen määrä – mutta odottelin ja heiluttelin peukaloa lopulta neljättä tuntia. Kohtasin tänä aikana vain yksittäisiä tilan puutteessa ajavia pakuja, sekä nelisenkymmentä muuta matkaajaa, pääasiassa norjalaisia jotka kaahasivat ohi. Osa ajoi jopa ensin Inaria kohti, ja paluumatkalla Karigasniemelle päin huomasivat saman tyypin kylmissään sateessa.

Tietty jokainen saa toimia kuten haluaa, eikä liftaajilla ole mitään etuoikeutusta kyytiin. Silti jotenkin ei mene minun jakeluuni, että keskellä ei mitään kohtaat tien vieressä yksittäisen reppuilijan, sauvoineen selkeästi vaeltajan peukkua heiluttelemassa. Vaikkei tietäisi mitä se tarkoittaa, jotenkin näkisin sijainnin vuoksi kohteliaana vaikka kysyä onko kaikki hyvin. Esimerkiksi hyvä ystäväni Paolo oli joskus Ruotsissa liftannut tuntikausia 30 asteen pakkasessa vielä enemmän ei-missään pienellä tiellä, kun autot vaan ajoivat ohitse. Olen kai liian kaukana kaupunkilaisen mielentilasta, että osaisin ymmärtää muuta ajatuksenjuoksua. Tottakai liftarin on kohteliasta sitten kysyä onko kuskilla samaan suuntaan mihin saakka matka, ja todeta että ei kannata jos reitit ei osu kohdilleen hyvin. Tai vaikka tarjota bensarahaa palvelusta siinä onnekkaassa tilanteessa että matka onnistuisi. Mihinkä tuolla korvessa on kiire ihmisillä… kaupungissa ne pahantahtoiset ihmiset on, ei erämaassa, jos joku liftareita pelkää.

Siinä aikani heiluttua, paikalle kurvasi takaisin matkailuautollinen, joiden perheestä äiti oli lähtenyt aiemmin parkkipaikalta metsälle. Isäntä huikkasi kahville, ja minäpoika kiidin salamana lämpimään sateesta ja tuulesta. Olli poikineen olivat ensimmäistä kertaa koko konkkaronkalla pohjoisessa käymässä, mitä varten matkailuauto oli vuokrattu helpottamaan perhearkea. Pojat eivät vielä olleet kävelyiässä, siis että maastossa jaksaisivat kulkea pitkään. Perheen karvainen nuorikko makasi kerällä pöydän alla sikeässä unessa, mitä nyt pusun tuli nuolaisemaan. Isäkoira oli myös metsällä. 

Jutusteltiin siinä aikamme, ja sen tunnin aikana ei liikkunut yhtään autoa.

Kyyti järjestyy viimein

Lopulta valittelin Instagramissa seuraajilleni, että monettako tuntia täällä saa seisoskella. Ja kas kummaa, pian puhlimeen kilahti viesti että eräs Johanna olisi ajamassa pian ohi Karigasniemelle! Somen voima auttaa taas. Ilmeisesti hän oli menossa Kevolle viimeistä huoltokäyntiä tekemään, mutta kaverinsa oli pyytänyt ensin mukaan mökille Karigasniemellä. Palaset loksahtelivat paikoilleen, ja pian paikalle kurvasi ammattikävelijäksi itseään profiilissa kuvannut nainen. Sanoin heipat Ollille ja pojille, he antoivat vielä eväsleivät ja vissyä mukaan.

Kiittelin syvästi lämpimästä taukopaikasta ja ylöspidosta, ja lähdin kädet täynnä nakkaamaan rinkkaani Johannan autoon. Siellä odottikin jo penkillä toinen kevyen näköinen rinkka. Pian selviääkin, että Johanna tosiaankin kävelee vaellusreiteillä ammattina. Hän vastasi alueella huolloista sellaisissa paikoissa, joihin pääsee vain kävellen. Huikeaa! Kuulemma pari tuhatta kilometriä saa kaudessa vaeltaa töikseen. 

Sain kyydin ihan niin pitkälle kuin aikomaani hiekkatietä pääsi, kunnes hiekkakuoppien jälkeen tie muuttui mönkijäuraksi. Sitä olisi seurailtava seuraavat tunnit, kello kävi jo kohta kolme. Johanna nakkasi mukaani vielä muutamat buranat ja panadolit matkaa siivittämään. Ne olivatkin päässeet vähiin.

Muotkatunturissa iltamyöhään

Reittini menisi Karigasjoelle, joka täytyisi ylittää kunnes pääsisin suurimman osan matkaa Stuorra-äytsin tuvalle reittiä tai polkua pitkin. Reitti häviäisi hetkeksi matkalla ja niin se tekikin. Karigasjoen kahlasin paljain jaloin, kun en vielä hieman kohmeisia jalkojani alkuun halunnut litistellä märissä kengissä, mutta ennen pitkää kengät päätyivät soiselle maalle ja sieltä sumuisaan tunturiin. Matkalla vitivalkea poro meinasi tehdä lähempää tuttavuutta, mutta linnut loistivat poissaolollaan. Jokusen laukauksen silti kuulin. 

Jalka kantoi jo todella hyvin, ja pääsinkin ennen pitkää kanjoniin, jossa seurailin uutukaista poroaitaa kämpälle päin. Portin kohdalla meinasin puhkaista silmäni, sillä portti oli todella epäkäytännöllisesti pingotettu vänkyröin rautalangoin. Onneksi tylppä mutka osui silmäluomeen ensin, eikä terävä pää. 

Reilu kilometri kämpältä aloin haistella, että onko sieltä leijaillut savunhajua vai puhaltaako tuuli piipusta tuhkaa. Mitä lähemmäs pääsin, sitä voimakkaammaksi tuoksu tuli, lopulta ja kynttilänvalo alkoi heijastua kämpän ikkunasta suolämpäreen toiselta puolen. Portista vielä läpi ja sisälle lämpimään. Siellä odottikin kaksi konkaria kaverusta, jotka olivat hetkeä aiemmin saapuneet tuvalle. Tilaa laverille ja sopu sijaa antoi, mahduttiin kaikki sisään ja pääsin viimein syömäänkin. 

Luminen Muotkatunturin erämaa 29.9.

Yön sade-ennuste muuttui loskasoseeksi, joka koristi näkymää aamulla. Lisää lunta tulisi varmaan koko päivän, jos kerta nollan tietämillä liikutaan.

Pääsin siinä kymmenen aikaan liikkeelle, jätin alkumatkasta vielä neopreenisukat pukematta, jos vaikka lumi sulaisikin. No, ei sulanut joten luminen taival oli koko päiväksi edessä. Aamu taittui nopeasti, kun sumussa ja tuiskeessa ei oikein meinannut nähdä mitään. Seurailin jotain uria silloin kun ne vielä näki. Lenkkarin pohja alkoi myös lipsua aika-ajoin, joten rinteissä sai olla hieman varovaisena. Olinhan valinnut matkaan lenkkarit, joiden oli tarkoitus kulua loppuun tämän reissun aikana. Ei auttanut yhtään, että tässä kenkämallissa oli jo valmiiksi matala pohjakuviointi, olisi saanut olla enemmän. 

Sadevarusteet pääsivät jälleen erinomaiseen testiin temppuradalle. Sadehame hoiti alakropan äkilliset horjahdusliikkeet ja loskan kastelemat katajat, sadetakki piti lämpimänä ja suojasi kaikelta sen pintaan sulavalta lumelta. Saderukkasetkin pääsivät silloin tällöin käyttöön. Pääasiassa pelkkä fleecehanska riitti, liike piti kädet niin lämpimänä että hanskoihin sulanut lumi haihtui heti pois. Jalatkin pysyivät vielä lämpiminä. Oikeaan tulikokeeseen varustus pääsi, kun piti sukeltaa poroaidan ali. Siinä ei auttanut kuin nostaa rinkka ja sauvat yli ja ryömiä itse perässä lumen peittämässä varvikossa.

Tietä myöten kävi poroerotukseen tie. Ajattelin käydä vilkaisemassa, kun itselle tuntematon paikka. Siinä sitten bongasin erinomaisen katoksen tien vieressä, mökillä ei tuntunut olevan ketään paikalla. Eipä tuo kait tuohon lastauslavan päälle haitanne hetkeksi istahtaa. Hain läheltä purosta vettä, ja keittelin lounaani sateelta suojassa. Harvinaista herkkua tällä kelin. 

Siinä sitten pakkailtuani ja neopreenisukat jalkaan vedettyäni kuulin rinkkaa sulkiessa tervehdyksen. Kas kummaa, täällähän tapaa ihmisiä! Kyseessä oli viikon maastossa kierrellyt metsästäjä, joka oli paluumatkaa tekemässä. Hän näytti kartasta missä oli ollut ongelmia, ettei minun tarvitsisi samaa toistaa. Kerroin minne päin tiesin edellisyön tupakavereiden suunnanneen. Tiemme erkanivat, lähdin seuraamaan hänen jälkiään jotka poikkesivat toisen räystään alle. Taidettiin pitää samaan aikaan taukoa samalla ajatuksella.

Lumi peittää maan

Lunta alkoi olla, nimittäin tunturiharjanteilla oli maassa sellainen reilu viisi senttiä, joka kävi jo hieman raskaammaksi kävellä. Mietiskelin, että mitenkähän jalkojeni käykään, sillä jalkapohjissa alkoi rasitus pikkuhiljaa painaa ja polvia sai suunnata milloin sinne milloin tänne. Totesin helpoimmaksi seurailla hirvien ja porojen jälkiä jotka erottuivat painaumana lumenpinnasta. Olin oikeastaan yllättynyt siitä, miten vähän yllätyksiä lumikuorrutteen alla oli, sillä en astunut kertaakaan huonosti minkään oksan tai kiven päälle. Ei lumi pelkkänä näköesteenä muutenkaan ollut, sillä se loi valoa maisemaan. Juuri tätä raikkautta olin tullut tälle vaellukselle hakemaan, kun syksy loppuu ja talvi alkaa on ilma parhaimmillaan. Nautin viileästä, kosteasta ilmanalasta, maiseman valkoisuudesta ja jokaisesta takilleni tipahtavasta tiskirätistä täysin siemauksin.

Jalat kuljettivat hienosti päivän loppuun, Kurtojoen kämpälle. Iltaa kohden taivaskin alkoi rakoilla! Onpa siisti, hieno ja hyvin pidetty paikka. Vieraskirjan mukaan syyskuu on täällä vilkkainta aikaa, mutta kirja itse on viettänyt täällä jo kymmenisen vuotta. Harvempi kulkija siis liikkuu näillä main. Tänne täytyy kyllä hiihdellä joku kerta. 

Laitoin lämmöt päälle, pari hassua pihkaista klapia riitti lämmittämään kämpän kuumaksi. Käydessäni kuopaisemassa vettä Kurtojoesta, oli virta kova. Liekö sulamisvedet nyt vaikuttaneet, vai onkohan tuossa mutkaisessa joessa täällä aina noin kova virta. Rupesin muistelemaan että niin, tuosta olisi mentävä yli tässä ja sitten alajuoksulla… Enpä tiedä yhtään millainen joki tästä syntyy jos latvallakin kulkee näin vinhasti vettä. Eipä nuo kaikki sulamassa ole, nyt jo rapisee lumikerros kengän alla.

Jalkojen tuntemukset selittyikin lumen lisäksi seurannan tarkistaessani – olin sen mukaan kulkenut liki 27 kilometriä. Tuo luku heittää sen 20% vielä alakanttiin, eli tosissaan tässä tuli vähän vahingossa yli 30 kilometrin päivä. Siltä se tuntuikin. 

Loppusyksyn taikaa erämaassa 30.9.

Heräsin yöllä vessassa käymään, ja voi pojat että osui ajoitus oikein! Oli reissun ensimmäinen selkeä yö, ei pilven hiventäkään nähtävissä. Revontulten korona tanssahteli suoraan kämpän päällä, säestäjinään kirkkaana hohtavat tähdet ja planeetat. Seisoskelin siinä tovin äimän käkenä. Revontulikausi on siis kunnolla nyt  avattu minunkin osalta. Olipa kohdennettu valoshow!

Aamulla harmittelin jälleen, ettei mukana ole lämpötilamittaria. Keli on kivasti pakkasen puolella, mutta nenäni ei vielä havaitse onko asteita -1 vai -6. Jotain siltä väliltä ehkä? Maan päällä lumi ropsuu karkeana kuorena. No, pitoa on jahka en liukkaille kiville astele. Pysyyköhän lumi kuivana koko päivän?

Aamukahvit join kahteen kertaan, yrittäen samalla viimeistellä tuvan vieraskirjan lukemista. Täällä on käynyt vaikka ja minkälaisia reissaajia, kivoine kertomuksineen. Ai että rakastan tällaisia hiljaisempia paikkoja – kämppä tulee kulkijalle tositarpeeseen, ja se pysyy erittäin siistinä. Kun vaan ei lopetettaisi näitä kaukaisia tupia. Se vaatisi, että pidettäisi paikat siistinä myös lähituvilla.

Kurtojoen kahlaus

Heti aamusta olisi kuljettava Kurtojoen yli kahlaten latvaseudulla. Vaikka virta tuossa onkin kova, vähän päälle polvisyvyinen vesi on kyllä ylitettävissä. Bongasin kirjasta kolmen vuoden takaa potentiaalisen ylityspaikan, kun joki pitää alajuoksulla vielä kertaalleen ylittää. Katsotaan miten käy. Silläkin toivon, ettei sulavesiä liikaa liity virtaan. Aamulla saa nyt kastella heti jalkansa.

Ylitys meni mukavasti, sen jälkeen toki meni pidempään ennen kuin jalat sai lämpimäksi, sillä jätin nyt neopreenisukat vielä pois. Suoalue oli melkoista rämpimistä vedessä ja pusikossa. Samanlaista pusikkoa oli aamupäivällä useaan otteeseen ja hieman jäi nakertamaan hampaankoloon, että sukat olisi voinut jo kyllä aamulla laittaa jalkaan. Mutta ilmankin pärjäsi lounasaikaan saakka kohtuullisesti.

Lumessa oli melko raskasta tarpoa, sillä kovettuneen kerroksen takia tuntui, että lunta oli määräänsä enemmän. Vaikka lumikerros oli 5-10cm paksu, se tuntui 20-25cm syvältä, sillä kerros leijui mättäiden ja risukoiden päällä. Jalkojaan sai siis nostella normaalia enemmän. 

Huoli hälvenee

Pidin lounastauon kolmisen kilometriä ennen Kurtojoen uutta ylitystä. Söin couscous-annoksen ja tuuletin jalkojani. Taukopälvellä päähäni tipahteli puusta aika-ajoin pieniä jääkimpaleita. Jatkettuani matkaa niitä tuli jo vähän isompina alas, joten kulku oli jatkuvaa jalkoihin ja oksille katselua. Yksi kimpale jo napsahti kivuliaasti lippalakkini nuppiin.

Kurtojoki lähestyi viimein, ja se tosiaan olikin melkoisesti isompi virta kuin ylempänä jokea. Seurailin sen vartta jonkin aikaa, kunnes löysin kohtuullisen ylityskohdan – selkeästi koko joen leveydeltä nähtävän vanan vaaleita kiviä jotka näyttivät polvisyvyyttä. Tekipä  joki pienen jakaumankin ihan toisessa laidassa. Tein päätöksen olla riisumatta välihousuja, lampsin suoraan yli joen koska aurinko jo lämmitti tässä kohtaa päivää. Siinä ne sitten seuraavan tunnin kuivuivat jalkaani, kun jatkoin harjujen ja vaaran reunaman yli Angelin tielle. Tosin tein vielä kaksi pienempää ylitystä matkalla, sillä ne säästivät useita kilometrejä kiertoa. Koskenniskaa kohti otin kuitenkin suunnan, sillä Vaskojoessa olisi ollut kuulemma ihan riittävästi vettä.

Ja niin siinä olikin. Talsin tiellä sillalle josta näkyi haarasyvä kova virta. Tutkailin karttaa ja astelin noin puolen kilometrin verran tieltä kääntyvää mönkijänuraa lammen laitaan. Viereisellä hakkuuaukealla oli puun alla sopiva paljas läntti teltalle, joskin puusta vähän tiputteli edelleen märkiä klönttejä niskaan. Eiköhän ne yötä myöten hiljene.

Lemmenjoen Kansallispuisto Lokakuussa 1.10.

Lokakuu alkoi tuulisena Lemmenjoella. Tajusin vasta myöhempään illalla, että kävelen nyt etelään, eli tuuli on aamulla päin teltan ovea. Onneksi sen oli tarkoitus vahvistua kovaksi vasta aamupäivällä. Nousin hiljalleen makuupussistani ja laitoin tuttuun tapaan aamupuurot ja kahvit tulemaan keittimellä, istuinalustaa tuulisuojana käyttäen. Teltta oli sisältä rutikuiva, eli jotain hyötyäkin tuulesta. Pinnassa toki oli taas roiskeista puusta tippuvista klönteistä, yöllä kun tuulen mukana oli lämpötila noussut plussalle.

Lähdin leirin pakattuani seurailemaan mönkijäuraa, joka menikin pitkän aikaa oikeaan suuntaan, kunnes reitti vei ylemmäs vaaroille. No, yleissuunta oli jokseenkin sama ja kulku niin paljon helpompaa, että sama se vaikka jokunen ylimääräinen kilometri tulisi. Lunta kun oli 10-20 senttiä maassa ja osittain nämä vielä leijuivat varvikoilla. Lumi pehmeni sohjoiseksi, eli rapsuttelun ja jalkojennostelun sijaan pystyi puskemaan jalkaterää sohjon läpi.

Maisema muuttui tosissaan heti Muotkalta Lemmenjoelle siirryttyä. Taakse jäivät tunturikoivikot, tilalle tulivat laakeat ja loivat mäntykankaat – juuri sellaiset joista pidän eniten. Tänne olisi pakko päästä myös hiihtämään, tosin melkein nyt jo välikauden suksilla voisi luistatella. Ura lähti yhä ylöspäin ja teki hieman kierroksia, mutta jatkoin sillä silti. Lintuja näkyi tänään enemmän – lapintiaisia, kuukkeleita, käpytikka, joku pöllö lähti kauempaa ja lisäksi epäilen pariin otteeseen nähneeni hanhia metsässä. Mikään muu ei voinut olla kyseessä, pitkähkö kaula, harmaa väritys ja hanhelle tyypillinen keskivartalo. Pari koppeloakin näin myöhemmin.

Erotusaita

Eläinkohtaamiset eivät jääneet lintuihin. Mönkkäriura haarautui useaan otteeseen, ja tuoreimmat jäljet pyörivät minne lie, päätin seurata maassa näkyvää valtauraa. Se veikin lopulta poroaidalle, jota myöten seurailin pitkän matkaa. Olin juuri nostanut jäisestä lammesta vettä lounasta varten kun etsin sopivaa aurinkoista ja paljasta mätästä lounaalle, kun kuulin outoa määkimistä. Hetki meni huomata parinkymmenen metrin päässä hädissään huutava hirvenvasa. Se yritti selkeästi päästä toiselle puolen aitaa. Eikä mennyt aikaakaan, kun toisella puolen alkoi kuulua voimakkaampaa ääntelyä – emähirvi löysi pienokaisensa. En keksinyt yhtään, missä kohtaa näin olisi voinut käydä, koska kilometreihin ei ollut ollut yhtään aukkoa aidassa joka näytti melko uudelta tai kuljettavalta.

Hirvet tulivat muutamien metrien päähän, kunnes huomasivat minut. Juttelin niille rauhallisesti ja lähdin kävelemään perään aikomaani suuntaan. Monessa kohtaa pienempi yritti puskea aidasta läpi. Säkäkorkeus on korkea jo nuorellakin vasalla, eikä konttaaminen kuulu vahvuuksiin. Tuli paha mieli kuunnella toisten hätää. Varmaan tuollainen iso aikuinen hirvi tuosta aidasta läpikin menisi jos on tarpeellista. Vähän siinä kohdatessa emän kanssa, tuli seuranneeksi mitä se aikoo, ettei hädissään päälle käy ohuen lankaverkon läpi.

Huomasin aidassa liitoskohdan, josta sai helposti avattua langan taitoksia. Tein sen verran rakoa, että siitä pienempi hirvi mahtuisi läpi. Kävin lähistölle lounaalle, ja pienempi hirvi tosissaan kiersikin minut takaa, kävi lähempänä ensin yhtä aidan aukkoa kokeilemassa, kunnes emä kutsui sen kauemmas. Sen koommin en niitä nähnyt, kävin lounaan jälkeen sulkemassa aidan. Siinäpä komeili karvatuppo. Tällä kertaa säästyi poromiesten aita ja hirviperhe enemmältä hädältä.

Vaskojoen kämppä tulikin pian eteen, mutta sen sauna oli edelleen käyttökiellossa naulattuna tukkoon. No, vielä pari päivää Korsatuvalle. Kämppä lämpiämään ja lepoa koiville, jotka pitäisi valmistella seuraavaan päivään.

Lemmenjoki – Erämaiden erämaa 2.10.

Vaaleanpunainen aamu. Koska amatöörikuvaajan puhelin ei tallenna näitä hetkiä mitenkään fiksusti, on tällaiset aamut koettava itse. Vaskojoki on aivan oikea paikka siihen. Tunturien takaa pilviharson riekaleet värjäytyivät kirkkaiksi auringon noustessa, kunnes värit tasaantuivat. Tänään olisi oletettavasti rankka päivä, mutta sen saisi aloittaa hienossa aamunkajossa. Postijoenlatvalle ei ole kaikista helpoin kulkea, ja matkaakin on jonkin verran. Lumipeitten jämätkin hankaloittavat kulkua.

Vaihdoin vielä kaasupönikän Vaskojoen tuvalta lähtiessä. Saa nähdä, miten näiden paikkojen huolto pelaa vastaisuudessa – täällä toki oli rakennettu uusi huussi ja halkovaja, vaikkakin vähän tympeästi tuvan ikkunaan kiinni. Ilmeisesti kattoakin on korjailtu joitain vuosia sitten, mutta ovenpielessä kattoparrussa ja ikkunan karmissa on pientä homeen tuoksahdusta. Näkyy joku elukka syöneen kattoon itselleen kulkureitit eristeen läpi tuosta tyvestä myös. Kiuas saunassa tosiaan on rikki, syytä en tiedä onko vanhuuttaan vai uutuuttaan. Kulkijoita ei ihan hirveästi ole tuvalla kirjan mukaan käynyt, mutta mystisesti kirjoittanut edellinen kävijä oli mahdollisesti lähtenyt tuvalta samana päivänä kun itse tuvalle saavuin. Muistakaa merkitä nimi kirjaan päivämäärineen, niin Metsähallitus saa kävijämääristä tietoa, että kohteita kannattaa pitää yllä.

Lemmenjoen loputtomat metsät

Sain taas uittaa jalkani heti aamusta jokeen, josta ei aivan päässyt yli loikkaamaan. Seurailin hetken poroaitaa ja mönkijäuraa, kunnes saavuin Postijoen varteen. Päätin jatkaa samalla puolella, seurailin jokea ja soista uomaa käytännössä suoraan etelään. Aamun pusikot hieman huijasivat, sillä muutaman kilometrin jälkeen kulku helpottui. Päivästä tulikin yhtä helppo kuin edellisestä, mitä nyt yksittäisiä pusikoita ja suolätäköitä eteen tuli. 

Koko päivä menikin siten, että alkupuolisko oli loivaa mäkeä ja metsää, loppupuolisko vielä loivempaa ja metsää sekä hieman soita maisemassa. Jokunen koppelo ja riekko lehahti tasaisella niemellä edestä, muuten oli sillä saralla hiljaista. Kuukkelit kävivät joukolla moikkaamassa. Lounaan pidin noin puolivälissä joenylityksen jälkeen. Metsää, metsää ja metsää sai kulkea läpi päivän. Mitä etelämmäs tulin, sitä näyttävämmäksi puut muuttuivat sillä aluksi maasto oli melko karua. Viimeiset kilometrit menivät jo paksujen honkien välissä avarilla aukeilla.

Jos jossain tuntee olevansa keskellä ei mitään, niin täällä! Suon laidasta hieman ennen Postijokilatvan kämppää näin myös kauemmaksi jo jäävät tunturit. Täytyy tuollakin puolella piipahtaa omalla reissullaan. Nyt lumi rajoittui onneksi enää tunturiin, yksittäisiä pieniä laikkuja oli maassa kenkiä kastelemassa, mutta ei enää yhtään kävelyä vaikeuttamassa.

Seuraavat vesi- tai räntäsateet saisinkin huomenna. Harkitsin jo, lähtisinkö seuraavana päivänä koko matkaa Korsatuvalle yrittämään, mutta saattaisi siitä vähän pitkä taival tulla. Olisi tänään pitänyt Vaskolompoloon jatkaa niin tuo olisi luonnistunut. No, täytyy se yksi sateinen yö vielä ennen maastosta poistumista telttailla!

Pitkä päivä Postijoelta Puljun erämaahan 3.10.

Valintojen päivä. Minne saakka kulkisin? Aamu alkoi taas rapeana, kauniina ja kirkkaana. Otin suunnan ensin kämpän viereen ojan yli loikkimaan, josta lähdin pöpelikköön mönkijäuraa seuraamaan. Aloin hetken päästä ymmärtää kämppäkirjan kommentteja katajista, sillä niitä oli ja paljon. Maasto toisaalta muuten oli kohtuullisen helppoa kulkea ja kilometrejä kertyi äkkiä.

Hopiapalon laitaan tullessa päätin valita varmemmin käveltävän Vaskonlatvapalon reitilleni. En kiertänyt aivan Vaskolompolon kämpän kautta, sillä sinne ei nyt ollut asiaa.

Sen sijaan suo-ojien ylittely meni taas hieman mielenkiintoiseksi, sillä kartalta ei tunnu koskaan pystyvän ennakoimaan, millainen virta on kyseessä. Useimmiten helposti yli loikattava tai matala uoma oli tällä kertaa sopivasti kaksi metriä leveä ja syvä. Onneksi ennakoin ylityskohdan haaraan, jossa kartalla näkyi kaksi virtaa mutta maastossa se jakaantui yläjuoksulla kolmeen pienempään. Yöpakkasten ansiosta suomättäät kannattelivat painoani hieman helpommin, ja selvisinkin lähes kuivin jaloin yli. 

Repovaaran laitamia ylittäessä matalalla ylitseni lensi pieni lentokone. Huiskutin kyytiläisille, en tiedä näkivätkö. Mistä lie kone lähtenyt, en tiedä onko tuo Lemmenjoen tunturilentokenttä miten käyttökunnossa. Ainakin halusin ajatella että kun siitä suunnasta tulivat, liekö lähteneetkin. Luntahan siellä toki olisi ollut, näinköhän olisi silloin lähdetty sieltä.

Valinnan aika

Repojoen kahlattua pidin lounastauon, jonka aikana sää muuttui lämpimästä ja aurinkoisesta kylmäksi ja tuuliseksi. Joki oli vain alle polven syvä nyt. Mietiskelin pitkään, kumpaa reittiä lähtisin kulkemaan kohti Korsatupaa. Päätin, että kyllä sinne tänään jo kävellään. Sauna houkuttaa liikaa ja Vilmakin kerkeää paikalle samaan aikaan, sekä lisäksi tuleva myräkkä voi tuoda lunta mukanaan, joten olisi fiksumpi poistua erämaasta ennen lumentuloa, sillä automme kesärenkaat olivat edelleen Joensuussa.

Valikoin varmemman, jo aiemmin valitsemani reitin Jolkka-vaarojen kautta. Toinen reitti olisi sisältänyt enemmän epävarmoja suo-ojia. Heti alkuun pääsin vauhtiin, sillä jalat ovat aina melko epämukavan kylmät tuuletustauon jälkeen, laittaessa kylmät sukat, neopreenisukat ja lenkkarit jalkaan. Kymmenen minuuttia rivakkaa kävelyä käynnisti lämmöt. Sitten saavuinkin jo yllättäen eteen tulevalle mönkijä-uralle, jota ei ollut kartassa.

Lähdin seuraamaan uraa, sillä se tuntui vievän jokseenkin oikeaan suuntaan ja sitä pitkin kävely oli huomattavasti nopeampaa. Pian muutaman kilometrin jälkeen se nousi kuitenkin Aukia-Jolkan laelle ja lähti kääntymään Lismaan päin. Katsoin ylhäällä yhteyden sallien ilmakuvia, ja tosiaan reitti kääntyy väärään suuntaan. Tulipa turha nousu, mutta toisaalta nopeampi sellainen kuin mitä samaan pisteeseen rämpiminen ojan vartta pitkin olisi ollut. Otin suunnan Jolkkien länsirinteille.

Erämaiden kuningas

Hetken päästä havahduin – kuulin voimakasta pärskintää. Aloin katselemaan ympärilleni. Mikä pitää moista ääntä? Hirvi! Aivan järisyttävän suuri sarvipää löntysteli vastaan vain kuudenkymmenen metrin päässä, ilmestyen yhtäkkiä katajapuskan takaa! Hirvi kolisteli sarviaan risukoissa ja pärski mennessään. Vaikuttava näky! Jäin paikalleni odottamaan, että se kiertäisi ohitseni. Satuin yllättämään sen tuulen alapuolelta kun tuuli ulvoi lehtensä tiputtaneissa koivuissa. Menköön hän rauhassa menojaan. Kiersin tuulen yläpuolelle hissukseen, jotta pääsisin hieman kauemmas ennen kuin hirvas minut huomaisi.

Tähän aikaan ei vielä voi olla varma ison otuksen suhtautumisesta muihin kulkijoihin. Luulin jo kadottaneeni hirven näköpiiristäni, kunnes bongasin paikallaan nököttävät sarvet katajapuskassa takanani. Heti nousi pääkin katselemaan että mikäs täällä haisee. Siinä sitten tuijoteltiin ja mittailtiin toisiamme pitkään! Kummasti tuollainen viisisataakiloinen järkäle katajan taakse katoaa. Alkoi kieltämättä hieman puntti tutista, sillä jos tuo päättäisikin painella kohti sarvet ojossa tulisi tästä kulkijasta aika äkkiä tohjoa. Rupesin juttelemaan hirvelle, ja se pian rentoutui ja kääntyi kannoillaan, lykkien hieman nopeampaa tahtia ylämäkeen josta tulin. Tämä jäikin mieleen reissun vaikuttavimpana kohtaamisena, vaikka heti seuraavassa hetkessä eräs reitilleni sattuneen porotokan vanhimmista uroista meinasi tosissaan ajaa minut puuhun.

Kävelin viimeiset mäntykankaat ja rinnesuot hämärän laskiessa, ja ylitin Korsajoen. Kartalla Korsajärven seuraaminen näytti helpolta, muttei sitä ollutkaan. Kultakuru-nimisestä paikasta sai Korsatuvalle aika-ajoin rämpiä jonkin asteista risukkoa. Pimeän tullen ei risuja enää meinannut nähdä, ja otinkin turpaani eräältä koivun oksalta joka läpsäytti alaleukaan. Kaivoin viimein otsavalon päähäni, ja painelin viimeiset kilometrit tuvalle ukkometsojen aika-ajoin lentoon lähtiessään minut pelästyttäen.

Pitkä vaellus syksyllä tulee päätökseen

Vilma ei ollutkaan kerennyt samaan aikaan vielä perille, mutta kuulemma kilometri oli enää jäljellä. Katsoin ensin saunaan, joku oli jättänyt kiukaaseen puut ja sytykkeet valmiiksi! Loistavaa! Eikun kipinä sytkäristä sinne ja sitten tupaa lämmittämään ja vesiä kantamaan. Tuvassa oli avotakka, joten sitä ei kovin lämpimäksi saanut, mutta laitoin nuotion koska tiesin että jotain hyvää ruokaa Vilmalla repussaan oli tulossa mukaan. Vesiä kantaessani hän saapuikin poroaitaa myöten perille.

Saunoimme onnistuneen reissun kunniaksi, ja syötiin hyvin. Aamulla kämpälle saapui yksittäinen metsästäjä edellisten kulkijoiden poistuessa. Kirjan mukaan aika harvinainen kohtaaminen tämäkin. Matka Puljun tielle oli soinen, ja ymmärsin miten Vilmalla oli illan hämärissä mennyt pidemmän aikaa tulla tätä reittiä perille. Vilma bongasi paluumatkalla maastosta ison leukun ja joltain myös pudonneen kuksan. Reissun jälkeen löydettiin terään painetun nimen perusteella kummankin artefaktin omistajat. Maastosta alkoi tosiaan olla kiire pois, sillä sade muuttui lumeksi.

Näin äkkiä monen viikon vaellus oli ohitse. Varovainen ajomatka Leville pitsalle, ja sitä kautta takaisin kotiin. Vaellus kesti keskivaiheen viivästyksestä huolimatta 17,5 päivää, joten pysyin jota kuinkin aikataulussa.

Vaelluksen ensimmäisen osaan kertomus on luettavissa täällä: Pitkä vaellus Lapissa syyskuun lopulla 2024 – Kaldoaivi ja Kevo

Muista laittaa blogi seurantaan! Sivupalkista, tai mobiililaiteella alaspäin kelaamalla löydät kentän josta voit tilata sähköposti-ilmoitukset uusista artikkeleista.